Villa Karon syksyn harjoittelija, antropologi Emmi Holm pohdiskelee eettisyyttä, ymmärtämistä ja vastuuta.
”Ei sitä kukaan kuitenkaan lue”. Sanat, jotka nousivat monta kertaa mieleeni kenttätöitä tehdessäni Lagosissa, Nigerian väkirikkaimmassa kaupungissa. Vähättelevä ajatus nousi kuin tyhjästä aina, kun olin epävarma keräämäni tiedon todellisuudesta. Pohdin ymmärsinkö informanttejani tarpeeksi hyvin, olinko kysynyt oikeanlaisia kysymyksiä tai oliko jokin asia jäänyt epäselväksi kaikesta väännöstä huolimatta. Elämäni helpottamiseksi tuudittauduin ajatukseen siitä, ettei kukaan, etenkään paikalliset informanttini, luultavasti tulisi ikinä lukemaan graduani. Hieman ristiriitaista, sillä kirjoitin graduni englanniksi, juuri läpinäkyvyyden takia. Ja jotta mahdollisimman moni sen voisi lukea.
Pääsin peloistani yli ja sain lähetettyä Nigerian elokuvateollisuutta käsittelevän antropologian graduni lagoslaiseen yliopistoon, jonka henkilökunta auttoi tutkimustani suuresti. Jännitin jatkuvasti jonkun osoittavan tekemäni asiavirheet: ”et ole ymmärtänyt kulttuuriamme tarpeeksi hyvin”, ”esität meidät väärässä valossa”, ”en sanonut noin”. Kritiikkiä ei kuitenkaan tullut. Ehkä olin ymmärtänyt asiat ”oikein” tai sitten olin painottanut tarpeeksi antropologisen tiedon subjektiivisuutta. Tai sitten yksinkertaisesti kukaan ei lukenut graduani.
Tästä vinkkelistä katsottuna entisaikojen antropologeilla oli helpompaa. Matkanteko 1900-luvun alkupuolella oli varmasti hurjaakin hurjempaa, mutta riippuen tieteentekijän moraalisesta kyvykkyydestä antropologit saivat varsin vapaasti päättää mitä kertoa tutkimuskohteestaan. Kaikki oli erilaista kotimaahan verrattuna, ja usein erilaisuuksista kertominen meni ymmärtämisen edelle. Bronislaw Malinowskin, osallistuvan havainnoinnin oppi-isän, ei varmasti tarvinnut jännittää tutkimuskohteidensa kritiikkiä: tuskinpa kukaan Trobriand-saarten asukas olisi päässyt käsiksi hänen elämästään tehtyyn tieteelliseen teokseen, saati ymmärtänyt sitä. Tutkijalla itsellään oli täysi vastuu, ja tekstin länsimainen kohdeyleisö sai päättää, oliko kerätty tieto validia ja kiinnostavaa vai ei.
Tänä syksynä noussut paikoin ärhäkkäkin keskustelu vodun-uskonnon kuvaamisesta Suomessa toi mieleeni kenttätöiden aikaiset kokemukseni. Miten kuvata omia kokemuksiaan vieraassa kulttuurissa? Itsekin allekirjoitin antropologian eettiset ohjeet ennen kentälle lähtöäni. Lupasin kerätä etnografista materiaalia informanttejani kunnioittaen, heidän yksityisyyttään ja kulttuuriaan loukkaamatta. Totta puhuen unohdin ohjeet heti Lagosiin päästyäni. En uskonut, että ne varsinaisesti koskivat minua, enhän tutkinut mitään tulenarkaa, vaan julkisuuteen tottunutta elokuvayhteisöä. Informanttien julkisuudenhakuisuus ei kuitenkaan ole syy löysäilyyn etnografista tietoa kerättäessä. ”Ei sitä kukaan kuitenkaan lue” -päätelmä ei yksinkertaisesti toimi nykypäivänä.
Internetin ja sosiaalisen median aikana kaikilla on ainakin teoriassa pääsy vapaasti julkaistuun materiaaliin ja mahdollisuus myös kommentoida sitä. Tieteentekijät, taiteilijat ja muut seikkailijat eivät enää pääse helpolla; ei ole ”ihan sama”, mitä ja ennen kaikkea miten tutkimuskohteestaan kirjoittaa. Maailma on siis muuttunut lähemmäksi sitä globaalia verkostoa, josta niin usein kuulin ja itse kirjoitin opintovuosinani. Antropologin(mielisten) ja tutkittavan suhde on muuttunut tasa-arvoisemmaksi. Ja hyvä niin!
Kaiken tämän keskustelun siivittämänä päätin tehdä itseäni pelottavan asian: alla olevasta linkistä pääsee lataamaan graduni. Ladatkaa, lukekaa ja laittakaa antropologi vastuuseen!
