0

Avainsana: Benin

Valo ja vastavalo

Valokuvaaja Tuula Heinilä on ollut stipendiaattina Villa Karossa vuosina 2001 ja 2002 sekä kutsutaiteilijana vuosina 2005 ja 2007.

 

Afrikassa kohtasin ensimmäisenä valon. Musta maanosa oli täynnä vahvaa, kirkasta valoa ja auringon lämpöä. Ihmisten lämmön sain kokea sitten myöhemmin. Pohjola ja Afrikka ovat monin tavoin toistensa vastakohdat; rikas ja köyhä, kylmä ja kuuma, turvallinen ja levoton, yksilökeskeinen ja yhteisöllinen, tehokas ja kiireetön.

Ensimmäinen Afrikan-matkani suuntautui Mosambikiin ja Etelä-Afrikkaan kymmenen vuotta sitten. Se jätti vahvan tunteen, että Afrikkaan on päästävä uudestaan. Myöhemmin teinkin kaikkiaan kuusi pitkää matkaa Länsi-Afrikkaan. Mikään muu vieras kulttuuri tai maanosa ei ole vedonnut minuun yhtä selittämättömästi ja syvästi kuin Afrikka. Se vaikutti minuun vahvasti myös kuvaajana ja herätti uudenlaisen luovuuden. Olen pitkään työskennellyt lehtikuvaajana sanomalehdessä ja ottanut osaa muutamiin yhteisnäyttelyihin. Matkat Afrikkaan ovat poikineet kuvareportaasien ja uusien yhteisnäyttelyitten lisäksi myös lukuisia omia valokuvanäyttelyjä.

Kerron kuvillani siitä todellisuudesta, jonka itse kohtasin Länsi-Afrikassa. Ihmisistä ja heidän arkipäivästään, jossa yhdistyvät vanha alkuperäiskulttuuri, animistinen uskonto, rankka työnteko ja elämänilo. Afrikka on niin paljon muutakin kuin median yksipuolinen kuvavirta antaa ymmärtää.

Jumalat kohdataankalkituin kasvoin, Tuula Heinilä
Jumalat kohdataan kalkituin kasvoin, Tuula Heinilä

Kaksoset

Kun ensimmäisellä Beninin matkallani kuvasin Grand-Popon koulussa, huomasin erään oppilaan pulpetin päällä pienen nuken. Ajattelin tytön ottaneen lelunsa mukaan kouluun. Niin ei kuitenkaan ollut. Myöhemmin pääsin tutustumaan kaksoskulttiin, joka liittyy voodoo-jumaliin ja perheyhteisöön, johon myös kuolleet perheenjäsenet kuuluvat. Kaksosten syntymän uskotaan tuovan perheelle erityistä onnea. Köyhissä oloissa käy kuitenkin usein niin, että toinen kaksonen menehtyy. Silloin hän jatkaa elämäänsä pienen puunuken hahmossa. Se saa kaksosen hengen seremoniassa, jota varten on erityinen alttari. Näin kaksoset eivät joudu toisistaan erilleen ja jumalat pysyvät suosiollisina. Omaiset kuljettavat nukkea mukanaan ja hoitavat sitä kuin elävää lasta.

Kaksoset  kulkevat aina yhdessä.
Kaksoset kulkevat aina yhdessä, Tuula Heinilä
Kaksoset aamupesulla, Tuula Heinilä
Kaksoset aamupesulla, Tuula Heinilä

Hämmennystä

Kerran eräs ystäväni tuli pyytämään minulta apua kanan ostoon. Hänen veljensä oli ollut pitkään sairaana, eikä mikään ollut auttanut häntä parantumaan. Perhe halusi nyt uhrata kanan Sakpatalle, sairauksien jumalalle, jotta veli vihdoin paranisi. Tietysti olisin halunnut neuvoa heitä ostamaan lääkkeitä, mutta sitten ajattelin, että mistä minä voin tietää, miten he parhaiten voisivat sairautensa hoitaa. Niinpä kana ostettiin, ja veli parani.

Tuttuja kasvoja

Olen kokenut kuvaamisen ja kontaktit afrikkalaisiin yllättävän helpoiksi, vain olosuhteet joskus vaikeiksi. Positiivisella lähestymisellä tulee toimeen, puolin ja toisin. En kuvaa ketään vastoin hänen tahtoaan, mutta harvoin kukaan on kieltänyt. En myöskään osta lupaa kuvaamiseen. Niille, joita olen kuvannut paljon, olen antanut vastalahjaksi jotain heille tarpeellista. Grand-Popon asukkaiden kanssa olen tullut tutuksi, ja heidän elämäänsä olen kuvannut pitkään. Tein kuvista 2007 näyttelyn Villa Karon Lissa Gbassaan. Tutut maisemat ja kasvot gallerian seinille ripustetuissa kuvissa ihastuttivat kyläläisiä. Näyttelyn loputtua he olivat innoissaan, kun saivat kuvat itselleen.

Afrikkaan otan mukaan mahdollisimman yksinkertaisen kameravälineistön. Varakamera tosin on hyvä olla mukana. Eräällä puskataksimatkalla kuoppaisella tiellä kamerani rikkoutui heti ensimmäisellä viikolla, vaikka olin pakannut sen hyvin. Myös lämpö, suola, kosteus ja hiekka ovat myrkkyä kameralle.

Värit ovat minulle kuvaajana tärkeitä, erityisesti Afrikassa. Sen upeita, vahvoja värejä en pysty sivuuttamaan, enkä voi kuvata Afrikkaa mustavalkokuvin, en ainakaan vielä. Lempivaloni kuvatessa on harmattan-valo. Saharasta puhaltava harmattan-tuuli tuo hienoa hiekkaa tullessaan ja peittää taivaan vaaleaan sumuun. Se pehmentää kirkkaan ja kovan auringonvalon upeaksi valokuvausvaloksi. Auringon jyrkät valot ja varjot afrikkalaisten kasvoilla pehmenevät. Kaikki eivät tosin pidä harmattanista, ja monet valittavat pölymäisen hiekan takertuvan kurkkuunsa, mutta minua se ei häiritse.

Unelma särkyi

Viikkoa ennen Togon presidentinvaaleja keväällä 2005 olin vierailulla ystävieni Sewa ja Mimi Agbessin luona maan pääkaupungissa Loméssa. Koko kaupunki täyttyi sotilashallintoa vastustavista mielenosoituksista ja hallituksen aseistetuista sotilaista. Ensimmäistä kertaa neljäänkymmeneen vuoteen oli toivoa muutoksesta ja vapaista vaaleista. Diktaattoripresidentti oli kuollut ja hänen poikansa nimitetty välittömästi uudeksi presidentiksi. Kansainvälisen painostuksen takia hänen oli kuitenkin pakko järjestää vaalit.

En ole koskaan nähnyt niin valtavia mielenosoituksia ja tietysti halusin kuvata niitä. Ystäväni sanoivat, että se olisi liian vaarallista ja etten kamerani kanssa voisi mennä lähellekään. Halusin kuitenkin välttämättä kuvata mahtavaa mielenosoitusta, kunnes tajusin, että he olivat oikeassa. Muita valkoisia ei näkynyt kaduilla. Olin kuin tulisilla hiilillä, koska kuvaamisesta ei tullut mitään. Sotilaita ei missään tapauksessa saanut kuvata, ja osa mielenosoittajista kohdisti avoimen ja uhkaavan vihansa minuun, koska he luulivat minua ranskalaiseksi. Entinen siirtomaaisäntä Ranska oli tukenut presidenttejä. Sinä päivänä useita mielenosoittajia kuoli yhteenotoissa sotilaitten kanssa.

Vaalit olivat vilpilliset, rajat suljettiin ja sotilaat ottivat vielä kovemmat otteet käyttöön. Satoja demokratian kannattajia kuoli, tuhansia loukkaantui ja kymmenet tuhannet joutuivat pakenemaan naapurimaihin. Myöhemmin vierailin YK:n pystyttämällä pakolaisleirillä Beninin puolella.

Naisten marssi ja presidentin kasvot, Tuula Heinilä
Naisten marssi ja presidentin kasvot, Tuula Heinilä

Mama Africa

Upeat afrikkalaiset naiset ja äitiys olivat pääosassa kuvatessani osuuttani Villa Karon Viisi vuotta – viisi taiteilijaa -näyttelyyn. Vahvoilla naisilla on Afrikassa pitkät perinteet. Kuuluisat naissoturit, amatsonit, puolustivat aikoinaan Dahomeyn kuningaskuntaa. Naisilla on edelleen vahva asema voodoo-perinteessä ja perheyhteisössä. He synnyttävät useita lapsia, hoitavat raskaat kotityöt ja elättävät perheensä usein torikaupalla. Naiset kantavat valtavia taakkoja päänsä päällä ja lasta selässään. Vaikeissa elinolosuhteissa he ovat todellisia selviytyjiä.

Asuessani kuukauden Togossa tutustuin naapurissa asuvaan Reine Kpodzon perheeseen. Reinen tarina on hyvin tavallinen afrikkalaisen naisen tarina. Hänen miehensä ei löytänyt työtä kotimaasta vaan joutui lähtemään työnhakuun vauraampaan naapurimaahan, Ghanaan. Mies kävi kotona ja toi rahaa tullessaan. Vähitellen käynnit kuitenkin harvenivat, kunnes loppuivat kokonaan. Samoin loppui rahantulo perheelle. Reinellä on yksin huollettavanaan neljä lasta ja isoäiti.

Hänen nuorin lapsensa Ines kastettiin. Tapana on, että jokaisella lapsella on kirkossa oma kummikuvaaja. Reine pyysi minua tyttärensä kuvaajaksi, ja se oli minulle tietysti kunniatehtävä. Perhe sai tärkeät muistokuvat ja oli ylpeä, koska Ineksen omalla kuvaajalla oli kastetilaisuudessa kaikkein komein kamera.

Villa Karo on toiminut minulle tärkeänä tukikohtana kuvausretkilläni ja ovena Afrikkaan. Sen kautta olen löytänyt tieni paikallisten ihmisten luo, koteihin, kouluihin ja seremonioihin. Olen päässyt kamerallani kurkistamaan pieneen osaan valtavaa, kiehtovaa maanosaa.

Mopolla Grand-Poposta pohjoiseen

Grand-Popo – Abomey – Dassa – Glazue – Natitingue – Boukombe – Tangueta – Bohico – Cotonou – Ouidah – Grand-Popo

Anna Retulainen
Anna Retulainen, Villa Karon kevään stipendiaatti, matkusti Villa Karosta kohti pohjoista. Mopon kyydissä matkatessa eteen tuli käsittämättömiä asioita, mutta myös ymmärrys uusien töiden suunnasta. Vaikeuksista huolimatta ”tämä matka on ollut parasta kaikesta”.
 

9 päivää matkalla.

G=Gaston

Mopolla Grand Poposta Abomeyhin. Hienoa. Maisemat vaihtuvat oikealla nopeudella, kuin katselisi elokuvaa. Savimajoja, puoliksi luhistuneita kyhäelmiä, eläimiä. Sikoja, vuohia, kanoja ja lampaita tiellä. Vanhoja rekkoja ja täyteen ahdettuja puskatakseja. Ja vapaus ajaa mihin haluaa. Odotan paljon tulevalta viikolta. Mikä on Benin, miten maisemat muuttuvat. Olen kyllästynyt siihen, että joku haluaa jatkuvasti hyötyä tai myydä jotakin. On liian kuuma, makaan sisällä pimeässä, ehkä kämäisimmässä hotellihuoneessa intereilien jälkeen, mutta olen turvassa. Ulkoa kuuluu lasten kiljuntaa, ilmeisesti olen jonkun koulun lähellä. Vessassa on ikkuna, huoneessa ei. On sentään vessa, ja suihku tai ämpäri, jonka avulla voin peseytyä. Mustia ei näe pimeällä. Olin ihan musta matkan jäljiltä. G näytti normaalilta, tummassa ihossa ei näy mikään. Kello on kohta kolme, neljältä lähden ulos, toivottavasti yksin. Huoneen valot eivät enää mene päälle, en jaksa siitäkään välittää. Ehkä on sähkökatko.

Jännitin lähtöä, mutta kaikki oli ok. Tavarat saatiin jotenkin ihmeellisesti mahtumaan. Lasten äänien seassa kuuluu kanojen ja kukkojen ääniä. Olen onnellinen, että uskalsin lähteä enkä jäänyt Villa Karon terassille ihmettelemään ajan kulumista. Olen joutunut sanomaan afrikkalaiselle oppaalleni että relaa, ei tarvitse tietää, ei tarvitse suunnitella, ei tarvitse nähdä nähtävyyksiä, normaali elämä riittää. Ei mene perille. En pidä näiden huoneiden hajusta, vuosien aikana kertyneestä liasta ja hiestä. En tuntenut hajua ennen kuin täällä. Nyt se on osa arkipäivääni. Kun lapset hiljenevät, lähden ulos. En halua yhtään ylimääräistä huutoa yovo, valkoihoinen. Olen kyllästynyt huutoihin.

Tata sompa. Ei ole todellista, en jaksa uskoa tätä todeksi. Olen taas lavastettu Afrikkaan. Palaan takaisin perjantai-iltaan. Tai perjantaihin. Aiomme Abomeysta ensin Dassaan, missä pysähdyimme hetkeksi. Sika käveli juuri ohitseni syvästi röhkien. Dassasta eteenpäin Glazueen ilmeisesti siksi, että siellä asuu G:n kaveri ja veli. Kaverin äiti, sisar tai joku muu lähisukulainen oli kuollut ja seurasimme päivän mittaan hautajaisvalmisteluja: huutoa, ruuanlaittoa. Lopulta kauhea sade ja mutavelli. Illalla ruumis tuotiin kotiin ja laitettiin arkussa nukkumaan sängyn päälle. Näky oli lähinnä koominen ja tunnelma kai iloinen. Söimme hyvin, joimme palmuviinaa ja lopuksi lähdimme baariin. Nyt joku eläin huutaa tuskaansa, todennäköisesti sidottuna tiukaksi mytyksi auton katolle. Eilinen oli raskas ajopäivä. 400 km mopolla on paljon tai liikaa. Natitingue. Ainoastaan yksi lyhyt pysähdys matkalla. Natitingussa kadotimme toisemme, puhelin oli hotellissa, lopulta löydyimme ja joimme liikaa olutta. Nyt olemme Boukombessa, G nukkuu, pojat tai miehet lojuvat ja puhuvat jotain. Mitään ei tapahdu, ei nyt eikä koskaan. On vaan loputon odotus. On käsittämättömän vaikeaa saada paikalliset tajuamaan, että en halua nähdä mitään. Haluan olla, piirtää ja kirjoittaa. Ja että en halua kuulla selityksiä. Luen mieluummin. Pihalla on valtava puu, ehkä hienoin, minkä olen nähnyt Afrikassa. Olen onnellinen ja rauhassa.

Kanat, possut ja muut elikot kävelevät ympäriinsä. Kanat asuvat rakennelman alakerrassa. Rakennelma muistuttaa minikokoista linnaa tai jättimäistä hiekkalinnaa. Sika kävelee taas ohitseni. On hämmentävää, että tämä on jonkun todellisuus. Yövymme teltassa, joka ei pidä vettä, kattona on pelkkä hyttysverkko.

Kukaan ei onneksi puhu englantia. En ikinä uskonut olevani niin onnellinen, että en puhu jotain kieltä. Saan olla rauhassa. No nyt tulivat tuijottamaan kirjoittamista. Tai ipadia kai. Opetan G:lle englantia. Hän on onneksi alistunut siihen ja ehkä jopa iloinen, eli yrittää tosissaan. Aina välillä he, she ja it menevät jo oikein. Nyt puhutaan kai kielestä, mitä kirjoitan. Eivät kuitenkaan ymmärtäisi. Eivät englantia eivätkä suomea.

Jono naisia sateenvarjojen kanssa kävelee ohitse. Näyttää ihan kummalliselta. Osalla on varjon alla kantamus pään päällä. Kai kyse on varjostamisesta, ei sateelta suojautumisesta. Liskot jahtaavat toisiaan. Perheen isännällä on kaksi vaimoa. Ja siksi kai kaksi tata sombaa, eri vaimot ja lapset asuvat eri rakennelmissa. Vaimo ei jätä minua rauhaan. Puhun suomea, se toimii parhaiten. Huutoa ja käsittämätöntä kieltä, mitä ikinä onkin. G lähti johonkin, kai hakemaan ruokaa ja juotavaa. Sama jatkuu, syömme liikaa, juomme liikaa ja nukumme. Kaikki nukkuvat, lojuvat ympäriinsä. Kummallista ajatella, että noin sadan kilometrin päässä on elefantteja, leijonia ja virtahepoja ja en aio mennä katsomaan niitä. Lampaat ovat eksyneet toisistaan. Kuulen sen. Todellisuus on täysin toinen kuin omani. En ymmärrä mistään mitään, mitä kauemmin olen täällä, sitä enemmän kysymyksiä kohtaan.

Aamu. Kukot kiekuvat, ihmiset alkavat kömpiä koloistaan. Ranskankielinen radio pauhaa taustalla. Klo on 6.21. G nukkuu, aurinko ei ole vielä noussut. Valvoin yöllä. Lariam valvottaa. Ihanaa nukkua teltassa. En tiedä, mitä tapahtui eilen, pyörryin, tipahdin penkiltä ja satutin oikean kylkeni. Hetken kuluttua pyörryin taas ja aiheutin valtavan hämmingin. Nestehukka, kuuma kuivuus yllätti minut. Selkään sattuu, mutta en usko sen haittaavan. Lehmä ammuu ja vuohet määkivät. Äänimaailma on ollut tavattoman rikas koko yön. Jossain oli juhla, kuulin etäisen rummutuksen ja kiljahduksia. Olisin halunnut lähteä kävelemään ääniä kohti, mutta en uskaltanut. G heräsi. Nyökkäilee, en usko, että ymmärtää, mitä sanoin. Haluaisin peseytyä, mutta ei ole hajuakaan, miten se tapahtuu. Pakko selvittää. Peseydyin katottomassa, likaisessa savimajassa. Hämmentävää, miten lian keskellä voi elää. Joka tapauksessa olen puhdas ja se on pääasia.

Ajoimme Kussu’un. Kävimme erilaisissa tata sombissa. Jotenkin tuntuu, että olen sisällä epätodellisessa unessa ja herään pian. Minua pakkosyötetään ja tulin jälleen sairaaksi. On vaikeaa saada toinen ymmärtämään, että en syö, jos minulla ei ole nälkä. Että olen juonut pelkkää kahvia aamuisin niin kauan kuin muistan. En halua enää yhtään munakasta. Luulen, että olemme molemmat väsyneet toistemme seuraan.

Kävin eilen taas kävelyllä, minulle annettiin tarkat ohjeet: ei saa valokuvata eikä mennä ihmisten pihoille. Olenko tyhmä? Kävelyn jälkeen söin riisiä, tomaattia ja juustoa. Sen jälkeen vatsani oli taas sekaisin. G tuli onnellisena kotiin jonkun eläimen raadon kanssa. Kysyin, mikä eläin on kyseessä. Sain vastaukseksi, että ei tietoa, food. Pascal uskoi eläimen olevan pieni villikissa genett, ainakin siinä oli pilkkuja. Kissoja ei syödä, ne ovat petoja. Pihalla oli käsittämätön riita, kymmenen naista kirkui, on kuulemma kirkunut jo kaksi kuukautta. Miehen oli pitänyt ostaa yhdelle naisista sim-kortti, nainen oli antanut rahat, mutta mies ei ollut tuonut sim-korttia. Päättelin, että miehen kahden vaimon perheet riitelivät keskenään. Vaimoilla on kummallakin oma tata somba, en kuitenkaan ymmärrä, miten tämä elämä oikeasti toimii, ainakin se kuulosti hyvin riitaisalle.

Nukuin puun alla, ensin minut häädettiin läkähdyttävän kuumaan pienen huoneeseen, koska alkaisi sataa. Ei alkanut. Lopulta G pystytti teltan ja jouduin sinne. Alkuperäinen nukkumapaikkani puun alla moskiittoverkon suojassa oli ilmeisesti liian pyhä. Painajainen alkoi noin klo 2.30. Pihalle tuli iso joukko ihmisiä jonkinlaiseen seremoniaan, jossa käsittääkseni pari vuotta aikaisemmin kuollut palasi takaisin henkenä, voi olla, että ymmärsin ihan väärin. Olettaisin hänen olevan nyt osa pihalla ollutta valtavaa puuta, jonka alla yritin nukkua. Rummutus, huuto, nouseva ja laskeva kiljunta jatkui aamuun asti. Kiersivät kait tata sombaa ja olivat sen kattoterassilla. Uhrasivat kanoja ja polttivat tulia. G pelastautui telttaan ja alkoi melkein välittömästi nukkua hirvittävässä metelissä. Aamulla ostin juhlijoille kaksi litraa sodabia, mikä lopulta hiljensi heidät.

Lähdimme ajamaan kohti Tanguetaa. Huonokuntoinen tie ja pyörässä kumi rikki. Pääsimme perille. Kiva hotelli, oma bungalovi, toimiva suihku ja vessa. Ihanaa. G vei minut vesiputouksille uimaan ja yritti pakottaa syömään. Mutta en halua syödä ennen kuin minulla on nälkä. Kieltäydyin tulemasta vedestä ylös. En jaksa huolenpitoa täysin merkityksettömissä asioissa. Nyt minulla on nälkä, olen taas parantunut. Illan ensimmäinen moskiitto etsii paljasta ihoani. Ehkä alan kaipaamaan jo kotiin, tuntuu, että on aika lähteä. Tämä matka on ollut parasta kaikesta. Grand-Popoon palaamme ehkä perjantaina. Cotonoun kautta.

G lähti korjaamaan rengasta, käskin ostaa uuden tubeless-renkaan, jos ei löydä sisäkumia. Yhtä kaikki en aio enää matkustaa rikkinäisellä renkaalla. Joku tyttö kaupungilta oli pessyt likaiset vaatteemme. Ihanaa, puhtaita vaatteita. Nälkä, ruuaksi kai helmikanaa ja toivottavasti ei riisiä. Fufua haluaisin. Olemme matkustaneet tänään pelkästään heikkokuntoisilla hiekkateillä. Maisemat ovat kauniita, näyttää Afrikalta luontodokumenteissa. Kivikkoisia kukkuloita, savannia. Olimme kai Pendjarin puolella. Tuntui kummallisesta ajatella, että vastaan saattaisi kävellä elefantti. G on tullut takaisin, ehkä lähdemme.

Sain hyvää helmikanaa ja fufua. Siirryin lattialle nukkumaan herättyäni kolmelta siihen, että iso hämähäkki puri minua. Samalla ymmärsin, että tiedän nyt mitä tai miten haluan maalata seuraavaksi. Matka, hiljaisuus, mahdollisuus keskittyä on selkeyttänyt ajatukseni. Kaipaan jo omalle työhuoneelleni, kotiin.

Savalu, eilen taas järjetön ajomatka, tosin nyt pysähdellen aina hetkeksi lepäämään. Mopo on hajonnut ja kukaan ei tunnu tietävän, mikä siinä on vikana. Toivottavasti pääsemme jatkamaan matkaa Cotonouhun, vai pitäisikö vain ostaa uusi mopo. Ehkä se on minun ratkaisuni. Söimme illalla joidenkin ihmisten sisäpihalla. G nukahti välittömästi syötyään. Makasin kuun valossa ihmetellen taas sitä, miten ihmiset katoavat pimeyteen. Huoneessa on kylpyhuone, mutta ei vettä. Olen yrittänyt muistella olenko joskus interrailatessa kohdannut vastaavan ongelman. En muista.

Maisemat olivat kauniita myös etelään päin ajettaessa. On ihmeellistä, miten matka voi olla niin erilainen eri suuntiin. Ja on ihmeellistä, miten matka on aina niin paljon lyhyempi kotiin päin. Minulla ei ole kiire vielä. Olen oppinut odottamaan, istun rauhassa ja odotan, että ihmiset lopettavan puhumisen jollain kummalliselta kielellä, että jotain tapahtuisi, matka jatkuisi. Odotan ruokaa ja lepotaukoa. Aamukahvia. Elämä on kiireetöntä.

Eilen sain kohtauksen muovipusseista. Roskaamisesta. Eilen opin, että nigerialaiset kopioivat kiinalaisia tuotteita. Ehkä mopolla on vaan ajettu liikaa, ehkä se haluaa lepotauon. Haluaisin Cotonouhun. G kysyi minulta olenko jo maistanut koiraa. Sanoin, että en, mutta periaatteessa voisin maistaa. Hän sanoi, että pyydystetään koira ja grillataan se. Tyrmäsin ajatuksen.

Monilla ohikulkevilla ihmisillä on tikku suussaan. Kukaan ei tupakoi, syövät tikkuja. Pohjoisessa tiet ovat melkein tyhjiä, voi ajaa kilometrejä ilman, että tulee yhtään autoa vastaan. Savalusta eteenpäin on liikennettä ja tiet ovat huonossa kunnossa. Mopoa on korjattu jo tunti. Onneksi se hajosi kaupungissa eikä pohjoisen autioilla hiekkateillä polttavan auringon alla. Nauroimme sitä aamulla, parempi näin. En vain halua jäädä tähän hotelliin. Olen varmasti ainoa valkoihoinen kaupungissa ja silti kukaan ei ole huudellut perääni. Nyt mopoa on korjattu kohta kaksi tuntia, alan uskoa, että on pakko ostaa uusi.

Mopo saatiin korjattua ja matka jatkui Bohicon kautta Cotonouhun. Ihan kamala tie. Isoja kuoppia, pöllyävää hiekkaa, sata vuotta vanhoja ylikuormattuja rekkoja. Hurjaa puikkelehtimista rekkojen välissä, keuhkot täynnä pakokaasua ja pölyä. Cotonoussa rauha. Suklaata ja ranskalaista siideriä. Aamulla rantareittiä ensin Ouidahiin ja sieltä Grand-Popoon. Koti, suihku, vessa.

Tänä aamuna oveeni ei koputtanut vieras musta mies kysyen: Are you ready? Olin perillä.

AR0031 kopio

AR0034 kopio

Anna Retulaisen Villa Karossa syntyneitä teoksia. Kuvaaja: Jussi Tiainen.

Happy Easter! And memories of last autumn’s Tabaski

Boubè preparing the Tabaski lamb
Boubè preparing the Tabaski lamb

Last October 26th the residents of Villa Karo got the opportunity to participate in the Tabaski celebration as Villa Karo’s guardians Boubé and Abdullaye, who belong to the Muslim minority in Benin, invited them to join the religious feast. Two lambs were prepared on open fire and tasty Fulani cheese was served for the vegetarians.

Tabaski is one of the most important celebrations of the Muslim year. This day – the date of which varies from one country to another from and year to year– is to commemorate the prophet Ibrahim’s willingness to sacrifice his young and only firstborn son in obedience to a command from God. It marks the end of the annual pilgrimage, Hajj to Mecca.  Hajj is one of the five pillars of Islam and each able-bodied Muslim is supposed to carry out this duty and head to Mecca at least on in the lifetime, if this is financially realisable. For the Tabaski celebration, a sheep, cow, goat, buffalo or camel is sacrificed in the name of God. One-third of the meat is given to friends and neighbors and one-third or more of the meat is donated to the poor and needy.

With a resemblance to Easter, Tabaski is the celebration of sacrifice, reconciliation and forgiveness:  Eid-al-Adha – Feast of Sacrifice. This year the celebrations in Benin will be on Tuesday 15th October. Meanwhile, Happy Easter to everybody!

Mieheys on katsojan silmissä?

Kenneth_Bamberg_STIP10_S2012_photo_by_MKiminki
Kuva: Miikka Kiminki
Kenneth Bamberg Villa Karossa 10.10.2012-2.1.2013

Syksyn stipendiaateista Villa Karossa pisimpään työskennellyt valokuvaaja Kenneth Bamberg saapui residenssiin yhtä matkaa toisen valokuvaajan kanssa. Matkan ja valokuvaamisen lisäksi Kennethillä ja Miikka Kimingillä on muutakin yhteistä. Molemmat työstävät valokuvissaan maskuliinisuutta. Kimingin lähestymistapa aiheeseen on ekspressiivinen, omasta kokemuksesta ja arkipäivän aiheista ammentava. Bamberg taas tarkastelee maskuliinisuutta kulttuuristen instituutioiden kautta. Kuvillaan kukoista ja miehistä – painijoista, nyrkkeilijöistä, saunojista, aikuisuuden kynnyksellä olevista thaimaalaispojista – ahvenanmaalaiskuvaaja laittaa katsojansa pohtimaan sitä lokeroa, joka yhteiskunnassa on rajattu miehelle.

Manlighet sitter i betraktarens öga?

Se, mikä on miehekästä tai miehelle on sallittua, se, mikä on miehen tai naisen hyve ja mikä taas ei, on pitkälti sosiaalisesti määräytynyttä.  Tiettyjä ominaisuuksia saatetaan pitää universaalisemmin maskuliinisuuden tai feminiinisyyden symboleina kuin toisia.

”Kulttuurisia eroja tarkastelemalla voi konkreettisesti huomata sen, kuinka sukupuoliroolit ovat luomiamme rakennelmia.”

Aikaisemmissa töissään Kenneth on kuvannut esimerkiksi turkkilaista painia, jossa sukupuolielimensä peittäneet alastomat miehet öljytään kiiltäväksi ennen ottelua.

”Liukkaasta vartalosta on käytännössä mahdotonta saada pitävää otetta. Niinpä painijat pyrkivät selättämään vastustajansa tarttumalla tätä kalsareista.”

Paikallisen kulttuurin ulkopuolelta tulevan katsojan silmissä tällainen saattaa näyttäytyä ilmeisen homoeroottisena.

”Kyseisessä yhteisössä perinteinen laji on miehisyyden mitta, ja painijat maskuliinisuuden juhlittu kruunu”, Kenneth kuvailee.

Turkkilaisten painijoiden lisäksi valokuvaajan tuotannosta löytyy Shan-heimoon kuuluvia thaimaalaispoikia, jotka on aikuistumisriittinsä kunniaksi puettu muistuttamaan prinssi Siddhartha Gautamaa, ennen kuin hänestä tuli Buddha.

”Pojat koristellaan kauniin kukkasin ja meikataan sieviksi. Prinsseillä on yllään paljon sellaista, mikä yleensä yhdistetään luontevasti naisiin ja naisellisuuteen.”

Vad är små pojkar gjorda av?

Kennethin eksoottisia ja visuaalisesti häikäiseviä kuvia katsoessa huomaa itsekin pitävänsä nenällään oman kulttuurinsa laseja. Vaikka niitä ei olisi helppo riisua, ainakin niiden olemassa olosta tulee varsin tietoiseksi. Kuvasarjat tekevät ilmeiseksi sen mitä sosiaalisella sukupuolella – naistutkimuksesta sukupuolentutkimukseksi vaihtuneen tieteenalan keskeisimmällä tutkimuskohteella – tarkoitetaan.

Tasa-arvokeskustelussa tehdään ero biologisen ja sosiaalisen sukupuolen välillä. Nainen on toki fyysisesti erilainen kuin mies, mutta suuri osa siitä, mitä pidetään naisellisena tai miehisenä, määräytyy kulttuurisesti, eikä sillä ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa. Fysiologisten erojen päälle rakennetaan muun muassa kasvatuksen ja koulutuksen kautta ylimääräisiä biologiaan palautumattomia kerrostumia. Näin luodaan tiedostamatta normeja sille, mikä on sallittua naiselle ja mikä miehelle.  Tyttö saa toki leikkiä nukeillansa ja poika autoillansa, entä saako myös toisinpäin?

Vad är kungar gjorda av?

Beninissä Bamberg kuvasi kuninkaita ja kameroiden muistikortit täyttyivät värikylläisistä otoksista. Kuvista välittyy monella tapaa maan äärimmäisen arvokas kulttuuriperintö.

”Kuninkaat on niin makeita!”, Kenneth ihastelee.

Kameran eteen päätyi kahdeksantoista kuningasta maan kaikkiaan viidestäkymmenestäneljästä kuninkaasta. Vaikka Benin ei ole valtiomuodoltaan kuningaskunta, monen Afrikan maan tavoin senkin alueella on useita erillisiä kansoja, heimoja ja yhteisöjä. Kuninkailla ei ole poliittista valtaa, mutta he toimivat tärkeinä mielipidevaikuttajina ja välittäjinä alueillaan.

“Beniniläiset kuninkaat ovat kansojensa isähahmoja – heidän silmänsä. Tavalliselle ihmiselle kuninkaat näyttäytyvät Jumalasta seuraavana.”

Myös kuningassarja käsittelee miehisyyttä.

Näissäkin kuvissa tarkastellaan sitä, mitä tarkoittaa olla mies, vaikkei ristiriita omaan kulttuuriimme nähden olekaan ehkä yhtä hätkähdyttävä kuin joissakin aiemmissa kuvissani, ” Kenneth kertoo.

Kuvissa näkyy voiman ja vallan symboleita: sateenvarjoja, toteemieläimiä, vaimoja. Kuningasta ei kukaan pääse määräilemään – luonnollisesti ei etenkään valkoinen mies, kun kyseessä on entinen siirtomaa.

Oli kiinnostavaa seurata, mitä kaikkea kruunupäiden oli tärkeää saada kuvaan mukaan ja kuinka kuvauspaikat valikoituivat. Yleensä he valitsivat kuvauspaikaksi jonkin historiallisen, itselleen henkilökohtaisesti tärkeän paikan. Jokaiseen kuvaan kuninkaat halusivat mukaan joko palvelijansa, prinssin tai prinsessan.

Kuningassukujen myyttiset tarinat ovat yhtä mehukkaita kuin kuninkaista otetut valokuvat.

”Eräskin kuningas kertoi, kuinka hän symbolikseen valikoituneen krokotiilin tavoin sukeltaa veteen ja vaanii pinnan alla kunnes hyökkää vihollisensa kimppuun.”

Kuvaaminen on kuvaamista Afrikassakin, mutta eksoottiset olosuhteet tuovat arkirutiineihin lisänsä.  Värikylläisten pintojen taakse kätkeytyy tuntien odottelua, satoja poukkoilevia autokilometrejä, hikistä vaatteiden vaihtoa, omituisia kertomuksia ja käännöskukkasia.

 Vad annat?

Energisestä valokuvaajasta saattoi nähdä vilahduksen palmuun kiipeämässä tai pistelemässä pihviä Auberge-hotellin terassilla, mutta muuten Kenneth tuntui olevan menossa kaiken aikaa. Kuningasprojektin lisäksi kolmikuukautiseen residenssijaksoon mahtui monta keskipäivänhelteistä juoksulenkkiä Guineanlahden rantahiekalla, blueskitarasessioita Karoon seuranneen ystävän, Anders Salinin kanssa ja rumputunteja Centre Académique des Arts Africains et d ́Écoutes’ssa . Projektiensa ohessa Kenneth järjesti myös paikallisille valokuvaajille työpajan, jossa käytiin läpi studiovalaistustekniikkaa.

Kenneth teki paljon yhteistyötä muiden stipendiaattien kanssa. Koreografi Riikka-Theresa Innasesta ja kirjailija Jaana-Mirjam Mustavuoresta muodostui Kennethin hovikaarti, joka kulki mukana kuninkaita tapaamassa. Naiset löysivät paljon dokumentoitavaa siitä maailmasta, jonka ovea he Kennethin mukana pääsivät raottamaan. Georges Agbazahou auttoi Kennethin kuningasprojektin alkuun.  Kohtaamisten välittäjänä toimi kuningas Adjiwatonou Yewa Kpedo III:n sihteeri, joka loi kontakteja ja suositteli Kennethiä muille kuninkaille.

Kenneth Bambergin tuotantoa pääsee seuraavan kerran ihastelemaan Tukholman NAU-galleriassa maalis-huhtikuussa. Näyttely on avoinna 21.3 – 20.4.2013.

Mystinen taiteilija ei paljasta mitä tuleva näyttely sisältää.

Käykää katsomassa ja ihastukaa! Gå dit själva och bli hänryckta!

NAU-Gallery  21.3 – 20.4.2013
Hudviksvallsgatan 4B, Tukholma/Stockholm. 
Avajaiset/ Vernissage: 21.3 klo 17-20
Galleria avoinna: ti-pe 12-18, la 12-16