Tällä kertaa sain haastateltavakseni Villa Karon kuistille teatteriohjaaja-käsikirjoittaja Laura Jäntin. Työnsä puolesta hän on aiemmin käynyt Sambiassa, Tansaniassa ja Mosambiquessa. Sambiassa kyseessä oli kuukauden pituinen workshop, johon osallistui teatterintekijöitä kuudesta Afrikan maasta sekä Suomesta, Grönlannista ja Norjasta.
– Tansaniassa olin tekemässä Suuri tammi -yhteistyöprojektia, jossa suomalainen muinaisuskonto ja tansanialainen shamanismi yhdistyivät toisiinsa. Esityksen ensi-ilta oli Joensuun laulujuhlilla, minkä jälkeen teimme kiertueen Tansaniassa. Myöhemmin olin mukana myös teatterikorkeakoulun ja Dar es Salaamin yliopiston opiskelijoiden yhteisöteatteriprojektissa. Sen sijaan Mosambiquessa kävin suomalaisen Agora-yhdistyksen puitteissa rakentamassa paikallista teatterikoulutusta. Teimme mosambiquelaisten opiskelijoiden kanssa paikallisen version Kiven Seitsemästä veljeksestä, Laura kertoo.
Beninissä Laura on tekemässä käsikirjoitusta Ruotsin Kiirunassa toimivalle saamelaisteatterille. Itse näytelmä tullaan esittämään useilla paikkakunnilla eri puolilla Saamenmaata, joten esityskieli on sekoitus sekä saamea, suomea, ruotsia että norjaa.
Laura sanoo projektin osuneen kohdalle puolivahingossa juuri Beniniin lähdön aikoihin.
– Villa Karoon hakiessani olin aivan toisin ajatuksin. Tarkoitukseni oli perehtyä paikalliseen teatterikoulutukseen, luoda uusia kontakteja ja sen sellaista. Sitten mulle tarjottiin vierailevan ohjaajan paikkaa Kiirunasta, ja totesin, että tämä on tuhannen taalan paikka tutustua afrikkalaisen ja saamelaisen kulttuurin yhtäläisyyksiin.
Lauran mukaan afrikkalaisissa ja saamelaisissa uskomuksissa ja seremonioissa on paljon yhtäläisyyksiä, kuten unimaailman vahva läsnäolo. Ylipäätään animismissa kaikki liittyy kaikkeen ja pelaa yksiin. Ihmisen yhteys luontoon on kiinteä toisin kuin länsimaistuneissa kulttuureissa, joissa ihmiset pyrkivät eristämään itsensä irti luonnosta.
Näytelmän keskeisenä inspiraation lähteenä on Ailo Gaup-nimisen saamelaismiehen elämänvaiheet ja etenkin hänen shamanistinen toimintansa. Elämänsä aikana hän oli myös toimittaja, kirjailija, runoilija sekä saamelaisaktivisti. Gaup syntyi Kautokeinossa 1944. Kukaan ei tiennyt, että hänen äitinsä oli raskaana, ja tämä vetäytyi tuntureiden suojiin synnyttämään. Hänen piilonsa kuitenkin paljastui, sillä hänen äitinsä ja siskonsa näkivät jäljet lumessa ja niitä seuraten löysivät lapsen. Ailo adoptoitiin Etelä-Norjaan, missä hän eli tietämättä sen enempää omista saamelaisjuuristaan. Opintojensa jälkeen hän ryhtyi toimittajaksi. Kerran juttumatkalla Kautokeinossa eräs saamelaisnainen, joka sittemmin osoittautui Gaupin serkuksi, tunnisti Ailon ja esitteli tämän koko perheelleen. Sittemmin Gaupista tuli aktiivinen saamelaiskulttuurin puolesta puhuja. Hän myös kiinnostui shamanismista ja tutustui siihen paitsi Lapissa myös muualla maailmassa.
– Näytelmässä tulee olemaan useita tasoja, joista yksi on alkuperäiskansojen kohtalo, runous on toinen ja shamanismi on kolmas. Ailo Gaupin tarina liittää nämä kaikki toisiinsa. Hänen elämässään on mielenkiitoista sekin, millä tavoin hän välillä joutui paikallisten hylkimäksi. Ajateltiin, että vaikka hän paljon tiesikin saamelaisesta perinteestä, hänen ei kuitenkaan ollut yksi heistä. Toisaalta alueella vahvistunut lestadiolaisuus asetti shamanismin huonoon valoon, Laura toteaa.
Omaa Beninin oleskeluaan Laura kuvaa monin tavoin vanhaksi ja tutuksi.
– Koen täällä paljon flashbackejä kaikesta aiemmin koetusta. Mua viehättää se, miten tässä kaikessa on ihan oma järjestelmänsä. Vaikka kaikki se, mitä kadunvarsilla näkyy voi äkkiseltään vaikuttaa kaaottiselta, mutta mikään ei ole sattumanvaraista. Kaikella on oma paikkansa. Toisaalta on mielenkiintoista se, kuinka yhteisöllistä elämä täällä edelleen on.
Beniniin lähteminen ei kuitenkaan ollut Lauralle itsestäänselvyys.
– Mä mietin kauheasti lähdenkö mä tänne vai en. Valkoisena eurooppalaisena vastus on iso, sillä toisinaan itsensä tuntee käveleväksi rahapussiksi. Mutta töiden kautta on ollut mahdollisuus löytää todellinen yhteys paikallisiin ja yhteinen fokus. Täällä on niin paljon asioita, jotka vetoavat ja joita olen utelias tuntemaan. Ja samalla niin usein on asioita, joita ei alkuunkaan ymmärrä. Joskus se tuntui hankalalta, mutta oloa helpottaa, kun hyväksyy oman ymmärtämättömyytensä ja että niin se vain on.
Teksti ja kuva: Ida Lindholm
