In a nocturnal landscape, abandoned and deserted petrol stations.
The story you find is never the one you expect from the outset. I could not envision a sense of a nearly total disability of verbal communication, though I knew I lacked any knowledge of the local languages. You get along with French but my french is, to say the least, rudimentary and few people here understand English.
Of course, we have our guides, with a basic knowledge of English and a preconceived idea of what a visitor would like to experience. I, on the other hand, have no interest in tourist attractions and my guide has a narrow vocabulary of comprehending my undefined search of motives. Slowly, after mutual misinterpretations, my own instincts start setting in.
On the busy market streets of the town of Comé an agitated mob have surrounded a thickset woman. More and more people gather and seem to heckle and jeer at the woman, who is sweating profusely. Steve, my guide and a university graduate, tells me she is a ”bat woman”. Someone in the crowd has witnessed a bat descending on the street and transforming into a woman. The woman appears dazed and stares in front of her with empty eyes. She seems to have no means of defending herself, confronting a collective verdict. Many of the onlookers have their mobile phones raised, filming and recording the incident. A witch hunt in the age of mobile communications. Unable to escape or move, the woman lies down on the street, blocking all traffic.
I have an interest in individual and collective mental issues, which seem to converge into local spiritual practices. Here we have a base of voodoo beliefs and an
abundance of christian churches and configurations. And along this, there are the vendors of all things, from goods, services to guidance and spiritual practices. We westerners are the masters of this commerce, we do it behind a mask of cultivation.
I feel no desire to verbalize what I see. I react on a universally human visual language, based on gestures, glances, looks, shapes, forms and colours. One needs to understand there is only one story to tell, the story of the human experience.
Voodoo-harrastusteni lisäksi nautin suuresti retkestä Pohjois-Beniniin ja Pendjarin kansallispuistoon. Siellä tunsin sieluni lepäävän ja mieleni vaeltelevan villieläinten mukana savannilla: http://liinanblogi.com/2016/04/05/auton-katolla-afrikassa/
Olen iloinen ja kiitollinen, että sain mahdollisuuden vierailla Länsi-Afrikan lämmössä ja tutustua beniniläiseen elämänmenoon. Ehkä tulen Grand Popoon uudestaan kansallisena Voodoo-päivänä 10.1.2017. Aika näyttää. Vietin kuusi viikkoa Villa Karossa helmi-maaliskuussa 2016 miettiäkseni tulevaa kirjaani. Aihe alkoikin pikku hiljaa täsmentyä. Se liittyy ei-lääketieteelliseen hoitamiseen ja parantamiseen ja on jatkoa syksyllä 2015 julkaistulle ”Parantavat energiat – myyttistä ja tutkittua tietoa täydentävistä hoidoista” – kirjalleni.
Haastateltavani aloittaa keskustelumme leveällä naurunpyrskähdyksellä, kun esitän hänelle ensimmäisen yksinkertaisen kysymykseni ”kuka sinä olet?”.
– Mä olen nukketetteritaiteilija ja asun Turussa. Olen 38-vuotias ja kotoisin Israelista, Ishmael Falke vastaa hetken harkinnan jälkeen.
Ishmael on viettänyt kuusi viikkoa puolisonsa, tanssija Sandrina Lindgrenin kanssa Villa Karossa. Nyt lähdön hetkellä Ishmael sanoo tuntevansa olonsa valmiiksi palaamaan kotiin, vaikka samalla hänestä tuntuu kovin monien asioiden jääneen kesken.
– Joskus haluan tulla tänne takaisin ja kokeilla erilaisia taideprojekteja, joita en nyt ehtinyt tehdä. Minan kieltäkin olisin halunnut oppia enemmän. Toisaalta olen täällä oppinut paremmin hyväksymään sen, että kaikkia suunnitelmia ei vain voi toteuttaa. Suunnitelmasta on tosi pitkä matka valmiiseen, ja kaikki muuttuu koko ajan. Täällä nautinkin siitä, että asiat tapahtuu ihan eri tavalla.
Video: Ishmael esiintymässä Tokpa Aïzon kylässä.
Grand-Popossa oleskelunsa aikana Ishmael on esiintynyt kahdessa lähikylässä ja pitänyt teatterityöpajan paikallisella alakoululla. Esiintymisistä hänen mieleensä on erityisesti jäänyt yleisön vastaanotto ja oma valmistautuminen – tai pikemminkin valmistautumattomuus. Molemmat esiintymiset olivat nopean improvisoinnin tulosta, ja mukana hänellä oli vain pari pientä, helposti kuljetettavaa nukkea.
– Suomessa esityksen pitää olla tiptop-suunniteltu, yksityiskohdat tarkkaan hiottu, ja iso osa toteutuksesta on esiintymispaikan ja tekniikan varassa. Yleisö on sidottu penkkeihinsä, joten on aikaa vähitellen rakentaa esitystä ja varmuus siitä, että ihmiset ovat ja pysyvät siinä paikallaan alusta loppuun. Täällä sitten pikkukylässä vain hops yhtäkkiä tipahdan yleisön eteen tilassa, jossa yleisön ja esiintyjän välillä ei ole eroa. Vuorovaikutusta on jatkuvasti ylläpidettävä, jotta ihmisten mielenkiinto säilyy. Suomessa tuollainen tilanne olisi ollut painajaismainen, mutta täällä se oli todellisuutta ja todella hauskaa sellaista.
Aikaisempien esiintymiskokemustensa perusteella Ishmael ei ollut alkuunkaan vakuuttunut siitä, pitäisikö paikallinen yleisö hänen hieman groteskeista nukkehahmoista. Esimerkiksi Palestiinassa Ishmaelin Beniniin mukanaan tuoma kääpiöhahmo oli saanut ihmiset kauhistumaan.
– Tuon alueen islamilaisessa kulttuurissa visuaalinen taide pohjautuu enimmäkseen arabeskeihin eikä siihen sisälly ihmis- tai eläinhahmoja. Täällä taas kulttuuriin luonnostaan kuuluu niin paljon rumia ja epämuodostuneita hahmoja, jumalia ja puolijumalia, että ihmiset ottavat avoimin mielin vastaan lisää monstereita ja epäsympaattisia pääkallohahmoja.
Ishmael pitää osasyynä myös sitä, että kuolema on täkäläisessä kulttuurissa toisella tavalla läsnä ja välittömämpi osa elämää kuin esimerkiksi Suomessa. Toisaalta ihmiset myös luonnollisemmin hyväksyvät sen, että esitykseen liittyy vaara.
– Vaikkapa vodoun zangbeto-seremonioihin kuuluu hyökkäävyys, joka yhtä aikaa pelottaa ja kiehtoo yleisöä. Esityksissäni näkyi, että ihmiset olivat ensin tosi hämillään tavalla, joka suomalaisesta olisi voinut tuntua jotenkin nololta tai vaivaannuttavalta heidän itsensä tai esiintyjän kannalta. Mutta eivät ihmiset täällä mieti sellaisia omaan anonyymiteettiin, itseymmärrykseen tai imagoon liittyviä asioita, vaan sekä lapset että aikuiset ovat avoimia ja vastaanottavaisia. Ja lapset, vaikka ensin vähän säikähtäisivätkin, voivat vanhempien reaktioista huomata, että ei ole mitään pelättävää.
Oman lisänsä yleisön vastaanoton eroavaisuuksiin tuo myös se, kuinka paljon erilaisia kuvia ja esityksiä ihmiset eri puolilla maailmaa ovat ylipäätään tottuneet näkemään. Suomessa tarjolla on ylitsepursuava valikoima erilaisia kuvastoja, jotka ovat beniniläisyleisölle täysin tuntemattomia.
– Täällä on rikas tarina- ja kertomusperinne, mutta sen kuvasto on kuitenkin suht vakiintunut ja samanlainen. Siksi tällainen omasta mielikuvituksesta tehty nukketeatteriesitys on aivan uutta ja ihmeellistä. Totta kai omassa työssäni mielikuvitus on aina keskeisessä asemassa, mutta täällä olen itse hahmo ja esitys omassa itsessäni. Ihmiset katsovat minua ihmeissään, ja lapset nyppivät käsikarvojani. Yhdistelmänä se, että minulla on vielä jokin nuken kaltainen otus mukanani on heille aivan uusi.
Ishmaelin mukaan myös tavoissa arvioida esityksiä on iso ero.
– Yleensä itselläni on tarkat ammatilliset kriteerit, ja toisaalta on koko ammattikunnan kriteerit, joilla esityksiä mitataan. Taiteen kehittämisen kannalta sellainen on tärkeää, mutta välillä niin pilkun nylkyttämistä. Täällä kriteerit on aivan toiset, interaktio yleisön kanssa on pääasia. Vetäessäni jonkin tapahtuman luon yhteisöllisen hetken ihmisten kanssa. Suomessa esiintyjä vain tulee, esiintyy, tekee juttunsa, ja yleisö maksaa lippunsa ja on hiljaa. Vaikka teatteri edelleen onkin jollain tavalla yhteisöllistä, niin se on tosi pitkälle jalostettua ja hienovireistä, että se ei enää pääse lähelle ihmisiä. Interaktiosta on lähes kokonaan luovuttu. Suomessa konsepti on tärkeintä – kohdeyleisön määritteleminen, markkinointi ja niin edelleen. Sellainen ihmisten lokeroiminen voi olla helvetin tylsää, ja yhdellä esityksellä koko yhteisön kohtaaminen on vaikeaa. Täällä kaikki vanhuksista ja sylivauvoihin ovat läsnä ja haluavat osallistua esitykseen.
Djanglanmeyn-kylässä Ishmael esiintyi useamman musiikkiesityksen välissä ja lavalla juontajan ja muiden esiintyjien seassa ramppasi ihmisiä paljonkin. Kesken Ishmaelin esityksen eräs mies tarttui mikrofoniin ja alkoi selostamaan tapahtumia.
– Suomessa olisi tullut täysi sota, jos joku väliin huutelija tyyppi olisi tuolla tavalla ottanut itselleen vapauden kommentoida esitystä. Mutta täällä se oli tosi hyvä ja toimiva juttu, vaikken alkuunkaan edes ymmärtänyt mitä hän puhui! Selostaja yhdessä yleisön kanssa samaistui esityksen tunnelmaan ja rytmiin. Kaikki meni yksiin.
Uuden vuoden vaihteesta lähtien ilonamme Villa Karossa on ollut Drifters’ Collective -bändissä vaikuttava räppärikaksikko Fredrik Ginman ja Victor Bäck, jotka Villa Karon keskuudessa yhteisnimellä ”Frector” paremmin tunnetaan. Haastattelumme hetkellä käsillä on kaksikon viimeinen päivä Beninissä ennen Suomeen paluuta. Suurta kotiinpaluuintoa ei ole ilmassa, sillä he olisivat mielellään viihtyneet Afrikan taivaan alla pitempääkin.
– Täällä oleminen on niin erilaista, rauhallista energiaa, kun pääsee rutiineista pois. Voi vaan istua ja olla stressaamatta mistään, Vicke toteaa.
– Me tultiin tänne kirjoittamaan lyriikat ja biisien pohjat meidän bändin seuraavalle albumille. Täällä ollaan, jotta kerrankin aikaa keskittyä ilman kiirettä, töitä ja keikkoja. Mut sitten taas samalla inspiraatiota on ihan toisella tavalla, kun ympärillä on paikallinen musiikki, rytmit, perkussioit ja kulttuuri kaikkinensa, Freddie lisää.
Vicke ja Freddie
Ajatus Afrikkaan lähdöstä sai alkunsa nimenomaan ajanpuutteesta ja sen ääneen lausumisesta. Eräs musiikkituottajatuttava oli vinkannut residenssiin hakemisesta, ja Vicken äiti puolestaan tiesi muutaman vuoden takaa joitain Villa Karon kävijöitä. Ja siitä se ajatus sitten lähti.
– Heti kun tää nähtiin, niin päätettiin, että tänne pitää päästä! Musiikin, kulttuurin, räpin ja kaiken kannalta tää oli meille paras vaihtoehto. Alkuun oli tarkoitus hakea muuallekin, mutta kun Villa Karon hakemus tehtiin, niin tajuttiin, että ei me oikeasti minnekään muualle halutakaan. Tää antais meille kaikista eniten, Freddie kertoo.
Hakemukseen panostaminen kannatti, ja ovi Afrikkaan aukeni. Biisien kirjoittamisen lisäksi alkuperäiseen suunnitelmaan kuului muun muassa break dance -workshoppeja ja useampia keikkoja, mutta kaikkeen aika, raha ja selkävaivat eivät antaneet myöden. Eräskin konsertti oli jo suunnitteilla, mutta syystä useasta kustannukset nousivat liian korkeiksi ja suunnitelma oli peruttava. Onneksi esiintymistilaisuus kuitenkin järjestyi Djanglanmey-nimisestä pikkukylästä, jossa Yrjänä Sauros ja muutamat muut suomalaiset olivat vuosi sitten käyneet esiintymässä.
Videolla Villa Karon stipendiaateista koottu The Funky Poulet extempore-esiintyminen Djanglanmeyn kylässä.
– Funky Poulet -keikka oli aivan loistava! Upeaa, että saatiin tehdä toi, mieletön fiilis pienessä kylässä. Mukana meidän kanssa viulu, piano ja kiippari, koko homma oli spontaania improvisointia. Täällä jengi on ollut niin avointa ja jakanut meidän kanssa niiden musiikkijuttuja, että oli tosi hienoa päästä näyttämään meidän omaa hiphoppia paikallisille.
Nyt lähdön hetkellä ajatukset Beniniin paluusta ovat jo hautumassa.
– Nyt kun täältä tuntee porukkaa, ois hienoa joskus tulla tänne koko bändillä ja tehdä paljon lisää. Ja vois tulla esittämään biisejä, joita me ollaan nyt täällä ollessa kirjoitettu. Niissä on paljon pieniä vaikutteita ihmisistä, keskusteluista, djembe-sessioista ja kaikesta mitä täällä on koettu.
Teksti ja video: Ida Lindholm
Kuvat: Eveliina Wirtanen ja Ishmael Falke
