0

Avainsana: Reflections

Beniniläistarinoita metsästämässä

Pyton ja velkojat

Olipa kerran pytonkäärme, jolla oli velkoja maksettavana kyykäärmeelle, pantterille ja metsästäjälle. Velkojat kävivät vuoroin kolkuttelemassa pytonin ovella, mutta käärme ei ollut koskaan kotona. Eräänä päivänä velkojat tavoittivat pytonin, joka kehotti heitä tulemaan seuraavan päivänä takaisin. Silloin pyton lupasi kuitata velkansa kaikille.

Seuraavana aamuna pyton mietti kuumeisesti miten se pääsisi pinteestä. Sen talon edessä kasvoi kolme puuta. Ensimmäinen oli liian korkea, toinenkin oli liian korkea, mutta kolmanteen pyton onnistui kiipeämään piiloon. Se kävi maate puun ylimmälle oksalle ja jäi odottamaan velkojia.

Ensimmäisenä paikalle saapui pantteri, joka suuttui huomattuaan, ettei pyton ollut taaskaan paikalla. Se päätti kiivetä puuhun odottamaan – siellä se odottaisi vaikka koko päivän, olisihan pytonin lopulta palattava kotiinsa. Pantteri ei nähnyt puussa lymyilevää pytonia, vaan asettui sitä alemmalle oksalle vartioasemaan. Seuraavana paikalle saapui metsästäjä, joka myös huomasi tulleensa huijatuksi, kun pyton ei ollutkaan kotona. Metsästäjä tähyili puun latvaan ja näki lehtien seassa vilauksen pantterista, jota se luuli pytoniksi. Molempien ihoa koristaa samankaltainen kuviointi. Metsästäjä raivostui ja tarttui kivääriinsä. Sillä aikaa, kun hän latasi aseensa, paikalle saapui myös velkojista viimeinen, kyykäärme. Kun kyy huomasi, ettei pyton ollut paikallaan, se puri suutuspäissään metsästäjää jalkaan. Metsästäjä ehti kuitenkin ampua pantterin, joka putosi puusta kuolleena maahan. Metsästäjä ehti vielä kostaa kyykäärmeellekin ampumalla sen kuoliaaksi, mutta sitten käärmeen myrkky lamautti hänet ja hänkin kaatui kuolleena maahan.

Pyton laskeutui tyytyväisenä puusta ja myhäili “kukapa nyt tulee minulta velkoja perimään, kun kaikki velkojat ovat kuolleet”. Sen pituinen se.

Tulin Beniniin hakemaan innoitusta uudelle lastenkirjalleni. Tulin etsimään eläinaiheisia tarinoita, joihin suomalaislapset voisivat samaistua. Koska “eläinkuvat- ja tarinat toimivat loistavana siltana eri maanosien, kulttuurien ja eritaustaisten lasten välillä”. Se oli kuulostanut hyvältä apurahahakemuksessa ja tuntunut hyvältä verukkeelta viettää kylmimmät talvikuukaudet Afrikan auringossa. Näin jälkikäteen naurattaa ja nolottaakin, että olin kuvitellut helposti keräileväni Beninistä söpöjä satuja, jotka olisivat miltei sellaisinaan valmiita laitettavaksi kirjan kansien väliin, kuin mikäkin Afrikkaan eksynyt 2000-luvun Lönnrot.

Todellisuudessa en tuntenut ennestään yhtäkään beniniläistä tarinaa enkä tiennyt maan kulttuurista juuri mitään. Uppouduin paikalliseen tarinankerrontaperinteeseen kiertämällä lähikyliä tavaten voodoo-pappeja, metsästäjiä ja kylänvanhuksia, jotka kertoivat minulle eläimiin liittyviä tarinoita. Kerta toisensa jälkeen hämmennyin kuulemistani beniniläistaruista. Eurooppalaisen näkökulmasta niistä useimmissa ei tuntunut olevan minkäänlaista logiikkaa. Tarinankerronnassa vuorottelivat legenda ja todeksi uskottu, ja jutut polveilivat jossain absurdien faabelien, uhkakuvien ja vitsien välimaastossa.

Vaikka satujen rakenteessa ei ollut päätä eikä häntää, päät ja hännät ja milloin mitkäkin ruumiinosat kyllä irtosivat juttujen hurjissa juonenkäänteissä. Hämmentävintä tarinoissa olikin niiden raaka väkivaltaisuus. Saduissa eläin- ja taruhahmot varastivat jumalten vaimoja, jumalat kostivat verisesti, tuli ruumiita. Eläimet tekivät erikoisia diilejä keskenään ja kavalsivat toisiaan puolin ja toisin. Pataan päätyivät milloin oma veli, milloin kaveri ja kuivan kauden ahdingossa jopa omat poikaset.

Nopeasti kävi selväksi, ettei Grand-Poposta ja sen lähikylistä keräämistäni saduista ollut sellaisinaan lastenkirjani sisällöksi. Kustantajani kanssa olimme jo esikoiskirjaani tehdessämme käyneet paljon keskustelua siitä, mikä on sopivaa ja mikä liian raakaa luettavaa lapsille. Ja esikoiskirjassa oli sentään kyse vain tavallisten luonnon tapahtumien, kuten petoeläinten saalistamisvietin kuvaamisesta eikä kannibalismista ja kostomurhista. Vaikka satukirjaprojekti päätyi umpikujaan, minulle absurdeina esiintyvät beniniläistarinat antoivat kuitenkin mielenkiintoisen kosketuspinnan kulttuurierojen tarkasteluun.

Safarimatkalla Pendjarin luonnonpuistoon kohtasin oikean pytonin. Muiden stipendiaattien kanssa seurasimme auton katolta jännittävää stand off -tilannetta nuoren leijonan ja pytonkäärmeen välillä.

Residenssini aikana sain suru-uutisen kotipuolesta: lapsuudenkotini vanha Ville-kissa oli siirtynyt autuaampiin hiirestysmaisemiin. Oli helmikuu ja maa oli jäässä, joten Ville-rukan ruumis päätyi vanhempieni pakastimeen odottamaan hautajaisia. Siskoni pohti, miten kertoa kolmevuotiaalle tyttärelleen Villen poismenosta. Päiväkodin hoitaja oli hämillään, kun siskontyttö kertoi mummulassa vietetyn viikonlopun jälkeen Ville-kissan sielun olevan nyt “kissojen Thaimaassa”, vaikka sen ruumis olikin yhä mummulan pakastimessa.

Afrikassa lasten suhde eläimiin, kuolemaan ja luonnon kiertokulkuun taitaa olla huomattavasti mutkattomampi kuin meillä. Grand-Popon arjessa lapsille tuskin selitellään eläinten taivaasta, kun joku kylänraitilla vapaana vilistävistä vuohista tai kanoista päästetään päiviltä ruoanlaiton yhteydessä. Mihinköhän päätyvät voodoo-seremonioissa uhrattujen eläinten sielut?

Toisaalta tuntuu, että Beninissä vallitsevassa voodoo-uskonnossa kunnioitetaan luontokappaleita enemmän kuin länsimaisessa, luonnosta ja hengellisyydestä vieraantuneessa kulttuurissa. Kaikilla luonnon eri elementeillä uskotaan olevan henki. Sinikka Tarvainen kirjoittaa kirjassaan Voodoo: afrikkalainen menestystarina, että voodoo-kulttuurissa “luonto ei ole ensisijaisesti tutkimuksen tai hyväksikäytön kohde, vaan se huokuu tunteita ja elämää”. Henkien uskotaan olevan läsnä kaikkialla, ja niiden oikuilla selitetään niin arvoituksellisia kuin arkipäiväisiäkin asioita ja tapahtumia. Myös kuolema on beniniläisarjessa läsnä eri lailla kuin mihin on kehittyneessä hyvinvointiyhteiskunnassa olemme tottuneet. Sen läheisyyden tuntee vieraileva yovokin uudella tavalla, esimerkiksi matkustaessaan mopotaksin kyydissä Länsi-Afrikan rannikon valtatiellä.

Elämä Beninissä on raadollisempaa kuin eurooppalaisessa hyvinvointivaltiossa. Sitä varjostavat vakavat toimeentulon ja korruption ongelmat sekä kunnollisen terveydenhuollon puute. Taikausko värittää kylien arkea ja ihmisten välistä kanssakäymistä. Yhteisöllisyys ja lojaalius läheisiä kohtaan on väkevää, mutta niin ovat myös ihmissuhdedraamat. Tämä kaikki heijastuu kulttuuriin ja sen tarinoihin. Päällimmäisenä kuulemissani saduissa oli selviytyminen. Afrikkalaisen arjen kamppailut ilmenivät hurjina juonenkäänteinä, väkivaltaisuutena ja peittelemättöminä tunteina – myös sellaisina, joita omassa kulttuurissani pidetään häpeällisinä.

Tarinankerrontasessioihin Grand-Popon lähikylillä kuului olennaisena palmuviinarituaali. Heven kylässä sitä juotiin metsästäjän pullosta, jonka sisällä asuu henki. Hengen lepyttämiseksi oli uhrattu paljon kanoja, joiden verestä pullon pinta ja sitä koristavat kallot, sulat ja luut ovat mustuneet.

Ihmismieli on kaiketi samanlainen joka puolella maailmaa. Sen ympärille kietoutuu erilaisia, kulttuurisidonnaisia kerrostumia, jotka ohjaavat käytöstämme. Kristinuskoon pohjaavassa kulttuurissa on keskeistä käsitys synnistä ja selkeästä jaosta oikeaan ja väärään. Meille tutuissa tarinoissa paha saa useimmiten palkkansa ja pilkka osuu lopulta ilkkujan omaan nilkkaan. Länsimaisten satujen maailma on suopea, ja lopussa hyvyys, rehellisyys ja epäitsekkyys palkitaan. Beniniläistarinoissa meissä kaikissa piilevää pahuutta ei peitelty, keskeiseksi teemaksi nousi vahingonilo ja tarinan sankari oli usein nokkelin oman edun tavoittelija. Pyton pääsi pinteestä höynäyttämällä velkojiaan. Meillä päin sadun loppuratkaisu olisi mitä todennäköisimmin ollut käänteinen — velathan on aina maksettava. Tosielämässä kuitenkin taitaa olla useimmiten niin, että röyhkein ja nokkelin pärjää parhaiten. Ehkäpä beniniläistarinat kaikkine hurjuuksineen ovatkin asteen lähempänä todellista ihmisluontoa kuin niiden siloitellut, länsimaiset sukulaiset.

Lastenkirjaprojektini jatkuu, vaikkakin uusin kuvioin. Tuleva kirja ei kerro pytonin tarinaa eikä toista muitakaan kuulemiani beniniläissatuja. Juonenkäänteitä paljastamatta mainittakoon, että uusi tarina kertoo ennakkoluuloista, eksymisestä, epämukavuusalueista, vieraanpelosta, pelon ylittämisestä ja sen myötä löytyneistä uusista ystävistä. Residenssimatka muistutti miten tärkeää on tutustua uusiin kulttuureihin ja pyrkiä siten ymmärtämään paremmin ihmisiä, jotka tulevat erilaisista olosuhteista kuin oma, tuttu ympäristö. Samalla voi nauraa omille ennakko-odotuksilleen sekä hölmöille tottumuksilleen ja korjata ennakkoluuloja puolin ja toisin. Tuleville sukupolville toivon kykyä empaattisempaan dialogiin kulttuurieroista ja yhteisestä ihmisyyden kokemuksesta. Tähän toivon voivani vaikuttaa työlläni lastenkirjojen parissa.

 

Teksti ja kuvat: Laura Merz
Piirustus: Lauran residenssijakson aikana piirtämä luonnos.

 

 

 

Sakset ja selviytyminen

Lähdin Villa Karossa työskentelevän harjoittelijan Hillan kanssa kahden päivän matkalle Cotonouhun. Paluupäivän aamuna päätimme käydä tutustumassa Keith Haringin näyttelyyn Fondation Zinsoun museossa. Saavuimme paikalle kymmenen minuuttia ennen museon avautumista.

Istuuduimme odottamaan museon kivetykselle. Kova helle, pakokaasut ja meteli tekivät olon todella tukalaksi, ja mieli kaipasi jo kotimaan raikkaita tuulahduksia, kun editsemme käveli nuori poika kevyin askelin, kilkutellen rytmikkäästi kädessään olevia saksia. Vau, mikä svengi ja elämänilo, ajattelin. Tämä on Afrikka! Myöhemmin sain kuulla, että poika oli todennäköisesti sokea, sillä sokeilla on täällä tapana pyytää rahaa siten, että he ”soittavat” toisessa kädessään saksia rytmikkäästi, ja toisessa kädessään heillä on hattu, johon he keräävät rahaa. Ajatus on, että he eivät ainoastaan pyydä apua, vaan tekevät jotain, mikä ilahduttaa muita.

Afrikassa suuret vastakohtaisuudet kohtaavat, ja Afrikka avaa länsimaalaiselle matkailijalle paljon uusia ovia, näyttää peilin, jonka kautta voimme nähdä myös itsemme, maailmassa. Kun katsomme maailmaa, katsomme samalla sisäämme.

Teksti: Sirpa Aalto
Kuvitus: Julia Autio

Dances of the present

Equipped only with a small video camera, a sound recorder and my dancing body I got to know new friends in Grand Popo. For me, the dances that I participated in during my time in Villa Karo was a part of a continuous, international and intercultural exchange. In this text I want to discuss dancing as a place to meet and share in between people.

I came to Villa Karo on the search for meaningful dances. I mean “meaning-full” as in full of meaning. A dance that offers something for both the spectator and for the dancer. To me, a meaningful dance does not have to mean anything in the sense of a traditional story. It only has to offer something valuable for somebody, to the spectators, and/or to its participants. This is off course a very personal taste-related opinion. For the fun of it, think a moment on what a meaningful dance would be to you. When does a dance appear meaningful to you? Does it have to do with the style of the dance? the skill of the dancer? Or does it have to do with who the person dancing is? How do you feel when dancing yourself? Do you like better to dance alone or in relation to other people? Does it feel more meaningful to dance by yourself or to watch others dance?

In my eyes there is a great meaning in seeing people move their bodies, and to me it becomes even more meaningful outside of the theatre stage, when the dance comes from a personal desire to move. In lack of better words, lets call this kind of dance a spontaneous dance. I mean the kind of dance that you start doing when you hear a good song in a party, or when you make a sudden dance move in the kitchen, it could also be the dance that happen when you are walking next to your friend and you both suddenly start playing with the rhythms of your feet. To most people it might not look like a spectacular dance, but I think there is something magical happening when a person chooses to dance spontaneously.

Philosopher, dancer and writer Ph.D Kimerer LaMothe explains the value of a dancing body like this:

“To dance is to play with the movement that is making us. It is to cultivate a sensory awareness of how this movement is making us, and of how our own movements, as we shape and transmit the energy of life, are making us. To dance is to play with this movement in ways that allow us to discover and exercise our capacity to make our own movements (…) Dancing, we create ourselves. We become who we are.”

I imagine how ”the movement that is making us, that Kimere is mentioning, is consisting out of everyday movements like typing on the computer, handshakes, or doing dishes. Our personal movements are also a result of all the possible ideas, images, experiences and memories about our body and our selves that we have gathered through our life time and up until this day. All this factors that make up our movements can be related to our personal history, our physical body, our self image and our socio-political and cultural upbringing. When considering all these ingredients, a simple dance seems to be a very personal act. And even so, when two or more people meet in a dance, these very personal experiences are shared and new experiences are created, and so a communication is taking place beyond language and culture barriers.

I am fascinated by the different kinds of movements that a human body is interested in doing, I can get absorbed by a persons unique choices of body movements, rhythms, accents, spatial levels and musicality. It does not have to be a technically difficult or a virtuosic dance for me to be interested, but it should be a personal dance. A personal dance requires the unique skill in being you and moving like only you can. A personal dance is like a gift from the depth of the spirit of the self. When a dance comes spontaneously it is both present in the moment and ”a present” (a gift) of that moment.

In Finland I do not get these kinds of gifts so often, here dance is unfortunately considered as something that should be reserved for professionals. And so, when first I arrived in Grand Popo in Benin I was overwhelmed. Even though I expected to see a lot of dance during my time in Villa Karo, I had never expected to be a part of and to see so many spontaneous dances. I realized that this is a culture where the spontaneous dance is something very normal, even a necessary part of every day life.

During my time at Villa Karo I made it my mission to as often as possible catch spontaneous dance appointments with different people from different ages, social classes and backgrounds. From hardly dancing with other people then my dance colleges in studios and theaters for the last years I now found myself dancing at the beach, in parties, in backyards, in dance schools, in playgrounds and on streets in the village. The dancers whom I met where of all ages: children, young men, young women, old women and old men, both visiting Finns and Beninese people.

Left from all these meetings I have the memories of peoples rhythms and articulations, his or her way of watching me and my dance and their physical responses to my movements. I remember the movements we shared, the tone of their bodies and the different mindsets that their bodies reflected. One dancer is proud, one humble, one surprised, one teasing, one competitive. Some memories are marked by their surprised (or chocked..?) look of seeing a white young woman shaking loose in a dance untroubled by her lack of understanding for the elaborated Beninese rhythms. Some memories are marked with surprised faces or laughters from the sharing of the dance, and many memories are marked with friendly smiles and encouraging and pedagogic slowed-down movement sequences (my local co-dancers spent many sincere attempts to initiate me into the Beninese dance traditions).

To dance always feels different from occasion to occasion and so also during my time in Benin. Sometimes I was in bliss while dancing, sometimes I did not enjoy, sometimes I stopped very soon, sometimes I found a personal connection with somebody, sometimes I continued for a long time, sometimes I felt good and sometimes I felt bad. But always in all these dances, no matter my personal feelings, was the shared movements and the personal movements created by our personal bodies. And there was also the exchange of looks and the exchange of presence.

To share a dance is a constant exercise it empathic presence. In dance you are allowed to watch others with your full attention, and you are also inviting other people to watch you. To dance with someone you will have to observe a persons body posture, his or her movements and their choices of rhythm and articulation. You have to look at a person with a big amount of attention in order to take in all this, this act of looking is also building empathy to another person. I think it is even impossible to dance with somebody, no matter the style, without building a feeling respect for him or her. And think about how special that is, to observe another person in a dance. When was the last time in your life that you were invited to silently watch a stranger with full attention for a duration of more then a few seconds?

All these short meetings, so full of interesting details and cross-cultural communication are happening all the time all around the world, but most of the time they go unnoticed because nobody speaks about them. To Grand Popo new Finnish artists arrive every month. Most of them will at some point curiously visit a festive dance occasion in the village. At first the new visitor will probably only take a few shy steps, but hopefully they will feel encouraged to keep on moving. The dancing people from the village will probably give you a friendly glance and keep on dancing while inviting the visitor to become a part of the moving crowd. Once inside the crowd of dancing people, the visitor is faced with hundreds of choices of what to do: to follow or to lead, what body part to move, who to look at, what feelings to act upon etc. It might be confronting to make all these choices there instantly in the middle of the dance floor, but that is how a spontaneous dance evolves.

If that Finnish artists has the courage and the will, he or she can fill the dance with his or her own personal spontaneous dance moves. Most probably somebody will want to try them out. And so, step by step the exchange will evolve between people of different languages and different backgrounds, between people that have never spoken to each other, and even, in between people that never will speak to each other. It is in fact a political event on root level that is happening on the dance floors, it is a cultural exchange, a diplomacy exercise and an international collaboration between women and men of different worlds.

That is meaningful to me, and I hope that people will continue to meet in dances through the activities of Grand Popo and Villa Karo for a long time still to come.

 

Sandrina Lindgren is a theatre maker, dancer and physical actor. She is originally from Sweden but is currently based in Turku, Finland. Sandrina is creating works that are using visual and physical theatre and dance in order to observe beauty in daily mundane life. She has studied dance, choreography and visual theatre in Amsterdam and Israel and holds a BA from the dance academy in Amsterdam since 2010. Based on a few of the dancing meetings made during her residency in Villa Karo in 2016 three short films will be produced during 2017 and 2018. The films focuses on three different dancing figures in the area: the taylor Florence, the Togolese dancer Estelle Foli and the local dance school Cherubin Coco.

Olympe Bhêly-Quenum ja Päättymätön loukku (Un piège sans fin, 1960)

Katkelma Olympe Bhêly-Quenumin romaanista Un piège sans fin (Päättymätön loukku):

Lähdimme Houndjlomêsta yhden aikaan. Samba antoi kyydin ystävänsä tyttärelle Abomeysta Founkillaan, ja koska edessä ei ollut tarpeeksi tilaa, minun oli matkustettava kauppatavaroiden seassa, niitä peittävän kuomun alla. Oikeastaan olinkin mieluummin takana suojassa, missä pystyin nukkumaan yön guavan, appelsiinin ja viljan tuoksuun kietoutuneena. Emme olleet ajaneet viittäkään tuntia niistä neljästä-, viidestätoista, jotka paluumatkamme kestäisi, kun näin kaartuvan kuomun alla puolihämärässä kyykäärmeen pään nousevan maissi- ja hirssisäkkien välistä. Pelko kouraisi minua ja melkein sai minut kirkumaan. Mutta kylmäverisyydellä, jota en edelleenkään pysty selittämään, avasin silmäni suuriksi ja kiinnitin katseeni käärmeeseen. Se näytti kasvavan, se nousi pystyyn: sen pää suureni, sen haarautunut kieli liikkui edestakaisin kiihkeään tahtiin. Esitin heittäväni sitä kivellä, jollaista minulla ei ollut; se ponkaisi minua kohti; ennen kuin se pääsi kuorma-auton toiselle laidalle, minä olin jo siirtynyt, ja se oli hädin tuskin ehtinyt asettua maissisäkille, jolla itse sekuntia aiemmin olin levännyt, kun tarrasin sitä kaulasta ja hännänpäästä. Minä puristin sitä… Se sylki, kiemurteli, kamppaili, ja minä puristin kaikin voimin. Pitkät ja vahvat kynteni viilsivät sen nahkaa, työntyivät sen vartaloon, ja minä venytin sitä… Tämän vaarallisen matelijan päästäminen päiviltä osoittautuikin hankalaksi. Tiesin kyllä, että kyy on erittäin myrkyllinen, mutta en olisi ikinä uskonut sitä niin vahvaksi ja sinnikkääksi. Hikoilin saavikaupalla venyttäessäni sitä, kuulin sen nikamien rasahtavan, sitten se lakkasi kamppailemasta.

Kyy oli kuollut, mutta koko loppumatkan pitelin sitä käsieni väliin pingotettuna upottaen kynsiäni sen verta ja tahmeaa nestettä tihkuvaan ruumiiseen kuin peläten sen heräävän henkiin ja hyökkäävän kimppuuni heti, jos heittäisin sen täyttä vauhtia kiitävän ajoneuvon nurkkaan. En ummistanut silmiäni ennen saapumistamme Founkillaan.

Kun kuorma-auto pysähtyi Kinibassa talomme edessä ja Samba tuli avaamaan kuomun, astuin ulos kyykäärme käsissäni. Äitini näki minut, kiljahti kauhusta, minä heitin käärmeen maahan, ja kuljettaja, hänen vaimonsa ja Abomeysta tuotu nuori tyttö lähtivät karkuun. Isäni vakuutti heille, että käärme oli kuollut, ja niin he palasivat. Kun ihmiset sitten kyselivät, minä kerroin taistelustani kyytä vastaan. Jotkut naapurit, joille Samba toimitti tilauksia, saapuivat paikalle lyhtyjen kanssa kuultuaan kuorma-auton metelin ja äänitorven. Isäni käski kertoa heille käärmeestä, minkä teinkin uudestaan, liioitellen hieman.

Minusta puhuttiin ihaillen, nuoret ja vanhat saapuivat kuulemaan urotyöstäni, ja minä kerroin siitä aina vähän suurennellen, kuitenkaan unohtamatta tosiasioita, sillä minua kiinnosti yksin totuus.

Olympe Bhêly-Quenum on beniniläinen kirjailija, joka syntyi vuonna 1928 Ouidahin kaupungissa. Hänen äitinsä oli vodou-papitar. Bhêly-Quenum suoritti tutkinnot antiikin kirjallisuudesta, sosiologiasta ja antropologiasta Ranskassa, ja on työskennellyt siellä muun muassa latinan ja kreikan opettajana. Hänen esikoisromaaninsa Un piège sans fin ilmestyi vuonna 1960. Romaanien ohella Bhêly-Quenum on julkaissut novellikokoelmia ja artikkeleita. Hän on päätoimittanut lehtiä La Vie Africaine ja L’Afrique Actuelle, jonka perusti yhdessä vaimonsa kanssa. Bhêly-Quenumille myönnettiin Grand Prix littéraire d’Afrique noire -palkinto vuonna 1966.

*

Tekstin on kääntänyt Katja Raunio, joka vietti kuusi viikkoa Villa Karossa syksyllä 2016. Kuvassa Tapani Mikkosen litografia BIDA II (2001, 97cm x 63cm), josta Villa Karo on painattanut postikortteja.