0

Avainsana: Georges Agbazahou

Kuninkaat, rauhan ylläpitäjät

Beniniläisistä kuninkaista keskustelemassa Galleria Jangvassa 12.2. olivat valokuvataiteilija Kenneth Bamberg, kirjailija Juha Vakkuri sekä musiikkitaiteilija Georges Agbazahou.

Jangva 3
Georges toimi Kennethin kontaktihenkilönä ja tietolähteenä tämän valokuvatessa Beninin kuninkaallisia syksyllä 2012. Kenneth on suomalainen valokuvataiteilija ja Juha kirjailija sekä Villa Karon perustaja

Valokuvanäyttelyn nimi, Lions among us, viittaa kahteen asiaan: leijona kuninkaalliseen valtaan ja voimaan ja ”Among us” puolestaan Kennethin Beninissä tapaamien rastafarien ”one love”-ajatteluun sekä yhtenäisyyteen maailmassa. Kenneth toteaa, että hän tuntee olevansa kuninkaiden parlamentissa ollessaan kuvien ympäröimä; majesteetillisuus on läsnä.

Kuninkaat päättävät, miten heidät tulisi kuvata. Heidän pakeilleen pääsyä piti monesti odottaa tunteja, ja joitakin varten oli palattava myöhemmin toisena päivänä; parhaimmillaan tapaamista joutuu odottamaan jopa kuukausia. Kuninkaaseen ei saa itse ottaa katsekontaktia vaan kuninkaan saapuessa kaikki polvistuvat ja katsovat maahan.

Beninissä kuninkaita on noin 54. He liikkuvat aina hovinsa kanssa, ja kuvissa heillä on mukanaan prinssejä, prinsessoja, neuvonantajia ja palvelijoita. Kuninkailla on myös oma yhteisönsä. Yksi kuninkaista on kuninkaiden presidentti, toinen kuninkaiden suurlähettiläs. Kuninkaaksi initioiva rituaali on sallittu vain miehille ja kuningattariksi pääsevät ainoastaan kuninkaan vaimot. Kuninkaan monet vaimot aiheuttavat monesti myös mittavia perintöriitoja, kun jokainen vaimo haluaa poikansa olevan kruununperijä. Presidentillä ja ministereillä on Beninissä omat kuninkaansa, joten kuninkaat ovat kiireisiä ja haluttuja ihmisiä. Kuninkaalla on myös roolinsa politiikassa, esimerkiksi virkaan astuvalle presidentille pidetään kaksi seremoniaa, joista perinteisessä seremoniassa kuningas antaa vallan ja suojeluksensa presidentille. Beninistä löytyy myös vodunkuningas, joka pukeutuu aina valkoiseen erotuksena muiden kuninkaiden värikkäistä vaatteista. Hän, kuten muutkin kuninkaat, tulevat vain tiettyinä päivinä ulos kansan pariin.

Kuninkailla aina mukana oleva päivänvarjo on oleellinen osa kuninkaan ulostuloa, varjo suojaa kuningasta ja se on koristeltu kuninkaan omilla symboleilla. Kuningas valitsee henkilökohtaiset symbolinsa, jotka perustuvat kuninkaan luonnonelementtiin eli tuleen, veteen, ilmaan tai maahan, Georges kertoo. Jos kuningas on voimakas vedessä, voi symboli olla esimerkiksi kala. Myös kuninkaan sauva on voimallinen esine, se kuvastaa asetta, mutta sitä voidaan käyttää myös viestikapulana. Jos kuningas haluaa viedä viestin jollekulle, hän laittaa palvelijansa viemään sauvan tälle henkilölle, joka sauvan saatuaan palauttaa sen kuninkaalle ja saa siten viestinsä. Kuninkaan tuoli on yhtä lailla arvovaltainen jo yksinään, se on siirtynyt esi-isiltä kuninkaalle, eikä sille saa istua kukaan muu kuin kuningas. Kuningas määrittää aina itse, milloin häntä voi tavata, eikä kuningas tule ulos, ennen kuin tarvittavat rituaalit on suoritettu ulostuloa varten. Kuninkaat olivat vuosisatoja sakraalikuninkaita, joten pyhyys on hyvin lähellä heitä. Nykyään kuninkaat voivat hyvin olla kristittyjä tai muslimeita, mutta he voivat samalla noudattaa myös omia perinteitään, kulttuuriaan ja vodun-uskoa. Georges selvittää, että vodun oli uskonnoista ensimmäinen, ja sen merkitys liittyy myös esi-isien läsnäoloon ja tietoon maailmasta.

kung
Valokuva: Kenneth Bamberg

Ennen siirtomaa-aikaa kuninkaat hallitsivat kuningaskuntia, joita oli hyvin pieniä, suuria ja myös valtavia imperiumeja, kuten Mali, Songhai ja Ghana. Nykyisen Beninin alueella sijaitsi Dahomeyn kuningaskunta. Kuninkaat ovat edelleen vahvoja mielipidejohtajia, heillä on valtaa ja merkitystä. Aikaisemmin kaikki alueet kuuluivat periaatteessa johonkin kuningaskuntaan, mutta yhteydet olivat huonot ja rajat muuttuvia. Osa kuningaskunnista oli ja on vain suuren kylän kokoisia. Kuninkaiden tilanteessa on ollut historiassa ainakin kaksi oleellista muutosta: siirtomaa-aika ja itsenäistyminen. Siirtomaa-ajalla kuninkaat menettivät osittain verotusoikeuttaan, ensin meni neljännes ja lopulta puolet siirtomaaisännille. Itsenäistyminen vaikutti lopulta vielä suuremmin kuninkaiden elämään, kun he menettivät kokonaan verotusvaltansa valtiolle. Rahan mukana meni myös osa vallasta, mutta ei läheskään kaikkea.

Kuninkaan valta on voimakasta ja kääntyy joskus myös heitä vastaan. Esimerkiksi Okpan kuninkaalla on valta myydä koko kylänsä, eikä hänen siksi anneta liikkua tai lähteä pois yksinään, jolloin hän tosiaan voisi myydä kylän, Juha huomautti. Kuninkailla ei myöskään aina ole hyvät välit keskenään. Taustalla on orjakauppa, jossa kuninkuus-instituutio oli lopulta suuressa roolissa. Naapurikuningaskunnat möivät toistensa alamaisia eurooppalaisille orjakauppiaille, ja erityisesti Dahomeyn suuri kuningaskunta terrorisoi naapureitaan orjakaupan aikaan. Historiantutkimus on osoittanut, että kuninkaiden määrätietoisella toiminnalla oli suuri osuus orjakaupan laajuuden mahdollistamisessa, koska eurooppalaiset eivät päässeet rantaa kauemmas orjien hankinnassa. Orjakaupasta afrikkalaiset kuninkaat saivat vastineeksi ennen kaikkea aseita mutta myös ylellisyystuotteita, kankaita ja metallia.

Georgesin mukaan kuninkaan tärkein tehtävä on rauhan ylläpitäminen. Kuninkaat ovat päivänpolitiikan ulkopuolella ja edustavat siten pysyvyyttä. Georges muistutti, että kun kuninkaat ovat tarjonneet sen, mitä heillä on, on tärkeää miettiä, miten antaa palautetta, mitä antaa takaisin. Siksi Georges on iloinen siitä, että Kenneth aikoo antaa kuninkaille heidän kuvansa. Näillä näkymin kuningaskuvat palaavat Beniniin vuoden 2015 syksyllä. Saati että teokset ovat sellaisenaan upeita, niissä on myös tärkeänä aspektina säilyminen jälkipolville. Beniniläiset eivät myöskään tunne kaikkia kuninkaitaan, joten näyttelyllä Beninissä on oma arvonsa myös sitä kautta, että kuninkaat tulevat myös tutuiksi paikallisille.

Kenneth Bambergin kuningasvalokuvat ovat esillä galleria Jangvassa vielä 16.2.2014 saakka.

Lisää Beninin kuninkaista myös Villa Karon kokoelmanäyttelyssä verkossa.

Soirée finno-africaine at Yes Papa, Cotonou

Soiree

The idea of organizing a Finnish-African night first saw the daylight during another project of filming a documentary of a famous Beninese musician, Gnonnas Pedro, and his son, Gil Gnonnas.

Gnonnas Pedro was very popular in Benin and performed more than once in the Villa Karo, already at the opening concert. He became famous for his group Africando which regrouped well-known African artists playing salsa from several places, such as Guinea, Senegal and Benin. The music of Africando was a blend of the main regional rhythms of the Mono-Couffo (from Grand-Popo to Lokossa) and modern instruments. Gnonnas Pedro was called maestro for his work and talent in arranging Africando’s music and the main creator of Agbadja World Beat System.

According to Georges Agbazahou, who is filming the documentary, it is almost as if the father is born again in the son, and the documentary film is a homage for the father and the son. For this documentary in question a team consisting of Georges, Gil, Antti Sundberg (who was in residence in Villa Karo and in charge of filming) and the Villa Karo CIMO trainee Taru took off on a Sunday to the town of Lokossa in which Gnonnas Pedro’s house, which has now been turned into a museum, is located.

After passing the day together the idea of continuing the Finnish-African collaboration in the form of a musical get-together and concert event was put forward as Gil Gnonnas and his band play as residents in a cultural corner and bar in Cotonou called Yes Papa. This was seen as possible win-win situation in giving variety to Yes Papa’s concerts and offerings and on the side of the Villa Karo in increasing its sphere of influence as well as people’s awareness of its existence even outside of Grand-Popo. The aim was to create a new tradition for mutual benefit and hopefully increasing the possibilities of Finnish residing artists to create contacts during their stay in the Villa Karo.

Yes Papa

Bluesin alkulähteille

Pete Näsman ja Raija Hurskainen Villa Karossa 31.10-17.12.2012
Pete Näsman ja Raija Hurskainen Villa Karossa 31.10-17.12.2012

Vuonna 2004 Pete Näsman oli Grand-Popossa kuvaamassa dokumenttia MTV3:lle. Tuolloin kitaraa työnsä ohessa soittava mies alkoi unelmoida paluusta Afrikkaan tutkimaan bluesin alkulähteitä.  Unelma kasvoi todeksi marraskuussa 2012, kun hän saapui kumppaninsa Raija Hurskaisen kanssa Villa Karoon residenssiin kuudeksi viikoksi.

”Vaikka blues onkin matkalla muuttunut paljon, ovat juuret tiukasti Afrikassa, josta musiikki yli sata vuotta sitten lähti Amerikkaan. Jenkki-bluesia kolmekymmentä vuotta kuunnelleena unelmoin paluusta näille seuduille,” Pete kertoo.

Suomessa Pete on laulanut ja soittanut vanhaa rock’n roll’ia jo yli kolme vuosikymmentä muun muassa Monaco-bändissä ja Boppin’ Pete 3:ssa, mutta ammattimuusikoksi hän ei ole halunnut ryhtyä. Työksi soittaminen Suomessa ei houkuttele, sillä muusikoiden taloudellinen tilanne on skitsofreeninen: 2000-luvulla keikkaliksat ovat tippuneet samaan aikaan kun yhtyeiden tienestit ovat tulleet niistä lähes yksinomaan riippuvaiseksi levynmyynnin vähennyttyä musiikin uusien jakelukanavien -internetin ja Spotify’n myötä.

”Suomessa teen keikkoja vain sen verran kun huvittaa. Rahan ajatteleminen tappaa musiikin teosta sen vapauden ja tekemisen ilon, mikä musiikissa Beninistä toisinaan on vielä löydettävissä. Tosin täälläkin rahan tavoittelu on sokaissut jotkut Villa Karonkin liepeillä pyörivät taiteilijat .”

”Soittoa, soittoa, soittoa”

Villa Karoon Pete tuli hakemaan uusia rytmejä ja tekemään kappaleita.

”Suurin haave oli äänittää biisejä paikallisten muusikoiden kanssa, mutta lopulta tajusin, että äänityskaluston tuominen tänne olisi ollut mahdotonta. Omien äänitysten sijaan pääsin kuitenkin tekemään levyä studioon, konsertoimaan ja etsimään soundejakin täkäläisten kanssa.”

Alkuhuumassa Pete sai nopeasti kokoon kappaleita, kunnes malaria iski miehen sänkyyn. Kaksi näistä ’Mambo Jambon’ ja ’Salt Water Womanin’ Pete esitti Villa Karon joulukuun konsertissa yhdessä paikallisten muusikoiden Richard Dinasoursin, Adja Toussaintin ja Georges Agbazahoun kanssa.  Residenssin pihalla kitaraansa renkuttava suomalaismies poimittiin pian mukaan myös paikalliseen hyväntekeväisyyskonserttiin, jota järjesteli Grand-Poposta salolaistunut muusikko, Gildas Houessou. Pääsylipputuloilla ostettiin kyläläisille moskiittoverkkoja.

Projektissa oli mukana paljon grandpopolaisia muusikoita ja tanssijoita. Villa Karon lavan sijaan tapahtuma järjestettiin jalkapallostadionilla, sillä kulttuurikeskuksen tapahtumat halutaan pitää täysin ilmaisina, jotta kuka tahansa tulotasoon katsomatta voi osallistua niihin. Villa Karon kautta voisi kuitenkin tulevaisuudessa syntyä mahdollisuus vastaavien tapahtumien järjestämiseen – vaikkapa suomalaisten lahjoittajien ja vapaaehtoisen pääsymaksun turvin. Hyväntekeväisyyskonsertti oli Petelle ”hieno punainen lanka, joka johdatti projektista toiseen ja jonka ympärille kaikki puuhastelu Beninissä kiertyi”. Gildasin kokoonpanolla lähdettiin äänittämään kappaleita myös studioon Cotonouhun. Nauhoituksia on tarkoitus jatkaa Suomessa.

Concert_Poster_by_Peter_Nasman

Lomalla töissä – pako uutisvyörystä

Pete antoi musiikin viedä täysin mukanaan. Tämä oli mahdollista mukana residenssiin tulleen Raija Hurskaisen ansioista, joka huolehti Peten projektien kuvaamisesta ja äänittämisestä sekä toimi vähän väliä ranskan tulkkinakin. Kehitysyhteistyötehtävissä toimivalle Raijalle Beninissä olo ei käynyt ihan rantalomasta.

”Olin haaveillut treenaavani täällä kuorolaulua ja pääseväni pakoon omia töitäni, mutta Peten projektit veivät mukanaan ja kehitysmaakonteksti muistutti hieman liikaa omasta työkentästä”, Raija toteaa.  ”Oli kuitenkin rentouttavaa päästä suomalaista uutisähkyä pakoon, “ pariskunta toteaa yhteen ääneen. “Täällä on saanut olla vapaa tiedotusvälineiden uutisvyörystä, ja sen aiheuttama paine on tullut ilmeiseksi ihan toisella tasolla kuin Suomessa on huomannut, vaikka sielläkin oltiin toki ihmetelty, että onko se kaikki tieto tosiaan välttämätöntä”.

Rytmisoppaa

Pete soitti paljon paikallisten kanssa ja oli yhteistyöhön äärimmäisen tyytyväinen vaikka ajautuikin välillä keskelle heidän välisiä kiistojaan.

”Täällä on aivan oma makea rytmimaailma. Soittamalla paikallisten kanssa opin heidän rytmejä ja riffejänsä ja lisäsin soppaan omia groovempia komppeja, joita sitten jalostettiin yhdessä muun muassa Amour Danhouanvin kanssa. Kaikki laittoivat omat mausteensa soppaan ja sitten soitettiin,” Pete tiivistää.

Vuorovaikutusta syntyi ihan uudella tavalla, mutta lopputulos oli aina aivan muuta kuin mitä Pete oli ajatellut.

 ”Laittamalla tällä tavoin rytmejä limittäin, opittiin molempiin suuntiin toiselta sellaista, mitä itse ei olisi koskaan tullut keksineeksi”.

Pete ihmettelee paikallisten muusikoiden taituruutta:

 ”Järjestään kaikilla täällä oli hitonmoinen rytmitaju, ja omien soitinten tuntemus oli aivan käsittämätöntä koulutuksesta ja siviiliammatista riippumatta.”

 Eikä koulutuksella lopulta tietysti muusikkoa tehdäkään.

”Suomalaiselle koulu voi tyyliin opettaa rytmitajua, mutta jos miettii vaikka maailmanluokan tähtiä, niin aika paljon siihenkin joukkoon mahtuu ihan itseoppinutta porukkaa”.

Pete törmäsi beniniläiseen yhteiskuntaan sisältyvään tiukkaan hierarkiaan bänditasolla. Sekaannusta syntyi, kun suomalaismies lähestyi soittokumppaneitaan suoraan, sen sijaan että olisi hoitanut asiat bändin johtohahmon kanssa.

”En kerta kaikkiaan voinut tulla ajatelleeksi, ettei tällainen ole soveliasta. Tai, että bändin jäsenet ovat ikään kuin jonkun alaisia”.

Lopulta kaikki kääntyi parhain päin ja sovinto sinetöitiin yhteisellä konsertilla.

Hierarkiasekaannusten lisäksi muusikko jäi miettimään korvaustapoja muusikoille, jotka soittavat Villa Karon suomalaisten kanssa ja esimerkiksi konserttien ”lämmittelijöinä”. Musiikkia tehtiin kaveripohjalta, mutta perästäpäin saatettiin kuitenkin puhua korvauksista.

”Rahan mukaan tulo muuttaa ihmissuhteita. Kyse ei ole siitä, ettemmekö ymmärtäisi sitä, että paikalliset muusikot tarvitsevat rahaa, eikä siitä ettemmekö haluaisi maksaa heille. Suhde ihmisten välillä vain muuttuu, kun mukaan tulee raha”.

Pete löysi ratkaisun rahan maksamisen ja maksamatta jättämisen välillä ostamalla yhteistyökumppaniltaan soittimen. Tilanteiden selkiyttämiseksi Pete ehdottaa Villa Karolle rahastoa, josta pystyttäisiin tukemaan stipendiaattien ja paikallisten yhteisiä projekteja.

 ”Vaikka itse haluaisinkin tukea paikallisia yhteistyökumppaneitani, olisi parempi että maksu välitettäisiin epäsuorasti jonkin tällaisen mekanismin kautta. Näin vältyttäisiin siltä, että raha tulee ihmisten välille. Olisi myös hienoa, jos Villa Karolla olisi jokin yhteinen tila, jonne paikallisten olisi helppo tulla treenaamaan yhdessä stipendiaattien kanssa”.

Rahasta

Vaikka länsimaiselle on tunnetasolla vaikeaa olla tuntematta ikävää pistoa tai epäilystä joutuessaan maksumieheksi, on hyvä muistaa, ettei kyseessä kuitenkaan ole se, että valkoista käytettäisiin erityisesti hyväksi. Taustalla ovat erilainen sosiaalinen reaalitodellisuus ja siitä kumpuavat käyttäytymismallit.  Suomessa raha kuuluu selkeästi tiettyyn elämän osa-alueeseen: palkkatyöhön. Muuten asiat hoidetaan yleensä palveluksina, ja tulotasosta riippumatta kaikki pyrkivät tulemaan toimeen omillaan. Tämä on suomalaiselle kunnia-asia.

Beninissä taas esimerkiksi varakkaammat perheenjäsenet ja sukulaiset tukevat yleensä rahallisesti heikompituloisia. Se maksaa, jolla on eniten rahaa. Ja palkasta yritetään laittaa sivuun pahan päivän varalle tai erilaisiin solidaarisuusrahastoihin, koska hyvinvointivaltion sosiaaliturvajärjestelmää ei käytännössä ole.  Raha on mukana sosiaalisissa suhteissa aivan toisella tavalla kuin Suomessa ja maahan saapuvan vieraan saattaa olla vaikea jättäytyä kuviosta ulkopuolelle. Tässä vaihtosuhdeverkostossa länsimaalainen varakkaampana joutuu usein maksumieheksi tai -naiseksi.

Monikulttuurisuudesta: teemana kulttuurinen itseymmärrys, porttina Villa Karo

Marjo Räsänen Villa Karossa 5. syyskuuta-8. lokakuuta 2012.

Aika joutuu vilkkaan. Siitä on jo tovi, kun Villa Karossa syksyn ensimmäisenä stipendiaattina syys-lokakuussa työskennellyt Turun yliopiston opettajankoulutuslaitoksen lehtori ja Aalto-yliopiston taiteen laitoksen dosentti, kuvataideopettaja Marjo Räsänen saapui kulttuurikeskukseen työstämään neljättä kirjaansa, kuvataidetta opettaville ja opiskeleville suunnattua Visuaalisen kulttuurin MONILUKUKIRJAa.

Monikulttuurisen identiteetin kukka

”Jokainen ihminen ja esine itsessään ovat monikulttuurisia. Niin myös taideteosten tulkinnassa on kyse aina kahden kulttuurin tekijän ja vastaanottajan kohtaamisesta”, Marjo selostaa kirjansa kantavaa ajatusta.

”Tätä ajatusta voidaan havainnollistaa yksilöä kuvaavan kahdeksanterälehtisen kukan avulla. Terälehtiä ovat minuuttamme rakentavat asiat: ikä, sukupuoli, etnisyys, maailmankatsomus, sosiaaliryhmä, asuinpaikka, kyvyt ja kieli. Nämä seikat vaikuttavat kokemuksiimme ja tulkintoihimme ympäristöstä ja muista ihmisistä. Se miten näistä osasista koostuva yksilö käyttäytyy ja havainnoi ympäristöään, riippuu tämän lisäksi häntä ympäröivän yhteisön makrokulttuurista. Lähestymistapa tarjoaa mahdollisuuden tarkastella omaa itseä osana ympäröivää kulttuuria, ymmärtää sekä omien että muiden ihmisten tulkintojen lähtökohtia ja nähdä oman kulttuurin läpitunkevuus. Lähestymistavan keskeinen tavoite on itsen ymmärtäminen ja rakentaminen suhteessa kulttuuriin ja muihin ihmisiin.”

Monikulttuurisuus toi Marjon lopulta myös Afrikkaan ja Villa Karoon. Hänellä oli puolet kulttuurirahaston kirjaa varten myönnetystä apurahasta vielä käyttämättä ja kovalevy pullollaan kärsivällistä työstämistä vaativaa raakamateriaalia. Marjo kysyi itseltään: Miksei työstäisi kirjaa eteenpäin Afrikassa, mantereella, joka niin stereotyyppisesti liitetään monikulttuurisuuteen?

Kirjailijan kirjailijalle perustamasta Villa Karosta löytyi sitten jokseenkin täydellinen työrauha ja lähes julkaisukelpoista tieteellistä tekstiä syntyi kymmenen sivun viikkovauhtia. Vaikka tahti olikin hurja, jäi kuusi-kahdeksantuntisiin työpäiviin kuitenkin tilaa uusille ajatuksille, ja rentouttavan uinuva ilmapiiri helli uusien projektien aihioita.

Monikulttuurisuudesta

Marjon käsittelemät teemat liittyvät läheisesti myös Villa Karon päämääriin: kulttuurivaihtoon ja kulttuurien välisen ymmärryksen lisäämiseen. Marjon mukaan monikulttuurisuus ei ole helppoa. Yleensä se pelkistyy toiseuden eksotisointiin tai näennäiseen tasa-arvoon: toinen ihminen nähdään erilaisena, muttei kyetä havaitsemaan sitä, että se millaisena hän näyttäytyy meille, riippuu siitä keitä me itse olemme. Samalle perustalle, kykenemättömyydelle nähdä omaa itseään ja tunnistaa omia ennakkoluuloja kun tarkastelee toista, pohjaa myös rasismi. Itseymmärrykseen perustuva näkökulma on tarpeen kulttuurien välisissä kohtaamisissa ja mikseivät avaimet rasisminkin torjuntaan löytyisi täältä.

Kokemuksia Beninistä ja Villa Karosta

Marjon mukaan työskentelyjakso Villa Karossa on ollut erittäin hedelmällinen ja vaikka hän tunnustaakin olevansa erakko, hän koki, että viisi viikkoa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa olivat antoisia ja tarjosivat mahdollisuuksia tärkeään taiteidenväliseen keskusteluun. Marjon puheessa kuuluu myös tyytyväisyys Villa Karon henkilökuntaan ja ilmapiiriin:

”Oli niin ihanan helppoa! Kommunikaatio pelasi eleiden ja 30 vuoden takaisen ruostuneen lukioranskan taidoillakin”, Marjo iloitsee.

Yli protestanttisen raadannan nousevat Marjon työskentelyjakson huippuhetkiin kaksi asiaa: yhdessä Villa Karon museovastaavan Georgette Singben, tanssija Rea-Liina Brunoun ja muusikko Susanna Hietalan kanssa toteutettu lasten työpaja sekä keskustelu taidekasvatuksesta paikallisessa taidekeskuksessa, Georges Agbazahoun ja Camilla Heidenberg-Agbazahoun perustamassa Centre Académique des Arts Africains et d ́Écoutes de Grand-Popossa.

Ympäristöherkkyyteen tähdänneessä työpajassa kerättiin rannalta löytyneitä aarteita: muovipussinriekaleita, simpukankuoria, varvastossun jäänteitä, styroksinkappaleita. Näistä rakennettiin installaatio vanhaan kalaverkkoon Villa Karon pihalle. Verkon alla Hietalan säestämänä ja Brunoun tanssittamina lapset eläytyivät merenelävien liikeratoihin. Toisinaan on vaikea vetää rajaa sen välille, mikä on luonnon tekemää, ja mikä ihmisen. Aina tämä ei ole edes tärkeää:

”Niin simpukka kuin vaahtomuovin palakin voi olla kaunis ja hyödynnettävissä uudelleen”, Marjo kiteyttää työpajan ideaa.

Georgette Singben lapsille järjestämää museovierailua seurannutta piirustustuokiota tarkkaillut Marjo innostui afrikkalaisten naamioiden kääntöpuolille syntyneistä piirroksista. ”Kuin suoraan lapsen kuvallista ilmaisua käsittelevästä oppikirjasta!” Marjo ihasteli eri-ikäisin pienin sormin syntyneitä kuvia, joista hän löysi ihmisen kuvaamisen universaaleja vaiheita pääjalkaisista hahmotelmista yksityiskohtaisiin omakuviin.

Myös vierailu Georges Agbazahoun ja Camilla Heidenberg-Agbazahoun afrikkalaisten taide- ja kertomuskeskukseen jäi Räsäselle mieleen.

”Opetus keskittyy lasten itseilmaisuun, eivätkä kontekstuaalisuus ja kulttuuriset traditiot olleet yllätyksekseni juuri ollenkaan läsnä”, Marjo kuvailee kokemuksiaan.

Hän yllättyi siitä, että afrikkalaisessa kulttuuriympäristössä, joka tunnetusti on paljon eurooppalaista yhteisöllisempi, keskuksen taideopetuksessa lasta näytettiin lähestyttävän ensisijaisesti yksilönä sen sijaan että hänet olisi nähty kulttuurinsa edustajana.

”Afrikkalainen kulttuuriympäristö ja paikalliset, rituaalijärjestelmät saivat minut odottamaan yhteisöllisempää taidekäsitystä”, Marjo perustelee hämmennystään.

Hän harmittelee sitä, ettei tämän yksittäisen taideopetuskohtaamisen lisäksi ehtinyt seurata paikallisten koulujen opetusta, koska koulut alkoivat vasta juuri ennen kotiinlähtöä

Vaikka kirjoittamiseen olikin riittävästi aikaa, tuntui viisi viikkoa Grand-Popossa Marjosta lyhyeltä:

”Kuherruskuukausihan tämä vasta oli!”, hän toteaa oleskelustaan ja lisää: ”Arkeen ei vielä näin lyhyessä ajassa päässyt käsiksi”.

Kotiin viemisiksi jäi valmiiden sivujen lisäksi kuitenkin vielä säkillinen eksotiikkaa ja voodoota pureskeltavaksi. Grand-Popo jätti Marjoon myös paluun kipunan:

”Voisin mahdollisesti hakea jatkostipendiä Villa Karoon, jotta ehtisin päästä paikallisten lasten pariin koulun penkille tekemään kuvia ja keräämään uutta materiaalia tutkimukseni ja opetustyöni tueksi”.