Kevät on jo täällä ja Villa Karon toimiston ikkunoiden pesun jälkeen näemme taas kirkkaan sinisen taivaan Kampin yllä.Kuitenkin ajatukset ovat jo marraskuussa ja Villa Karon juhlaviikossa! Ehdotamme teille siis vaihtoehtoa Suomen marraskuulle, eli kutsumme teidät mukaan viettämään Villa Karon 15-vuotisjuhlia Beninin Grand-Popoon.
Grand-Popon risteyksestä. Kuva: Hannu Lindroos
Juhlaviikon lopullinen ohjelma on vielä tekeillä, mutta jo nyt on selvää, että 6.-17. marraskuuta 2015 Beninin Grand-Popo on kulttuurinen runsaudensarvi, eli nähtävää ja kuultavaa riittää! Samaten kiinnostavia ekskursiokohteita on vaikka joka päivälle.
Alustava matkaohjelma:
– Tutustuminen Villa Karoon ja Grand-Popoon (majoittuminen mukavassa hotellissa Grand-Popossa)
– Villa Karon uuden museon ja näyttelyn avajaiset: tietoa orjakaupan historiasta ja sen merkityksestä alueen kulttuuriin
– Helsinki-Cotonou Ensemblen konsertti
– Kyläläisten melonta-, jalkapallo- ja shakkikisat
– Tutustumista Beninin tähtitaivaaseen Tuukka Perhoniemen (URSA) johdolla
– Työpajoja liittyen esimerkikksi Beninin rantojen puhtaanapitoon ja orjakaupan historiaan
– Matti-Juhani Karilan dokumentit: Villa Karo – Unelmista rakennettu talo (MTV3, 2000) / Maisema, ruukku ja pyhä käärme (MTV3, 2001)
…sekä halutessanne seuraavat lisäekskursiot:
– Orjakaupan historian ja voodoon keskuskaupunki Ouidah: Ouidahissa käydään UNESCOn luomalla Orjan tiellä, orjuusmuseossa, nykytaidemuso Zinsoussa, käärmetemppelissä ja Pyhässä Metsässä
– Lomé: Togon hurmaavassa pääkaupungissa vieraillaan mm. fetissimarkkinoilla, Guineanlahden museossa ja kansallismuseossa
– Abomey: Dahomeyn kuninkaiden palatsit ja Bohiconin maanalainen puolustusverkosto
– Ganvié: Tofinu-kansa pakeni orjakauppiaita järvelle ja asettuivat sinne
– Porto-Novo: Beninin hallinnollinen pääkaupunki, brasiliaistyyppistä arkkitehtuuria, museoita, moskeijoja, kulttuuria
Matkan hinta on 2740€, sisältäen lentoliput, Beninin viisumin, majoituksen, lentokenttäkuljetukset ja ylemmässä listassa mainitut tapahtumat. Ilmoittaudu osoitteeseen toimisto@villakaro.org, samasta paikasta saa lisätietoja, kuin myös numerosta 09-2783 898. Villa Karo pidättää oikeudet muutoksiin ohjelmassa.
Jotta saamme varmistetuksi lento- ja hotellivaraukset, toivomme että maksatte ennakkomaksun (450 €) Villa Karon ystävät ry:n tilille FI20 1019 3000 2095 78 aikailematta! Jos teillä on jotain kysyttävää matkan suhteen, voitte ottaa yhteyttä Villa Karon toimistoon (puh. 09-2783 898).
Sydämellisesti tervetuloa mukaan taatusti ikimuistettavalle juhlamatkalle, kookospalmujen alla nähdään!
Siinä vaiheessa, kun tajunta palaa unen rajamailta, on vielä kaikissa suhteissa hämärää. Mitä luulin erään opiskelututtavani pelästyneiksi huudoiksi unessani, olikin kukko, tuo ikiaikainen herätyskello tropiikin sähköttömissä öissä. Vaikka voimajohdot on vedetty Grand-Popoon jo 1980-luvulla, ei ole millään tavalla epätavallista herätä hikisenä tuulettimen pysähdyttyä ja napsutella turhaan valokatkaisinta. Mutta vaikka auringonkajo horisontissa voimistuu kellon lähestyessä seitsemää, ei henkinen hämärä hälvene helposti. Olin uutuudenkarheassa asuinhuoneessani, neljänkymmenennenkuudennen Grand-Popon aamuni alkaessa, vielä häilymässä siinä kulttuurisen integraation rajussa vaiheessa, jota kutsutaan nimellä kulttuurishokki.
Ensimmäiset viikot uudessa kulttuurissa ovat turisminkaltaista kuherruskuukautta: kaikki on uutta, erilaisuudessaan kiehtovaa ja jokainen päivä tuntuu sisältävän viikon verran informaatiota. Silloin pyrkii ottamaan rennosti ja (siteeratakseni stipendiaatti Totte Rautiaista) ”maadoittamaan itsensä”. Mutta siinä missä vaikkapa stipendiaatin kuukauden oleskelu raamittaa suhtautumisen ympäristöön melko väliaikaiseksi, ja tietoisuus siitä vaikuttaa vastavuoroisesti toimintaan ympäristön kanssa, on harjoittelijalla edessä muutaman viikon päästä salaman lailla iskevä välähdys: asiat muuttuvat arkisiksi, ja toiseus alkaa ahdistaa, kun sitä tietää vielä kestävän monta kuukautta. Vieras toiminta-, arvo- ja viestintäkulttuuri väsyttää ja luo epätietoisuutta. Samaan aikaan työpäivät muuttuvat toisteisiksi, yllätyksellisyys vähenee ja rutiineita syntyy. Koti-ikävä tutun ja sitä kautta turvallisen piiriin kasvaa. Ajatuksissaan huutaa: mikseivät asiat vain voisi toimia kuin Suomessa! Tai jossain muussa edes vähänkin tutummassa. Olin käväissyt tammikuun loppupuolella soittokeikalla Grand-Popon katolisessa kirkossa, ja kahdessa katolisessa maassa asuneena toi pelkkä messun symbolinen tuttuus voimakkaita liikutuksen tunteita. Tänä sunnuntaina oli kuitenkin vuoro jollekin muulle. Stereotyyppisen suomalaiselle kaipuulle lähteä ulos kääntyäkseen sisään. Tarpeelle mennä yksin korpeen, vaaroille ja soille, ja taivaltaa itse valitsemaansa polkua omassa hiljaisessa sielunrauhassaan. Jääköön Grand-Popon lukuisat kirkkokunnat tänä sunnuntaina väliin: suomalaisen kirkko on metsä – tai sen puutteessa palmuinen hiekkakannas.
Aurinko nousee kotikortteliinKylänraitti harvinaisen tyynenäValtameri ja pilvet käyvät myrskyisää kisailuaanRantarauhan vartija
Matkalaukkuni syövereistä vihdoin esille kaivetut vaelluskengät sujahtivat jalkaan, vettä mahtui mukaan parikin pullollista ja suojakertoimet oli levitetty. Kello oli 7:20, eivätkä pilvet taivaalla vaikuttaneet väistyvän. Se merkitsi raikkaampaa, viileämpää ilmaa ja täten mukavampaa vaellusta. Sateenkin mahdollisuus oli yllättävän miellyttävä ajatus. Kylänraitilla oli pyhäaamuna vielä hyvin rauhallista, kun kurnaiseva mahani muistutti aamiaisen puutteesta. Katolisen kirkon kulmalla oli muuan mama tullut tönöttämään myyntikojuunsa, ja ravintoarvoiltaan paremman puutteessa ostin 0,15 euron yhteishintaan neljä munkinkaltaista rasvaista vehnäpalleroa. Ihme kyllä ne pitivät nälän poissa aina iltapäivän alkuun saakka.
Ohittaessani Gbeconin kylää lähestyin tutkimusmatkailijan ensimmäistä kiintopistettä: tuntemattoman alkua. Kylätien päässä oleva turkoosi katsomo oli tullut tutuksi heti kolmantena Grand-Popon päivänäni, kun Beninin suurimpiin kuuluvat vodun-juhlallisuudet isännöivät tuhansia uskollisia animisteja. Se oli toiminut aamuisen juoksureittini hyvänä kääntöpaikkana lukuisia kertoja, mutta vielä enemmän kiehtoi sen takaa alkava maisema. Kylän päättyessä hiekkakaistale Mono-joen ja valtameren välissä kapeni erämaankaltaiseksi hiljaisuudeksi, johon yksinäinen mopo posotti silloin tällöin. Hymyilin onnellisena: tästä alkaisi autuas autius – ainakin seuraavaan kylään saakka.
Joinain satunnaisina päivinä, ehkä kerran pari viikossa, huomaa Grand-Popossa olevansa tilassa, jota myös Afrikka-ahdistukseksi kutsutaan. Jotkut neuvovat lähtemään tuolloin reissaamaan, jotkut syömään jossain korkeatasoisessa ravintolassa, jotkut vetäytymään länsimaalaiskuplaan hyvän hotellin uima-altaalle kirjan kanssa. Olemaan irti beniniläisestä todellisuudesta hetken ajan, koska se on kuukaudenkin jälkeen vielä niin vieras. Afrikka-ahdistuksen koittaessa työpäivänä, on helppo vetäytyä kirjastoinventaarion maailmaan tai sähköpostivastailuihin, mutta ruokatauolle lähdettäessä jokainen kylänraitin lasten yovo yovo bonsoir! herättää selittämätöntä ärsytystä ja halua astua mahdollisimman pian johonkin uneliaaseen ravintolaan lukemaan länsimaista faktakirjallisuutta ruokaansa odotellessa. Epämukavuusalueen tullessa vastaan on reaktioina paeta tai taistella. Pakeneminen on usein helpompaa, kun vieras kommunikaatio tulee niin lähelle. Se on aktiivista ja käännekohtia etsivää, pyrkii murtautumaan läpi näkymättömistä muureista, jotka suomalainen toisesta tunnistaa ja joita kunnioittaa. Se on hälyjä ja ääniä, yritteliäisyyttä, kiertäviä kauppiaita. Joka ainoa haluaa olla opas, joka ainoa voi opettaa rumpuja. Milloin ollaan tosissaan ja milloin ei, mikä on kohteliasta ja mikä töykeää? Koodeksi sanojen takana on erilainen, ja eri asiat ovat tabuja. Toimintatavat alkavat väistämättä muuttua: oppii sanomaan mielipiteensä suorempaan, kieltäytymään useammin ja vetämään selkeämpiä rajoja.
Askel siirtyy toisen eteen, ja maisemaa on aikaa tarkastella. Meri kuohahtelee oikealla puolella säännöllisesti, rauhallisena mutta päättäväisenä. Linnut lentelevät joen yllä, allaan pari verkkojaan kokevaa kulkijaa kanooteissaan. Siinä välissä satakunta metriä punertavaa hiekkaa erottamassa vesistöt toisistaan. Pilvinen sää raikastaa ilmaa selkeästi, mutta merellä näkyneet salamaniskut eivät lähenny rantaa. Kuinka en Suomessa ole muka ehtinyt mennä vuosikausiin vaeltamaan! Mono-joki ja talot sen vastarannalla tuovat mieleeni Koitajoen leveän virran Ilomantsin Mekrijärven kylän liepeillä, jossa äitini äidin suvun runonlaulajat välittivät osaamistaan kansanperinteen kerääjille. Kuin kohtalo olisi kuullut assosiaationi: suullisen tradition ulkopuoliselle erottuvin muoto näillä xwla-kansan mailla, vodun, ilmoittaa itsestään kellojen, rumpujen ja laulun muodossa Befan kylän niemestä. Taaskohan siellä on Zangbéto, tuo kylien yövartijahenki, pyöriskelevä ja pinkoileva hunnutettu olkikasa, joka ei sylje sodabilasiin? Ei näköjään: kylänristeykseen tullessani Befasta kääntyy suuria, vihreitä lehtiä huojuttava kulkue, miehet yläruumis paljaina ja kietaisuhame vyötäisillään, naisilla samankaltainen kangas hieman ylemmäs vedettynä – tai sitten ei. Muutamat huojuvat ja poukkoilevat kulkueen ulkopuolella; vaikuttaa transsilta. Kulkueen keulassa kannetaan vielä toistaiseksi elävää vuohta. Tilanne on vähintäänkin kuumottava, sillä näissä tilanteissa ei koskaan voi olla varma, ovatko ne lainkaan tarkoitettu ei-initioitujen yovojen silmille. Poukkoilijoilta tulee vimmaisia, lähes psykoottisia katseita ja eleitä, muutamat viittovat minua poistumaan hyvän sään aikana. Otan muutaman hölkkäaskeleen pusikkoon päin, ja kulkue jatkaa matkaansa kohti Gbeconia.
Lähestyessäni seuraavaa kylää, Alongoa, liittyy seuraani hetkeksi nainen tyttärineen. Tyhjiä koreja kantaen he suuntaavat kohti kalastajien kellon kilkatusta. Lapsista vanhin irroittaa toisen kätensä päänsä päällä olevista koreista ja laittaa sen omaan käteeni. Hän tihentää askeleitaan pysyäkseen kävelyni vauhdissa, ja vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä omaan reippauteensa. Tien ylittää pesue pienimpiä koskaan näkemiäni porsaita, lähes vastasyntyneitä. Nuoret kalastajapojat pyytävät minua jäämään vetämään nuottaa. Olen kuitenkin niin fiksautunut kävelyni päämäärään, että sanon harkitsevani asiaa paluumatkalla, jos puuha on vielä kesken. Päästyäni hetkeksi jälleen yksinolooni kuuluu pian erään talon ovelta ”Yovo, kssssssssstt!” ja käsi viittoo käymään. Minusta tulee hetkessä pihapiirin yllätysvieras. Palmunlehvä- ja ruokomuurin sisällä on kaksi asuinrakennusta, ulkokeittiö ja varastorakennus. Hiekkapihalla tepastelee pari kanaa ja vuohi. Sähköjä tai juoksevaa vettä ei löydy. Toiminta tapahtuu ulkona. Perhekunnassa pyörii leskimama, lapset puolisoineen sekä pienet lapsensa. On vaikea hahmottaa, ketkä ovat lapsia ja ketkä lapsenlapsia. Kommunikoin minan kielen alkeistaidollani sen minkä pystyn, vaikka osa perheestä höpöttää minulle (kiusallaan?) xwlaa. Minulle kaupustellaan keksejä ja Coca-Colaa, mutta päädyn ostamaan kuivatusta maapähkinätahnasta tehtyjä patukoita. Pullo sodabia otetaan esille, ja shotillinen korpipalmun kyyneleitä päätyy ensin talon isännälle. Seuraavaksi kaadetaan vieraalle, ja muistan toteuttaa opetetun etiketin: ensin liraus maahan esi-isille, sitten hömpsy kitusiin, ja lopuksi pohjat vielä kerran vainajain henkiä kunnioittaen maahan. Ponu humahtaa päähän aika vikkelästi. Heitän perheelle lahjaksi taskuni pohjalta 600 frangia, eli vajaan euron. Se palvelkoon sekä maksutoimituksena, kiitoksena kestityksestä että köyhäinapuna. Minua yritetään ennen lähtöäni vielä naittaa sekä leskirouvalle, ilmeisesti puoliksi vitsillä, että talon parikymppiselle yksinhuoltajatyttärelle, selkeästi enemmän tosissaan. Väistelen kosioehdotuksia kohteliaasti ja hyvästelen spontaanin isäntäväkeni. ”Että tällainen sunnuntaiaamu, mitenkäs teillä Suomessa?” myhäilen itsekseni.
Ahdistus vieraassa kulttuurissa on ehkä ennen kaikkea tunnetta kontrollin puutteesta. Siihen sisältyy epävarmuus asioiden mennessä usein ennustamattomilla tavoilla. Se on vaikeutta sietää sosiaalisissa tilanteissa viestinnällisenä altavastaajana olemista. Eikä sopeutumista voi vain puskea kovalla työllä ja halulla, vaikka ne toki auttavatkin: asioiden täytyy vain antaa tapahtua. Uusi kulttuuri ei lataudu aivojen käyttöjärjestelmäksi hetkessä, vaan siinä kestää aina kauemmin kuin haluaisi. Matkustaminen on erilainen ja jokseenkin helpompi asia. Silloin voi aina paeta uuteen uutuuteen ja toivoa kukkulan takaa avautuvan jotain aivan muuta – vaikka siellä odottaakin aina se seuraava kukkula. Silloin paikannimistä tulee irtosuhteita, joihin ei halua sitoutua ja joille ei avaa sydäntään. Paikkakunnalle jäädessään on pakko kohdata omat heikkoutensa, itsekkyytensä, epävarmuutensa ja avuttomuutensa. Se epämukavuusalue on välttämätön, jos haluaa tuntea vihdoin olevansa TÄÄLLÄ, siellä missä on, vailla jatkuvaa kaihoa muualle, ja kohdata sen sellaisena kuin se on, eikä jonain yksinäisenä irtokuplana kulttuurin sisällä.
Tie päättyy kolmen tunnin kävelyn jälkeen Avlo Plage -nimiseen kylään. Jatko Bouche du Roihin, paikkaan jossa joki laskee mereen, pitäisi taivaltaa hiekassa tarpoen. Ecolodge d’Avlo -kyltit tien varrella olivat herättäneet kiinnostukseni siitä, millainen ekoturismin keskus Avlossa oikein sijaitseekaan. Jos siellä voisi hörppäistä vaikkapa kahvit kuin tunturikeskusten hiihtomajalla ladunlykinnän lomassa. Lähellä kääntöpaikkaa kaksi mopokuskia alkavat hieroa kanssani kauppoja paluumatkasta. Keskustelemme hetken kaikesta maan ja taivaan välillä, muun muassa Togon poliittisesta tilanteesta, ja sanon yrittäväni vielä käydä perillä asti. Toinen tulee oppaaksi näyttämään joenrannan, ja hoksaan, että itse Avlo on toisella puolella jokea. Katselen kylää, joka näyttää aivan samalta kuin edellisetkin. Nälkä alkaa kurnia. Jääköön tuo kukkula valloittamatta, sillä sen takanahan on aina toinen. Tingin hetken kyydin hinnasta, hyppään mopon selkään ja kymmenen minuutin päästä olen taas Grand-Popossa, paikassa joka tuntuu taas hitusen enemmän kodilta kuin auringonnousun aikaan.
Reipas kalanhakijaEx tempore -isäntäperhe”Tehän voisitte olla veljeksiä, ihan samanlaiset nenät ja hartiat.”Avlon kylä, joka jäi saavuttamatta
Teksti ja kuvat: Santeri Kaipiainen, Villa Karon harjoittelija
Tänä keväänä on Villa Karon stipendiaattikalenterissa huomattavan usein kahden taiteilijan nimet kirjoitettu saman huoneen kohdalle. Lieneekö kaksin aina kaunihimpi vai testaako tropiikki parisuhteen kestävyyttä? Oli miten oli, pysäytin päivärutiiniensa keskelle vuoden ensimmäisen Villa Karon taiteilijapariskunnan, teatteriohjaaja Anna Rosendahlin sekä äänisuunnittelija ja muusikko Totte Rautiaisen. Rakkausruodinnan sijaan ajauduimme (onneksi?) kuitenkin syvien ja oivaltavien ajatusten äärelle kokemisesta, omaksumisesta ja arvottamisesta.
Anna ja Totte
Santeri: Olette olleet nyt Villa Karossa kaksi viikkoa. Miltä tuntuu? Anna: Tuntuu siltä, että nyt vasta alkaa jotenkin ajatus kulkea ja kuva hahmottua siitä, mitä tässä ympäristöstä voisi kerätä, antaa ja ammentaa. Kaksi viikkoa on aika lailla mennyt ”harmattanin varjossa”: paljon asioita on tullut törmäyskurssille kulttuurisesti, mutta myös ajankäytöllisesti hektisen Suomen arjen vaihtuessa toisenlaiseen. Nyt niitä ideoita alkaa syntyä. Totte: Itselläni on samat vibat, vaikka paljon matkustaneena tiesinkin jo ennalta, että erilaisten kulttuurien kohdatessa menee maadoittumiseen aikaa. Kaksi viikkoa on aiemminkin mennyt Afrikan-reissulla siihen, että hahmottaa paikallisen mielentilan ja keho tottuu lämpöön sekä koko kulttuuriin. Nyt alkaa pulssi tasaantua, ja pystyy jo työskentelemäänkin.
Santeri: Millä tavalla työskentely sitten käytännössä muuttuu? Totte: Suomessa on tietynlaiset rutiininsa, joita ei täällä voi toteuttaa, joten pystyy keskittymään eri tavalla kuin kotona, rauhoittumaan työskentelyyn ja löytämään siihen erilaisen rytmityksen. Aluksi tietenkin keskittyminen hajoaa moneen eri ihmeelliseen asiaan, ja muutenkin haluaa olla suorittamatta. Anna: Olisikin aikamoista, jos pystyisi siirtämään Suomen työtavat tänne niin, että vain työpöytä vaihtuisi! On kuitenkin kaunista ja ihastuttavaa antautua uudelle kulttuurille ja meiningille, ja sitä kautta uudistua. Hiljalleen taas muistaa, mitä tuli tänne tekemään, jolloin myös huomaa, mitkä asiat täällä kiinnostavat, kutsuvat luokseen ja tulevat lähelle. Suorituskeskeinen pää toki toivoo pääsevänsä heti kiinni työhön, ja tuottavuudenhan kannalta olisi ideaalia siirtyä uuteen ympäristöön vain silmänräpäyksessä. Kuitenkin jos yrittää heti suorittaa kaiken uuden, sen sijaan että vain antautuisi sille, niin ohittaa kaiken sen muutoksen, mitä tämä uusi ympäristö meille tekee. Sitä haluaa vaikuttua – ja vaikuttuu.
Santeri: Niin, eikä muuten olisikaan järkeä lähteä tänne asti. Totte: Niin, Suomi kuitenkin edustaa aika suorituskeskeistä kulttuuria, ja työ, jota tänne tullaan tekemään, on kuitenkin sidoksissa afrikkalaiseen kulttuuriin. Tiesimme, että viiden viikon oleskelu tulee olemaan todella lyhyt aika, koska täällä ei voi liikaa aikatauluttaa asioiden ja tapahtumien kulkua, vaan ne tulevat yllättäen luokse ja vain tapahtuvat. Pitää vain ajan kanssa saada kiinni kulttuurista ja mielenlaadusta, jotka täällä vallitsevat, ja siitä rikkaudesta, joka pinnan alla kytee. Mitä enemmän aikaa siihen on täällä, sitä parempi, koska sitä ei voi opiskella kirjoista. Anna: Täällä on aivan hirveästi kaikkea materiaalia, jota haluaisi kerätä: liikettä, ääntä, kehoa, kuvaa ja kaikkea sitä toiseutta. Inspiroituahan voi missä vain, mutta jotta siitä tulisi käyttömateriaalia omalle taiteelleni, haluan elää ja tuntea sen omassa kehossani. Se on minulle eettinen kysymys. En voi tulla vain ottamaan asiaa X ja määritellä, että ”tämä on nyt etnistä”, ennen kuin tunnen sen asian itse, ja minulle ennen kaikkea emotionaalisesti, eikä välttämättä älyllisesti. Totte: Jos ensimmäisenä päivänä alkaa vain valokuvata kalastajia ilman, että sanoo heille sanaakaan, niin on se vähän raiskauksenomaista. Ettei halua lainkaan ymmärtää kontekstia, vaan ainoastaan tilanteesta irti kuvat, joille sitten itse antaa merkitykset. Anna: Kaksi viikkoakin on ollut tosi lyhyt aika asioiden elämiseen. Siihen, että niitä voisi ajatella itselleen uusiksi. Totte: Mutta se on ehkä se minimi siihen, että kävelytahti hidastuu ja pystyy hahmottamaan tätä maailmaa. Anna: Niin, kyllä mä ainakin olen sisäisesti törmäyskurssilla koko ajan, vaikka konkreettisesti ei yhtenä päivänä pystykään tekemään paljoa; kohta huomaa taas miettivänsä, että missäs oikein syötäisiin. Sitä tiedostamatonta ja sanatonta tavaraa on kuitenkin niin paljon. Eikä kaikkea jaksakaan pukea sanoiksi.
Santeri: Olette keränneetkin paljon materiaalia: molemmat ovat tanssineet, Totte on nauhoittanut soittoa ja äänimaisemia sekä ottanut paljon valokuvia, ja Anna tutustunut vodun-maailmankuvaan ja perinteeseen. Anna: Olen etsinyt Mami Watan ”sitä jotain”, joka voimakkaasti liittyy mulla suurempaan meritematiikkaan. Eilisellä kyläreissullakin olimme vahvasti kalastuksen parissa, ja saimme monenlaista siihen liittyvää tietoa: kuvia ja ääniä, tavoista ja rytmeistä puhumattakaan. Totte: Tanssi ja rytmi on aina mukana afrikkalaisten kulttuurien parissa työskennellessä. Pari vuotta sitten, kun olin Burkina Fasossa, luonnollisin tapa tutustua kyläläisiin oli olla osa heidän rytmiään ja tanssia joka päivä heidän kanssaan. Tuli heti kehollisesti läsnäolevampi olo, mikä helpotti integroitumista kulttuuriin. Kun täälläkin heti aamulla aloittaa tanssin, niin heti maadoittuu tähän paikkaan eri tavalla, vaikka tällä kertaa ei olekaan koko kylä läsnä. Mahdollisuuksia tanssia saisi olla täällä enemmänkin. Tekemäni rytmiäänitteet vievät aivan omalle uralleen, sieltä tulee paljon vaikutteita ja impulsseja. Suomessa tulee helposti jumiuduttua tiettyihin tuotantokaavioihin, rutiineihin ja estetiikkaan, ja vieraasta rytmiikasta sekä varsinkin sen historiasta ja merkityksistä saa uutta innostusta. Olen huomannut täällä samoja rytmejä kuin afro-brasilialaisessa kulttuurissa ja New Orleansin musiikissa, ja täältähän ne sinne ovat lähteneet, vaikuttaakseen myöhemmin itselle tärkeisiin musiikkityyleihin. Anna: Yksi asia, jota huomaan keräileväni joka puolelta, on kiinnostus kehoon ja varsinkin naiseen. Huomaan vahtaavani koko ajan paikallisia naisia ja heidän kehollisuuttaan! Sonyalla [Lindfors, myös stipendiaatti] on samoja teemoja. Tarkastelussani on ollut sekä yksilön keho että myös yhteisön kollektiivinen kehollisuus. Kalat eivät nouse merestä ilman kylää. Lihaksisto ja kehomuisti periytyvät aivan eri tavalla täällä. Noëlin [Saïzonou, muusikko ja tanssija] kanssa puhuttiin siitä, miten täällä ei ole taideyliopistoja, vaan kaikki kulttuuri periytyy ympäristöstä. Totte: Moni taiteilija puhuu Suomessakin, että taiteen pitäisi olla lähempänä arkea. Taiteen rajoista tehdään isompi asia länsimaissa, ja se vaikuttaa ihmisiin. Anna: En yhtään ihmettele, että kaikki on täällä vähän muusikoita. Taiteilijuus on lähempänä arkea, kun taas meillä on rasitteena ajatus elitistisestä korkeataiteilijuudesta, joka vaatii jonkinlaisen kruunun.
Santeri: Mutta täälläkin näkyy selkeästi raja perinteisen ja modernimman välillä. Totte: Kyllä Noëlkin sekoittaa selkeästi popularisoituneita tansseja, steppejä ja twistejä, paikallisiin rytmeihin, vaikkeivät ne traditioon kuulu. Puhdasoppiselle perinteelle on kuitenkin omat tilaisuutensa, kuten vaikka hautajaiset. Burkinafasolainen Sibiri Bebe, joka opettaa mua Helsingissä, sekoittaa aika rohkeallakin tavalla eri tansseja; vaikka se ei meidän näkökulmasta näytä erityisen rohkealta, niin monet tuomitsevat sen hänen kotimaassaan. Suomessa afrikkalaisen tanssin koreografiat näyttäytyvät helposti meille vain kivoina liikkeinä. Anna: Rohkeus näyttäytyy ehkä jonain muuna kuin rytmien sotkemisena. Perinteet ja historiankirjoitus ovat erilaisia.
Santeri: Onko kaikki keräämänne vielä raakapuuna pinossa pihalla, vai oletteko alkanut jo kasata siitä huonekalua? Totte: Vuollaan vielä. On tässä jo teemoja, mutta kyllä se sieltä tulee. Anna: Joku palli ehkä on jo valmiina, heh. Ei se ihan lautakasana enää ole. Mutta työsuunnissani ei ole mitään uutta, tunnen omat tapani suodattaa materiaalia ja uusia asioita. Aiheet vaan saattavat muuttua tämän jatkuvan törmäyskurssin myötä.
Santeri Kaipiainen Kirjoittaja on Villa Karon CIMO-harjoittelija.
Kevään 2015 harjoittelija Santeri Kaipiainen pohtii ensikokemuksiaan Grand-Poposta, Beninistä ja Afrikasta.
Päivä alkaa merestä. Aurinko nousisi rantaviivan suuntaisesti, jos sen näkisi kaikelta pölyltä. Harmattaniksi sitä kutsutaan. Ensimmäisiä huumoriksi osoitettuja letkautuksiani edeltäjälleni Emmille oli: ”Se varmaan on peräisin suomen sanasta harmaa”. Pöly tulee vuoden alussa Saharan tuulien lennättämänä, pohjoisen ilmavirtauksen mukana kuten Suomen pakkaset, ja saa paikalliset vetämään ylleen trenssitakkeja tai neuleita. Tähtiä ei paljoa näy valosaasteen puutteesta huolimatta; kuutamokin on yllättävän ruskea. Illalla hiostava lakana tuntuu aamulla yllättävän viileältä, kun jokin ääni herättää.
Santeri ja Zangbeto
Välillä se on liikehdintä yläkerrassa: lankulla päällystetty vaneri ei eristä yhtä ainoaa askeleen tömähdystä. Välillä se on kukko, joka naapurin kanojen ja tipujen tavoin tulee hotkimaan meidän yovojen pudottelemat muruset pihaltamme. Välillä se on katolisen kirkon kello. En ole koskaan mitannut kumahduksia, mutta eivät ne taida millään kerralla kertoa ainakaan tuntien määrää. Välillä se on ohi porhaltava mopotaksi, zem, kuljettamassa kyläläisiä asioillaan, sillä kylä herää aikaisin, tehtävää on paljon. Jos zem on liikkeellä, lienee aurinkokin jo noussut. En tiedä: ikkunaluukut ovat tukevaa tekoa, ja kuisti valaistu joka tapauksessa. Kenties äänen tuottivat, kuten monesti aiemmin, eräät toiset meren tuomat: naapurin merivalvontatukikohta, base navale. Nuo vartiokojuissaan kovin tuimailmeiset, mutta vapaalla kovinkin riemukkaat maansa aluevesien vartijat, joiden tutka-asemalta tosin puuttuu toistaiseksi vielä laituri, veneestä puhumattakaan. Harvoin kuitenkaan olen kuullut sotilaiden laulavan mitään noin rytmisesti kompleksia ja hyvä-äänistä aamumarssillaan. Ja vielä harvemmin olen nähnyt sotilastukikohtaa, joka on maalattu vaaleanpunahkolla okralla.
Mutta tuskin ne olivat aallot. Nuo kaukaisen ukkosen kaltaiset jymähdykset, jotka toistuvat läpi päivän. Kylänraitilla ne kuuluvat päästä päähän; kun muu Grand-Popo hiljenee, aallot muistuttavat, mikä maailma onkaan läsnä tuhansien kilometrien mitalla lähtiessä minne tahansa etelän suuntaan. Niinä harvoina hetkinä, kun keskityn olemaan aalloista tosissani tietoinen, muistan jälleen, miksi rakastankaan merta. Aamun viileydessä onkin siis aika lähteä satakunta metriä etelään – juoksemaan rannalle. Paikallisten mielestä on varmaankin vähintään typerää tuhlata arvokkaita kaloreja moiseen toimeen.
Elämä alkaa merestä. Tämä on jo kauan tiedetty tieteellisesti, mutta sitä voidaan soveltaa lokaalimpaankin perspektiiviin. Kyläläisten elämä alkaa merestä. Tai elinvoima. Ghanalaiset kalastajat ovat jo liikkeellä, kun lähden juoksemaan länteen pitkin rantaviivaa; kenties he ovat jo perkaamassa ensimmäistä saalistaan, jos kello lähestyy kahdeksaa. Kerran heräsin kahden kellon lähestyvään kilkatukseen: kalastajat vetivät ties kuinka monetta kierrosta nuotan köyttä toistasataa metriä rannalta Villa Karon pihamaalle. Vedin pari kierrosta kaverina, ystävyyden elkeenä. Veto vaikutti olevan aina toisen iskun jälkimmäisellä kahdeksasosalla, melkoista jazzia. Ensi kerralla käyn vetämässä muiden mukana loppuun asti, ja kaappaamassa palkkioksi jonkin nuotanvetäjänoviisin hierarkiatasolleni sopivan vonkaleen. Eilen oli ruokana kalaa, ja toissapäivänä muistaakseni myös; sitä edellisenä taisi olla rapua, mutta lounaana kalaa. Pää on perinteisesti arvokkain osa saalista, mutta paikallisetkin taitavat olla hiljalleen kallistumassa maussa fileen puoleen. Heidän käsittelyssään tosin päästäkään ei jää jäljelle kuin luut. Yllätän itseni pohtimasta, miltäköhän suojeltu merikilpikonna mahtaa maistua.
Hökkeleiden edessä tuoksuu suomu, suola ja polttopuu. Toivottavasti Mami Wata, meren jumalatar, on ollut suopea. Ranta on jyrkkä, aallot korkeita, pohjaimu (kuulemma) petollinen ja kauempana vallitsevat merivirrat kovia. Minä kävin uimassa: harmattanin aikana on paikallisella tasolla tyyntä. Mutta ymmärrän, mikseivät paikalliset, kalastajia ja kenties joenpuolen asukkaita lukuun ottamatta, välttämättä aina osaa paljoakaan uida: missä he opettelisivat? Ei lapsia voi heittää puolitoistametrisen aallon sekaan löytämään omaa tyyliään. Mutta tekniikka on selkeä: matalalla aallolla sisään, pieni spurtti merelle ja hyvällä harjalla aikanaan takaisin rannalle – luotettavan uimarin seurassa. ”Tarkkaile sitä, Mami Wataa…” totesi eräs toinen harjoittelijaedeltäjäni ja nykyinen Villa Karon järjestösihteeri, Julia.
Elämällä on kuitenkin oma kiertokulkunsa: meri toi aikanaan mukanaan orjakauppiaat, ja Dahomeyn kuninkaat myivät ensimmäisille yovoille, vieraille, vastustajiaan ja sotasaaliitaan, uuden maailman plantaaseille. Nyt heidänkin palatsinsa ovat ajan hampaan murtamia raunioita, ja Grand-Popon ensimmäisen sataman nieli aaltojen eroosio jo ammoisina aikoina. Kirkontornin voi kuulemma erottaa vielä merenpinnan alta hyvällä säällä. Mutta Afrikka ei taida koskaan täysin romahtaa. Päin vastoin, se on nousemassa hyvinkin yllättävillä tavoilla, ja saattaa vielä lyödä meidät valkoiset ällikällä tulevaisuudessa.
Rauha alkaa merestä. Se on rauha, joka kuitenkin sijaitsee liikkeessä. Itse meri pysyy paikallaan, se on aina siellä, mutta kuitenkin jatkuvasti kuohumassa, ja aalto toisensa jälkeen iskee rannan dyyniin, nousee vesi, laskee vesi. Paikallinen musiikki ja rytmiikka tuntuu olevan juuri tuota samaa rytmistä ja soinnullista vamppia, pienistä hienovaraisista palasista koottua repetitiota, joka kuitenkin hiljalleen näyttää itsestään eri muotoja. Elämä on koko ajan liikkeessä. Pikkuruiset muurahaiset valtaavat minkä tahansa ruokatavaraa sisältävän astian minuuteissa. Kattoparrussa roikkuukin yhtäkkiä hedelmälepakko. Oravaa leikkivä lisko tekee punnerrusliikkeitä terassilla. Rannan pienet taskuravut vipeltävät hiekkaa ylöspäin, tullakseen sen joka seitsemännen suuremman aallon nielaisemiksi jälleen. Mutta kyllä ne jaksavatkin pitää kiinni hiekasta! Aalto ei vienytkään mukanaan täysin, ja jalat vievät eteenpäin – tai oikeastaan sivulle – yllättävän kovaa vauhtia. Kuten paikalliset ihmiset: sinnikkäitä, kekseliäitä ja oma-aloitteisia vaikeiden olojen ja puutteenkin keskellä, tai ehkä juuri niiden takia. Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, mutta ei se ole sitä myöskään keskellä pohjoisen Euroopan kulutusjuhlaa. Tajuni tästä kulttuurista kasvaa jatkuvasti, mutta valmius toimia siinä ulkopuolisena, sen monista esoteerisista puolista osattomana, hiipii hieman jälkijunassa.
Jokainen päivä sisältää samankaltaisen rytmin, mutta kuitenkin poikkeaa edellisestä. Tänään ei kaupassa ollutkaan olutta, mutta juustoa vihdoin löytyi, kun joku tukkukauppias oli sitä tuonut Togon rajalta. Tänään ei netti toiminutkaan: no, lähetetään huomenna raportti ja tehdään sen sijaan inventaariota kirjastosta. Tuota ravintolaa en olekaan vielä koittanut, tuohon kirjaan en tutustunut, tuonne en tehnyt ekskursiota. Itse asiassa, tähän mennessä en vielä minnekään muualle kuin Bouche du Roin venematkalle ja Comén sairaalaan saattoreissulle. Mutta miksi lähteä merta edemmäs kalaan? Joka päivä ja ilta kohtaan jonkin uuden henkilön, asian, spektaakkelin, kokemuksen, sattuman tai oivalluksen. Tämä meri, Atlantin Guineanlahti, on erilainen kuin aiemmat. Se tuo eri tunteet kuin odotin. Minähän olen jo matkalla.
Meri on aina herättänyt minussa kaukokaipuun, ja sen rannoilla jaksaa viettää ties kuinka kauan aikaa. Käytyäni Villa Karon harjoittelupaikan työhaastattelussa viime lokakuussa, vietin pari päivää mökillä Raaseporin saaristossa kevyen lumisateen tuiverruksessa. Navakka itätuuli muutti yksinäisen souturetkeni suunnitelmia: annoin sen viedä sittenkin toisen saaren ympäri. Otin tuuliajoni vertauskuvana antautumisesta kohtalon vietäväksi. Irti opiskelujen jälkeisestä identiteettikriisistä ja uusista, vieraista asuin- ja työympäristöistä – vieläkin vieraampiin. Meret on tehty ylitettäviksi. Tänne tullakseen täytyi ylittää ainakin Suomenlahti, Marmaranmeri ja Välimeri. Mikä häviö, ettei rahtilaivoissa enää voi matkustaa ruokapalkalla.
Meren takana asiat ovat aina jollain tavalla eri lailla. Monesti erot ovat objektiivisia ja konkreettisia, mutta aivan yhtä usein me haluamme korostaa niitä – ehkä arvostaaksemme merentakaista kotiamme sinne palatessamme, ehkä ollaksemme murtamatta omaa kuvaa itsestämme. Mutta tämä kuvainraasto on totuuden vaatimuksena. Suurin merkitys lienee siinä, millä tavalla käsittelemme kokemuksiamme, miten päästämme irti halustamme nimetä ja kontrolloida. Siinä, arvotammeko toisaalla vallitsevan, eri lailla ja eri arvoilla toimivan sosiaalisen järjestelmän, sekä erilaiset tavoitteet ja tavat työn, elämän ja yhteiskunnan suhteen, vai hyppäämmekö vain virran vietäväksi. Voimmeko eurooppalaisella kuvailun paradigmalla edes kuvata Beniniä? Entä jos kokemuksemme poikkeaakin siitä, minkä olemme sanattomasti sopineet legitiimiksi? Miksi kuvailua vaaditaan? Entinen piano-opettajani Matti Laukkanen on todennut karsastavansa musiikin verbalisointia – antaa sävelten puhua puolestaan. Voisiko kokemukselle Beninistä tehdä samoin?
Olli Löytty kirjoittaa Villa Karon 10-vuotisjuhlakirjassa Huomenta Afrikka (2009), kuinka länsimainen Afrikka-kirjallisuus pyörii niin kovin monesti samojen teemojen ympärillä. Afrikka edustaa länsimaiselle ihmisille heidän kirjoissaan matkaa omaan, tuntemattomaan sisimpään, katalyyttiä henkilöiden välisille piileville ristiriidoille tai jonkinlaista aidompaa ja elinvoimaisempaa versiota ihmisyydestä. Se voi myös olla piilorasistinen ”jalojen villien” tyyssija tai ainaisen avun tarvitsija. Mitä tämä peilaakaan näitä kuvauksia kirjoittavista yovoista! Lisäksi erilaisia kliseitä ovat matkailuesitteet, opaskirjat ja lehtiartikkelit pullollaan toistuvine sanavalintoineen. Mutta näinhän se on, erilaisuus pistää silmään ja ennen kaikkea kiinnittää huomion. Se purkautuu sanoiksi ja kuviksi kirjeissä ja korteissa, matkablogeissa ja valokuvissa, videoissa ja somepäivityksissä – hyvin samankaltaisin tuloksin.
”Jos kirjoitan hitaasti seinällä liikkuvan gekon tai kylänraitilla pimeään iltaan syttyvät tulet, kirjoitan sen saman Afrikan, joka on tallennettu tekstiin kerta toisensa jälkeen”, kirjoittaa vuoden 2007 stipendiaatti, kirjailija Kristina Wallin vuorostaan samaan Huomenta Afrikkaan. Hän kuitenkin muistuttaa, että jokainen kokee nämä asiat henkilökohtaisesti, itselleen ensi kertaa, eikä niiden arvoa vähennä se, että joku muu on kokenut saman aiemmin. Niin! Ei kai näitä kokemuksia egon pönkittämiseksi haeta, toivottavasti. Aivan kuten ei rauhaa, rakkautta, riemua ja onneakaan; vaikka lukemattomat sukupolvet ennen meitä ovat niitä tunteita kokeneet ja etsineet, ei se vähennä niiden arvoa pisaraakaan.
Mutta miksi siis hain tänne töihin? Tätä kysyi eräs stipendiaatti minulta taannoin. Jotenkin ohitin silloin kysymyksen aika pinnallisella vastauksella: ”Piti löytää tekemistä kevääksi”. Edellinen harjoittelijahaku, maisteroitumiseni kynnyksellä, lipsui viidellätoista minuutilla sivu suuni, ja puoli vuotta myöhemmin päätin ottaa revanssin hakulomakkeen kanssa. Illemmalla mietin asiaa tarkemmin. Kuinka päädyin yhtäkkiä yli 6000 kilometrin päähän Suomesta, Guineanlahden rannalle, kuusi astetta päiväntasaajalta pohjoiseen? Miksi halusin tänne? Ulkomailla olen aiemminkin asunut pariin otteseen, mutta pitkäaikainen kokemus Euroopan ulkopuolisesta maailmasta on jäänyt puuttumaan. Matkakuume, näky jostain toisesta ja halu omaksua siitä, on hiljalleen kasautunut padotun järven lailla. Seikkailuksi olen tätä kutsunut monelle kysyjälle. Seikkailuna tätä olen paljon ajatellut. Mutta hoksasin, että ennen kaikkea minä, koulutukseltani opettaja, tulin tänne oppimaan. Grand-Popo vetäisee monella tavalla jalat alta tottumuksilta kuin se joka seitsemäs aalto. Täällä ei tottumuksilla enää pärjää. Se opettaa paljon: tuntemaan itsensä, tarkkailemaan paremmin muita, kuulemaan sanojen välistä aivan toisenlaisia tarkoituksia ja merkityksiä. Se opettaa kärsivällisyyttä, nöyryyttä, lempeyttä, armollisuutta. Se opettaa löytämään omat arvonsa ja periksiantamattomat rajansa; pitämään kiinni siitä, mikä todella on tärkeää. Se opettaa aivan eri tapoja olla jokaisessa päivässä, olla tietoinen aivan yllättävistä tilanteista, jotka tuntuvat purkautuvan ympärille tyhjästä ja sattumankauppana. Tämä on matkaa parhaimmillaan: näennäisessä staattisuudessa piilevää voimakasta metamorfoosia, monen tason energiaa, rytmisine variantteineen. Terveiset aalloille.
Villa Karon CIMO-harjoittelija Santeri Kaipiainen, 27, on koulutukseltaan musiikinopettaja (FM) sekä muusikko. Opetus- ja musiikkityön ohella hän on mm. työskennellyt kulttuuri-instituuteissa sekä kirjoittanut sanomalehti Keskisuomalaiseen.
