Villa Karossa
13.12.2012-23.1.2013
”Eikös se ole taiteilijoiden paikka?”
Risto Lindstedt hämmästyi, kun Matti-Juhani Karila ehdotti hänelle residenssihakemuksen jättämistä Villa Karoon eräässä kirjanjulkistamistilaisuudessa vuosia sitten. Toimittajalegenda ei omien sanojensa mukaisesti ”osannut sijoittaa itseään Villa Karon taiteilijoiden ja tutkijoiden intelligentsiaan”. Ajatus alkoi kuitenkin kutkuttaa ja eläkeikäkin lähestyi. Hanke sinetöityi kun hänen kollegansa, myös eläkkeelle jäämässä oleva valokuvaaja Hannu Lindroos kysyi yllättäen:
”Oletko kuullut Villa Karosta?”
Risto saapui vaimonsa, kustannustoimittaja Päivi Lindstedtin kanssa residenssiin joulukuussa ja Hannu tammikuussa. Riston lähdettyä Hannu jäi vielä metsästämään kuvakulmia Ouidahin orjakaupungista. Parivaljakon tavoitteena oli tuottaa matkalta kolme laajaa kuvareportaasia Suomen kuvalehdelle. Materiaalia on karttunut ainakin Voudou-uskonnosta, Afrikan Venetsiaksikin nimetystä Ganvién kaupungista sekä Ouidahin orjatiestä. Saattaapa Beninin-jakso poikia tämän lisäksi muutakin.
”Jos nyt Hannuni tunnen, niin sehän kuvaa aina ja kaikkialla!”
Ja taitaa Ristolla itselläänkin olla jonkinlaista ylimääräistä kolumnintynkää sukanvarressa. Akaasian lehdet kahisivat huhuja Karossa samanaikaisesti olleiden kolmen Kirjapajan kirjailijan yhteistyöstä. Nähtäväksi jää, saammeko vielä lukea Risto Lindstedtin, Liisa Väisäsen ja Jaana-Mirjam Mustavuoren Afrikassa alkunsa saanutta yhteistuotantoa.
”Hannu ja Risto menee Beniniin”-reportaasit
Villa Karon perustajajäsen Matti-Juhani Karila lähetti Riston matkaan toivotuksella ”älkää sitten vaan kehitelkö mitään erityistä siellä”. Tällä hän viittasi Riston ja Hannun journalistiseen tyyliin, josta Suomen Kuvalehdessä käytetään nimitystä ”Hannu ja Risto menee metsään” –juttu. Kun toimituksessa erään kerran kärsittiin kotimaan reportaasien puutteesta, lähetettiin Hannu ja Risto etsimään jutuntynkää:
”Menkää nyt vaikka mettään ja kertokaa millaista oli!”
He lähtivät Ilomantsin Hattuvaaraan, jossa ensilunta odotellessa keittyi laavukahvin lisäksi yleisön rakastama, aforismia lähestyvä juttutyyppi. Siinä kertojan ääni kommentoi ja uuttaa välittömistä havainnoista irti kaiken mahdollisen. Tällaista voidaan nyt odottaa valmistuvaksi muun muassa Ganviésta.
”Kun vene lipui hitaasti eteenpäin pitkin tolpille rakennetun kaupungin kujia, ei ainoastaan Hannu, vaan myös minä pystyin poimimaan mukaan värikkäitä yksityiskohtia.”
Voodoota miehet lähestyvät kolmen hyvin erityyppisen uskonnollisen tapahtuman — joulukuisen Mami Wata -rituaalin, kansallisen Voodoo-päivän ja yksityisen kaksoisseremonian – kautta. Reportaasissa pohditaan voodoon elinvoimaisuutta tämän päivän Beninissä,
”Miksi ihmiset siihen yhä edelleen vuonna 2013 uskovat?”
Orjakysymystä Risto punnitsee Ouidahin orjatien varrella ja nostaa reportaasissaan uusimman orjatutkimuksen rinnalle välähdyksiä historiasta. Hän muistuttaa, ettei orjuus ole maailmasta mihinkään kadonnut, vaikkei tämän päivän organisoitua orjuutta aina sillä nimellä kutsutakaan.
Kokemuksia Villa Karosta
Villa Karo oli Riston ensimmäinen kerta sekä Länsi-Afrikassa että taiteilijaresidenssissä. Mies ei kuitenkaan tunnusta yllättyneensä mistään.
”Vain kuumuus rasitti, muttei sekään yllättänyt. Ympärillä oli motivoituneita, fiksuja aikuisia. Käyttöinformaatio kulki, ja ihmiset olivat avuliaita.”
Stipendiaattien joukkoon integroitui nopeasti. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että kaikki menee putkeen.
”Kämppäkavereitaan ei voi valita ja yksi riitelevä aviopari olisi voinut myrkyttää koko yläparvekkeen.”
Riitelyjen sijaan yhteiselo tarjosi hauskoja spontaanisti syntyneitä keskusteluja.
”Ja Liisan (Väisänen) paikalla ollessa, opettavaisen hyödyllisiä sellaisia.”
Iloa tuotti myös muiden työn seuraaminen.
”Muusikkous on itselle jokseenkin vierasta aluetta. Oli mukavaa ja ymmärrystä avaavaa nähdä mitä Tuukka (Vuorinen) ja Antti (Sundberg) ja Aapo (Halonen) vieressä puuhasivat.”
Katse taakse ja eteen
Toukokuussa eläkkeelle jääneen toimittajan lähes nelikymmenvuotisen uran varrelle on mahtunut paljon. Työt ovat kuljettaneet Riihimäen paikallislehdestä STT:n aluetoimituksen kautta Iltasanomiin, Suomen kuvalehteen toimitussihteeriksi, -päälliköksi ja edelleen kirjoittavaksi toimittajaksi. Tänä aikana myös journalistinen työ on muuttunut paljon, ja alan tulevaisuus painaakin konkarin mieltä.
”Painojen, kuvien, ja toimitusjärjestelmien kehitys on muuttanut tekemistä ja journalismiin on tullut piirteitä, jotka eivät enää kuulu mun maailmaan.”
Reaaliaikaisen tiedonvälityksen keskeisyys on ajanut tilanteeseen, jossa asioita on tuutattava nopeasti ulos. Tiedon tarkkuus ja olennaisuus kärsivät.
”Journalismista on tullut mittasuhteetonta. Pienistä asioista tehdään isoja otsikoita, eikä suoraan henkilöön käyvä journalismi tunne nykyään erityisiä rajoja.”
Tilanteesta ei voi syyttää journalisteja. Lehtitalot painottavat määrää ja nopeutta laadun kustannuksella.
”On pöyristyttävää vaatia ihmistä tekemään huonompaa kuin mihin tämä pystyy. Ei se niin voi mennä.”
Risto pelkää, että sellaisten lehtikuvaajien määrä tulee vähenemään, joilla on historia ja konteksti hallussa. Myös sellaiset kirjoittavat toimittajat, joille hyvät lauseet ovat tärkeitä, saattavat vähentyä.
”Toisaalta toimittajat ovat nykyään paremmin koulutettuja ja siellä missä laatua tehdään, hioutuu todellisia helmiä,”
Risto muistuttaa ja jatkaa:
”Me voidaan Hannun kanssa kyllä olla vanhentuneita ja kömpelöitä, mutta meille lehti on ollut avioliiton ulkopuolinen suhde, joka aikanaan ajoi kaiken yli. Ei tarvinnut myöskään kelloa vastaan taistella niin kuin monen toimittajan nykyään.”
Tällaiseen sitoutumiseen ei valitettavasti ole enää varaa.
”Mitä käykään innostumiselle, intoutumiselle ja kieleen rakastumiselle, kun asioiden kiteyttäminen nousee kirjoittajan tärkeimmäksi taidoksi?”
Toivokaamme, ettei lukijoiden aliarviointi ja näytöltä luettavat lehtijutut aja meitä kierteeseen, jossa otsikkosuperlatiiveiksi yksinkertaistuva teksti heikentää lukutaitoa, lukijaa ja edelleen tekstiä.
Suomen Kuvalehden blogista löytyy Risto Lindstedtin kirjoitus Karon tunnelmista.