Ranskan instituutti Suomessa on järjestänyt Kaapelitehtaallesarjakuvanäyttelyn, jonka toteutuksesta vastaa nuori, sarjakuvalle ja kulttuurille omistautunut kollektiivi ”Entre les cases”. Näyttelyssä on sarjakuvia neljältätoista taiteilijalta. Teoksissa kuvataan maahanmuuton erilaisia puolia ihmisten itsensä näkökulmasta, ja yhdistellään niitä historiantutkimuksen oivaltavaan antiin.
Maahanmuutto on aina ollut osa Ranskaa: noin neljälläkymmenellä prosentilla nykyranskalaisista on ulkomaalaisia juuria. Esimerkiksi Ranskan nimekkäistä taiteilijoista monet ovat tulleet alun perin muualta. Näyttelyssä sarjakuvat yhdistyvät historioitsijoiden analyyttisiin paloihin maahanmuutosta. Niissä painotetaan juuri Ranskan ja maahanmuuton pitkäaikaista, mutta liian monesti unohduksiin jäänyttä sidettä. Maahanmuuttoa on ollut vuosisatoja, mutta aina viimeisin maahanmuuttajaryhmä tai -sukupolvi saa tuntea rasismia ja syrjintää nahoissaan. Sarjakuvassa yksilöt saavat äänen, mutta sarjakuvallinen kerrontamuoto tuottaa myös oman ulottuvuutensa.
Monissa näyttelyn sarjakuvista kerrotaan tarinaa, jossa Ranska ei täytäkään suuria unelmia: paljon tavoiteltu vapaus ei realisoidukaan. Monet työt ovat hyvin tummasävyisiä, jopa synkkiä, ja niissä kerrotaan surullisia tarinoita. Tulijoiden kertomuksia on monista paikoista, mutta ennen kaikkea pohjoisesta ja läntisestä Afrikasta. Tullessaan Ranskaan he kohtaavat yksinäisyyttä, mielivaltaa ja ulkopuolisuutta. Monissa sarjakuvissa tulijat kohtaavat poliiseja tai muita viranomaisia, eikä kohtaamisia esitetä mukavina. Vaikka perille olisi päästy ja uusi elämä olisi päässyt vauhtiin, ei ulkopuolisuuden tunteesta pääse silti eroon. Juurettomuus ja muutos, joka muuttaa ja toisaalta pysyy koko elämän, tulevat parhaiten esiin kahdessa sarjakuvassa, jossa kuvataan maahanmuuttoa perheen kahden eri sukupolven välisessä dialogissa. Uusi sukupolvi kykenee jo tuntemaan itsensä ranskalaiseksi, ainakin enemmän kuin vanhempansa.
Omana alaotsikkonaan näyttelyssä olivat maahanmuuttajanaiset, Femmes Migrantes, ja heidän pitkään unohduksissa ollut olemassaolonsa. Etenkin ennen nähtiin, että maahanmuuttaja on mies; nyt on kuitenkin ruvettu näkemään maahanmuuttajien moninaisuus ja heidän taustoistaan juontuvat erilaiset haasteet. Myös toiveikkuutta esiintyy, vaikkei niin suurissa määrin. Erään sarjakuvan nainen on joutunut perheensä hylkäämäksi haluttuaan yhdistää vanhan ja uuden kulttuurinsa tapoja elää, ja koettuaan silti jatkuvaa rasismia ja osattomuutta on hän löytänyt itselleen uuden turvallisen maailman: uudet ystävät ja ennen kaikkea kirjat.
Asiateivät ole mustavalkoisia, ja tämä näyttely tuo tarpeellisen lisän maahanmuutosta käytävään keskusteluun antamalla maahanmuuttajatarinoille tilaa. Malamine-sarjakuvan lopussakin todetaan, että:
”Elämä ei ole mustaa eikä valkoista, eikä se myöskään aina ole ruusuista.”
Mukana olevia taiteilijoita ovat mm. Edimo ja Simon-Pierre Mdbumbo sekä Christophe Dabitch. Näyttely on avoinna klo 9-21 lauantaihin 6.4. asti Galleria Käytävässä Kaapelitehdas C2:ssa, ja sinne on vapaa pääsy.
Uskonnollisten kuvien tutkija, taidefilosofi Liisa Väisänen haluaisi lähettää kukkapuskan Dan Brownille. Brownin Da Vinci-koodin julkaisemisen myötä Liisalle on satanut luentokutsuja ympäri maailmaa. Villa Karoon Liisa ei kuitenkaan tullut luennoimaan. Hän haki stipendiaatiksi löytääkseen selityksen taiteen maagisuudelle voodoo-kultista. ”Juuri voodoossa magiikka on kaikista uskonnoista voimakkaimmin läsnä.”
”Lähdin etsimään täältä vastausta kysymykseen, miten taide voi olla maagista? Toisin sanoenmiten visuaalisessa objektissa voi olla mukana muutakin kuin pigmenttiä, marmoria tai pronssia?”
Residenssiajan toiseksi viimeiseen viikkoon mennessä vastausta ei ollut löytynyt.
”Keskityin voodoo-objektien taideominaisuuksiin ja väheksyin niiden sakraaliominaisuuksia. Etsin symboleita, sieltä missä niitä ei ollut.”
Beninin voodoo-rytmejä opiskeleva Tuukka (Vuorinen) kysyi Liisalta erään voodoo-seremonian aikana: ”Kuinka paljon transsissa on näyteltyä ja kuinka paljon aitoa?” Vastauksellaan ”Se on täysin epärelevantti kysymys”, Liisa tuli koodanneeksi itselleen auki sen mitä oli ollut etsimässä: kyse ei ole representaatiosta vaan presentaatiosta. Ihmiset eivät esitä tanssiessaan jumalia vaan muuttuvat jumaliksi. Henki valtaa heidät.
”Mona Lisa on totta, eikä vain pigmenttiä. Ei sakraalitaiteen esineiltä tarvitse pyytää enempää kuin mitä taide-esineiltä pyydetään. Maaginen kuva ei ole vain symboli (pyhän kuva), vaan symboloitava, (eli pyhä itse).”
Tätä oivallusta voi soveltaa laajemminkin taiteen tutkimuksessa.
La Reine Sage -Viisas kuningatar
Yllä oleva saattaa kuulostaa jännittävältä ja korkealentoiselta. Vaikutelma on tuskin väärä. Abomeylaisen voodoo-näkijän, Bokonon mukaan Liisa Väisänen on syntymähoroskoopiltaan ’La Reine Sage’, Viisas kuningatar. Tällaista titteliä ei anneta kenelle tahansa. Paikalliset kumartuvat naisen jalkoihin sen kuullessaan.
Länsimaisesta ihmisestä tuhkan puhaltaminen, sarvesta juominen, voodoo-loitsut, ilmaan heitetyt simpukankuoret, pään päällä pidellyt kanat sekä siirtymät hyvien kehästä pahojen kehään ja takaisin voivat kuulostaa epäpäteviltä keinoilta tunnistaa ihmisen neroutta. Bokono ei kuitenkaan erehdy Liisan suhteen. Nainen on monitaituri: filosofian tohtori, tietokirjailija, taidekriitikko ja freelancer-luennoitsija. Hän on opiskellut muun muassa taidefilosofiaa, taidehistoriaa, kirjallisuutta, estetiikkaa , teologiaa, matkailua ja dramaturgiaa Kairon, Sorbonnen ja Helsingin yliopistoissa.
Liisan seikkailut Beninissä kertovat samaa tarinaa suurista voimista.
Liisa ihmemaassa
Väisänen työsti Karossa kolmea kirjaa. Niistä ensimmäinen, kahdeksankymmensivuinen faktiollinen ”Kohtaamisia”, syntyi viidessä päivässä. Tämän lisäksi Liisa kirjoitti 1400-luvulla eläneen dominikaanipriori Girolamo Savonarolan elämänkertaa ja työsti slow life -ajatteluun liittyvää tekstiä otsikolla ”Verkkaisuuden filosofia.” Kirjojen teemat tuntuvat kuin ihmeen lailla alkavan elää omaa elämäänsä ja muuttuvan todeksi kirjoituspöydän ympärillä.
Kohtaamisia-kirjan sivuilla Villa Karon koira Juha löytää vastineensa Pyhän Rochuksen koirasta. Liisa pohtii onko hänen oma kansalaisrohkeutensa suurempaa kuin ruttotautiselle pyhimykselle leipää kantaneen koiran. Villa Karon nelijalkaiset saavat sivutilan lisäksi osansa Liisan huolenpidosta. Punapäisen naisen astuttua taloon alkoivat koirat lihoa ja niiden turkit kiiltää.
Köyhille ruokaturvaa ajaneen Savonarolan 1400-luvulla kokema vääryys toistuu Liisan Beninissä kohtaaman Negrasin tarinassa. Hallitusta vastaan mieltä osoittanut togolainen mies elää Ouidahissa poliittisena pakolaisena kolmen alaikäiseen lapsensa kanssa. ”Sortoa vastaan taistelevat ovat vainottuja aina”, Liisa toteaa. Hän on ottanut YK:n ihmisoikeusvaltuutettuun yhteyttä Negrasin turvapaikkahakemuksen puolesta.
Myös Verkkaisuuden filosofian teemat tuntuvat sopivan Grand-Popon kiireettömään ilmapiiriin.
”On viitteitä siitä, että kapitalismi on tullut tiensä päähän maailmassa. Rahan tavoittelun sijaan ollaan siirtymässä kohti vastuullisia nautintoja.”
Voiko täällä siis saada esimakua tulevaisuuden epikurolaisuudesta?
Hyväntekijä ja taiteen rakastaja
Liisan lapsuudessa taide oli aina läsnä. Vaikkei hänestä itsestään tullut taiteilijaa, tuli hänestä isänsä oppien mukaisesti ”hyvä taiteen katsoja”. Työnsä ohessa Liisa toimii kriitikkona ja toteuttaa näin rakkauttaan taiteeseen. Hän yhdistää taiteilijoita yleisöön ja mesenaatteihin. Taiteilijat ovat Liisalle avantgardisteina tärkeitä yhteiskunnallisten muutosten airuita.
”Esimerkiksi 60-luvun sarjatuotantoa ja sen ongelmia käsitelleet ranskalaiset uusrealistit voi hyvin nähdä 2000-luvun slow-liikkeen pioneereina.”
Liisalle älyllinen substanssi on oleellista taiteessa. ”Minä olen hirveä!”, hän kauhistelee byronlaista suhtautumistaan. Tämän näkemyksen mukaan taidemaailman – ei siis kansan – määritettäväksi jää se mitä taide on.
”Taide kuuluu eliitille, ihmisille joilla on halu sivistää itseään taiteen parissa. Jos kukkahattutädit saisivat päättää, maalattaisiin yhä impressionistista taidetta”.
Kun taiteesta häviää intelligenssi, jää jäljelle vain pinta, joka palautuu Liisan mukaan käsityöläisyydeksi.
Moraalisesti Liisa kokee olevansa yhteiskunnalle koulutuksensa velkaa. Potut on maksettava pottuina ja taiteentutkijan työ yhteiskunnassa täytyy erottaa yksityisihmisenä toteutettavasta hyväntekeväisyydestä. Liisa antaa synninpäästön Beniniin tulleille stipendiaattitaiteilijoille, jotka toisinaan ahdistuvat taiteen tekemisen mielettömyydestä ympäröivän köyhyyden keskellä.
”Vaikka Grand-Popoon tulevat suomalaistaiteilijat eivät toisi mitään paikallisyhteisölle ja hyötyisivät oleskelustaan täällä vain itse, on tänne tuleminen taiteen kehittämisen kannalta tärkeää – ja taiteen kehittäminen on aina hyvä asia.”
Toisaalta Grand-Popossa ollessaan Liisa ei itse pysynyt vain taiteentutkijan roolissaan. Villa Karon koirien ja Negrasin asioiden edistämisen lisäksi, hän löysi paikan päältä koreografi- ja tanssijakykyjä. Näille hän nyt etsii sponsoreita, jotta he voisivat osallistua Genovaiselle SUQ-festivaalille. Taiteen tehtävä ei ole ratkaista maailman ongelmia, mutta Villa Karoon tulevien stipendiaattien on usein vaikea sulkea silmiään kohtaamaltaan eriarvoisuudelta.
Viikkoja ennen kuin valokuvaaja MiikkaKiminki astui Villa Karon minibussista taiteilijatalon portille, talon henkilökunta sai sähköpostia, jossa pyydettiin residenssihuonetta mahdollisimman kaukaa keittiöstä. Pidempiaikainen altistuminen kalan hajulle saattaisi johtaa allergikon hengenvaaralliseen adrenaliinipiikkiä vaativaan shokkitilaan. Residenssipätkästä Beninissä on kuitenkin säilytty hengissä, ja taiteilijan muut henkilökohtaiset kompleksit ovat synnyttäneet yhteiskunnan lainalaisuuksia tarkastelevaa, erittäin kiinnostavaa valokuvataidetta. Valokuvaaja, joka kääntää oma vastoinkäymisensä itsetutkiskelun kautta ympäröivän maailman tutkielmaksi, iski kuokkansa hedelmälliseen maaperään Grand-Popossa.
Vaikka malaria sotki Miikan aikatauluja, kerääntyi materiaalia valtavasti.
”Grand-Popossa on 44 kylää, joihin on suhteellisen helppo päästä. Tämän ansiosta aikaa ei tarvinnut tuhlata liikkumiseen, mutta saattoi kuitenkin tutustua keskenään hyvin erilaisiin ympäristöihin. Kulttuurikeskuksen sijainti oli täydellinen tällaisen projektin tekemiseen,”
Miikka hehkuttaa ja esittää toiveen paluusta joko Villa Karoon, tai muuten Beniniin niiden kontaktien kautta, jotka kyliä ympäriinsä kolunneelle valokuvaajalle matkoilla kertyi.
Niin taideakatemian lopputyössään kuin opiskelua seuranneessa opetuspätkässäänkin Miikka keskittyi tavalla tai toisella identiteettiin ja omakuvaan. Lopputyönä Turun taideakatemiasta valmistui kirja, jossa valokuvaaja käsitteli omaa maskuliinisuuttaan. Yksinhuoltajaäidin lapsena kasvaneen pojan miehisen identiteetin kehittymistä tukivat eripuolilta omaksutut miehen roolimallit.
”Vaikken kasvanutkaan isän kanssa, poimin tietysti itselleni miehen malleja muualta. Lopputyössäni pohdin sitä mistä näitä malleja olin hakenut ja valokuvasin ihmisiä, joista olen miehistä minääni rakentanut.” Miikka kertoo.
Miesroolien käsittely on jatkunut Beninissä.
”Sisältäpäin tehdyn suomikuvaston vastapainoksi lähdin hakemaan täältä uutta, laajempaa perspektiiviä”.
Ajatuksena on näiden kuvastojen yhdistäminen myöhemmin näyttelyksi. Paikan päällä Miikka kuvasi valokuvasarjaa yksinhuoltajaisistä ja kylän vanhimmista miehistä sekä videoi naisten viettelemiseksi tarkoitettua tanssia.
Yksinhuoltajaisyydestä
Ensimmäisen, yksinhuoltajaisiin, keskittyvän sarjan aihio oli Miikalla mielessä jo Suomessa. Hän ei kuitenkaan uskonut löytävänsä tällaisia perheitä Beninistä.
”En olisi ikinä osannut aavistaa, että löytäisin täältä kuvattavaksi tässä ajassa kahdeksantoista perhettä!”
Yksinhuoltajuus sinänsä osoittautui Beninissä hyvin erilaiseksi kuin Suomessa. Yhteisöllinen kulttuuri näytti vaikuttavan niin, että vaikka lapset elivätkin isiensä kanssa, käytännössä pihapiirissä tai kauempana oli lähes aina joku nainen, joka huolehti lapsista. Äidit eivät syystä tai toisesta välttämättä päässeet tapaamaan lapsiaan eron jälkeen. Vain kolmessa, neljässä kuvattavista perheistä äiti näki lapsiaan säännöllisesti. Sellaista lasten pallottelua vanhemmalta toiselle, kuin Suomessa ei näissä perheissä esiintynyt.
”Ehkä myöhemmin näistä perheistä voisi valita pienemmän ryhmän, joiden kanssa käsiteltäisiin aihetta syvemmälti. Vielä en kuitenkaan mennyt tarinoihin sen syvemmälle sisään. Keskityin kuvaamiseen ja minulla oli vain muutamia valmiita kysymyksiä ranskaksi.”
Vanhenemisesta ja kunnioituksesta
Yksinhuoltajaisiä käsittelevän projektin lisäksi Miikka teki kuvasarjaa kylänvanhimmista miehistä.
”Vanhat miehet ovat ylipäätään kiinnostaneet minua. Yhtäältä minua kiinnostavat elämän jättämät fyysiset jäljet, toisaalta kiinnostavaa on myös henkinen muutos: se miten elämän kierrossa vanhuus palautuu ikään kuin lapsuuteen ja meistä tulee uudestaan huollettavia. Etenkin vanhoille miehille tuntuu olevan hankalaa hyväksyä omaa avuttomuuttaan lähestyvän kuoleman edessä, niin Suomessa kuin Beninissäkin.”
Vanhusten kunnioittaminen Beninissä on Miikan mukaan käsin kosketeltavaa, toisin kuin Suomessa, vaikka traditiot ovat molemmissa maissa rapistumassa.
”Esimerkiksi erästä kuvaustilannetta varten vanhus oli laittautunut parhaimpiinsa ja saapunut osoittamaansa kuvauspaikkaan. Kun hän ymmärsi, että olin saanut kuvausvälineistöni valmiiksi, hän sormiaan kerran napsauttamalla hääti paikalta parikymmenpäisen hälyävän lapsilauman. Sanaakaan ei salissa vaihdettu. Lapset vaikenivat ja poistuivat paikalta välittömästi vanhusta kunnioittaen.”
Sukupuolten välisestä suhteesta
Kolmas Miikan miehisyys-projekteista liittyy naisen pelkoon. Kyseessä on video, jossa mies esittää naisen viettelemiseksi esittämän tanssin. Tanssija vaati kuvausajankohdaksi täysikuuta, josta hän haki voimaa rituaaliinsa ja näin videon tekeminen jäi Miikan viimeiseen iltaan Beninissä. Videon pariksi on tarkoitus kuvata suomalainen vastine: useimmille meistä tuttu rituaali, jossa suomalainen mies pullosta henkeä ammentaneena uskaltautuu iskuyritykseen baarissa. Luonnollista kuin metso soitimella, mutta näiden lähestymisyritysten taustalla Miikka näkee epävarmuutta, jota erilaisin rituaalein pyritään hallitsemaan:
”Miehet pelkäävät naisia.”
Benissä naisen asema yhteiskunnassa on heikko. Työt kaatuvat heidän harteilleen, ja he ovat yleensä taloudellisesti täysin riippuvaisia miehistään ja näin heille alisteisia. Uskonnon piirissä asetelma on toinen: voodoo-papittaret ovat hedelmällisyyteen liittyvien uskomusten ansiosta miespappeja voimakkaampia ja arvostetumpia. Suomessa asetelma on käänteinen: yhteiskunnassa naisen asema on parempi kuin Beninissä, vaikka tasa-arvoon on yhä matkaa. Kirkon piirissä, sitä vastoin naispappeuttakaan ei aina hyväksytä.
”Tämä asetelma ja erot yhteiskuntiemme välillä tarjoavat herkullisen kontrastin, jota olisi kiinnostava lähteä kehittelemään tulevaisuudessa”.
Valokuvauksesta ja aitoudesta
Benin oli Miikalle ensimmäinen itsenäinen oman projektin kuvausmatka.
”Ihan käytännön tasolla jännitti hieman, se, että miten saisi töitä tehtyä ilman yhteistä kieltä. Valokuvausvälineistökin piti suunnitella kentän mukaan.”
Kiinteiden polttovälien käyttäminen johti itse asiassa tilanteeseen, jossa valokuvattaviin oli luotava pakostakin kontaktia. Tästä oli monella tapaa hyötyä. Valokuvaustilanteet eivät pääse löystymään:
”Kuvaaja pysyy skarppina ja kuvattavat voivat seurata mitä tapahtuu”.
Tällainen kuvaaminen on tietysti haastavampaa, mutta noin yleensä ihmisten lähestyminen ja ikuistaminen on Miikan kokemusten mukaan ollut Beninissä Suomea huomattavasti helpompaa.
”Iästä riippumatta ihmisillä ei ole jatkuvaa kiirettä”.
Sosiaaliset vuorovaikutustilanteet laitetaan tärkeysjärjestyksessä kaiken kärkeen.
”Fyysisen paikallaolon lisäksi, kuvattavat ovat täällä ajatuksineen ihan aidosti läsnä. Heitäei tarvitse myöskään ohjastaa, vaan kaikki on niin paljon luonnollisempaa. Ihmiset ovat välittömämpiä, eivätkä poseeraa. Ehkeivät he ole saman lailla tottuneet keimailemaan peilikuvalleen kuin Suomessa, jossa ihmisiä on vaikea löytää maskiensa takaa ja jossa aitous katoaa jatkuvaan itsetarkkailuun ja kontrolliin.”
Suomessa on nykyään vaikea tehdä aikalaiskuvaa kadulla ihmisistä, kun nämä vaativat tivaavat syitä valokuvan ottamiselle.
”Kymmenen minuutin johdatuksen jälkeen, ei spontaaniudesta ole mitään jäljellä ja tekee mieli laittaa kamera takaisin laukkuun”.
Miikan mukaan voi käydä niin, ettei tulevaisuuden polville jää tällaista kuvastoa meidän ajoistamme. Ihmiset ovat pelokkaita netin takia, eikä varovaisuus turhaa olekaan – oman lapsen naama voi löytyä pian Facebookista, tai ties mistä muualta. Kuvan käytön kontrollointi on muuttunut aikaisempaa vaikeammaksi myös valokuvaajalle itselleen.
”Mediatalojen fuusioitumisen, kuvaajilta vaadittavien sopimusten ja valokuvaoikeuksien leviämisen myötä esimerkiksi Satakunnan Kansalle otettu kuva voi löytyä vuosien päästä vaikka jonkun Alma-median kustantaman kirjan kannesta.”
Olemmeko siis Suomessa rakentamassa pelkoa, jonka tieltä Afrikasta vielä löytynyt aitous katoaa?
Miikan sarja ”Kylän vanhimmat” on katsottavissa täällä.
Brittisanomalehti Guardian julkaisi viime viikolla jutun Joona Petterssonin Street Style -projektista: ”Style on the Streets of West Africa”. Syksyn 2010 Villa Karon ja Taf taf -residenssien jälkeen Joona on kiertänyt ympäri Länsi-Afrikkaa ja muun muassa valokuvannut katujen muotia. Täältä löytyvät esimerkiksi burberry-kuosinen moottoripyöränkuljettaja Kamerunista, fuksianpunaiseen kaapuun pukeutunut Tuareg-herra Nigeristä sekä nuorimies Shakespeareklovni -t-paidassa Dakarissa Senegalissa.
