Afrikan ja afrodiasporan tanssia ja musiikkia esittelevä Kilombo Festival järjestetään toista kertaa Helsingin Suvilahdessa 12. – 14.6. Festivaalin kansainväliset vieraat tulevat tänä vuonna Brasiliasta, Kuubasta sekä Länsi-Afrikan Beninistä ja Burkina Fasosta. Luvassa on intensiivinen viikonloppu täynnä värikkäitä tapahtumia – tanssityöpajoja, basaareja ja bileitä.
Club Kilombo Café Mascotissa perjantaina 12.6. tarjoilee kiinnostavan elektro-akustisen afromusiikin kattauksen. Suomalaisista ja afrikkalaisista huippumuusikoista koostuvat bändit Trio Toffa (FIN/BEN) sekä Batusizer feat. Zoumana Dembele (FIN/BUR) vastaavat illan live-musiikista ja suoraan Brysselistä saapuva DJ Mukambo johdattaa tanssikansan maailmanmusiikin hurmokseen.
Lauantai-iltana 13.6. Kilombo-jamit täyttävät Esitystaiteen keskuksen iloisesta festarikansasta, hyvästä musiikista, tanssista ja vapaasta jamittelusta.Viime vuonna jameissa oli huikea meno, joten odotettavissa on lauantai-illan huumaa parhaimmillaan. Kannattaa siis napata soittimet ja kaverit kainaloon, ja suunnata Suvilahteen! Lauantaina ja sunnuntaina Esitystaiteen keskuksessa pyörii kansainvälisten artistivieraidemme työpajoja aamusta iltaan.
Länsi-Afrikasta on tarjolla voodoo-perinteistä kumpuavia beniniläisiä tansseja ja rytmejä Noël Saïzonoun opettamana. Brasilialaisopettajien Aline Valentimin ja Téco Canindén työpajoissa pääsee tutustumaan afrobrasilialaisiin tansseihin ja rytmeihin. Kuubalainen Guillermo Sarduy puolestaan opettaa afrokuubalaisia tansseja.
Varsinaisten festivaali-workshoppien lisäksi Eskuksessa järjestetään lauantaina ja sunnuntaina Tanssibasaari, jossa on mahdollista päästä kokeilemaan eri afrotansseja ja tutustumaan Suomessa asuviin tanssinopettajiin. Aulabasaarissa on myynnissä vaatteita, koruja, kasseja, soittimia, levyjä ym. kiinnostavaa.
Annina Tuhkunen Kirjoittaja on Kilombo Festivaalin koordinaattori
Kun saavuin Kemiin ensimmäistä kertaa kemiläisen vaimoni pienoisesta painostuksesta noin 30 vuotta sitten, ulkona oli 20 astetta pakkasta. Olin kuullut ja lukenut näistä pakkasista aikaisemmin, mutta astuessani ulos lentokoneesta ja tuntiessani tämän polttavan kylmyyden kasvoillani en pystynyt hengittämään!
Tuohon aikaan Nicolae Ceausescu oli juuri menettänyt valtansa ja Neuvostoliitto oli edelleen Suomen tärkein kauppakumppani. Kemin tuontisataman varastoihin minut tutustutti perinpohjaisesti vaimoni 10-vuotias serkkupoika. En ymmärtänyt tuolloin sanaakaan suomen kieltä, mutta hän sai kuitenkin minut ymmärtämään kaiken mitä kertoi.
Kemillä on oma ominainen tuoksunsa. Kesällä ilmassa leijuu paperimassan, meren ja Sireenin kukkien tuoksu. Talvellakin voi aistia ja haistaa meren, mutta sen tuoksu on kuivempaa ja pehmeämpää. Tehtaanpiippujen lakkaamaton tuprutus pakkassäällä herkistää hajuaistin ja joskus pilkillä ollessa voi tuntua siltä, että tehtaiden suodattimia ei olisikaan.
Verratessani Kemiä muihin kaupunkeihin, mieleeni tulevat Pohjois-Kanadan pienet paikkakunnat tai etenkin Kidal, joka on ovi Saharan autiomaahan. Kemiläiset ovat avoimia, uteliaita ja ystävällisiä. Heidän luonnettaan on muokannut karun ilmaston ja vaikean historian lisäksi meri. Meri on avannut kemiläisille mahdollisuuden pehmeämpiin näköaloihin ja mielipiteisiin.
Toisen Kemi-vierailuni aikana vaimoni iso-isoäiti juhli 80-vuotissyntymäpäiviään. Jäimme juhlapäivänä hetkeksi hänen kanssaan kahden ja silloin Martta-mummo sanoi: ”Allu! Ellu ei oo täällä. Nyt voidaan pussata kunnolla.” Useimmilla tapaamillani kemiläisillä naisilla on vaaleat ja vahvat silmät, korkea otsa ja tempperamenttinen luonne. Heillä on keskeinen rooli kotona, mutta kodin ulkopuolella he ovat usein kuitenkin hyvinkin ujoja. Tässäpä taitaa olla syy, miksi rakastuin kemiläiseen naiseen.
Kun vanhempani lähettivät minut 7-vuotiaana kotimaastani Beninistä kouluun Ranskaan, äitini sanoi minulle: ole hyvä poika, niin saat uuden rakkaan perheen. En minä, eikä hänkään voinut tuolloin kuvitella, että uusi perheeni tulisi olemaan Suomessa, maassa, josta olimme koulussa lukeneet seuraavaa: Suomessa meri jäätyy, koska on niin kylmä, ja ihmiset tekevät reikiä jäähän, jotta he voisivat kalastaa.
Taisin olla hyvä poika, sillä Kemissä minua on aina kohdeltu kuin omaa perheenjäsentä. Hyväksynnän ja rakkauden lisäksi minua on kärrätty jäänmurtaja Sampolle, olen saanut kelkkailla moottorikelkalla meren jäällä, olen ollut paistamassa makkaraa ja kalaa laavuissa, olen tehnyt reikiä jäähän ja kalastanut sieltä… (tiedän nyt, että sitä kutsutaan pilkkimiseksi), olen veneillyt ja uinut kesäisin suolattomassa meressä.. olen olen… Ollut kuin hemmoteltu kakara Kemin sydämessä.
Ja enää ei henki salpaudu, vaikka saavunkin talvisin kylmään Kemiin ja pakkassäähän, jossa ihmisillä on suuri ja lämmin sydän.
Alexis Yamajako Kirjoittaja työskentelee Eurooppa Komission talousosaston viestintäyksikössä Brysselissä. Sitä ennen hän oli EU Komission varapuheenjohtaja Olli Rehnin avustaja.
Alkuvuonna 2015 Villa Karossa viettämäni vajaat kuusi viikkoa olivat mieleenpainuvia ja avartavia kokemuksia täynnä.Työskentelyni koostui lähinnä beniniläiseen musiikkiin tutustumisesta, sävellystyöstä ja saksofonin harjoittelusta.
Jazzmuusikkona minua kiinnosti erityisesti paikallinen perinnemusiikki ja sen rytmit, koska onhan länsiafrikkalainen musiikki osaltaan vaikuttanut myös mm. jazzmusiikin syntyyn Amerikassa 1800-luvulla. Beniniläisen perinnemusiikin rytmiikka on hyvin rikasta ja hienostunutta. Keräsin matkani aikana rytmejä kirjoittamalla niitä paperille ja joitakin myös nauhoitin. Villa Karossa sävelsin pienimuotoisia kappaleita, joissa lähtökohtana käytin paikallisia rytmejä joita yhdistin jazzmusiikista tuttuun soinnutukseen.
Heti ensimmäisellä viikolla Beninissä sain tilaisuden esiintyä Villa Karon järjestämässä kuukausikonsertissa Lissa Gbassan ulkoilmalavalla kahden grandpopolaisen lyömäsoittajan kanssa. Pidimme kahdet harjoitukset ja saimme lyhyen ohjelmiston esityskuntoon luontevasti ilman nuotteja. Konserttikokemus illalla taivasalla oli unohtumaton, ja yleisö tuntui onneksi tykkäävän musiikistamme. Mielenkiintoista oli huomata eroavaisuuksia länsimaiseen konserttikäytäntöön. Kappaleiden jälkeen ei juurikaan annettu aplodeja ja esiintymislavalla oli esiintyjien lisäksi porukkaa sekä yleisöstä että illan toisesta yhtyeestä. Musiikin funktio Afrikassa on hyvin paljon sosiaalinen.
Manu ja Paula-koira Villa Karon rannassa.
Vaikka Grand-Popo on melko pieni paikka, kuulin elävää musiikkia päivittäin aina jossain muodossa ja pyrinkin pitämään korvani auki mahdollisimman paljon. Heti saavuttuani trooppiseen Grand Popoon, vastassani oli kiehtova äänimaisema, jossa pääosissa ovat meri ja linnut. Ensimmäisen viikon aikana heräsin yleensä aikaisin aamulla lintujen intensiiviseen lauluun, enkä voinut olla sitä kuuntelematta. Hyvä että Villa Karossa ei ole liian tiivis äänieritys! Paikallista musiikkia kuultuani, minulla heräsikin ajatus, ovatkohan jotkut beniniläisen musiikin rytmit ja melodiset aiheet peräisin lintujen laulusta?
Grand-Popossa kuulin musiikkia monenlaisissa ympäristössä kuten kalastajien vetäessä nuottaa, perinnemusiikin konserteissa, voodoo-festivaalin kulkueissa, jumalanpalveluksessa kirkossa, ravintolan terassilla, kadulla ohikulkevissa kulkueissa, sotilaiden lenkkeillessä aamulla Villa Karon ohitse jne. – kaikki nämä siis vain laulaen, taputtaen ja lyömäsoittimia käyttäen. Opin paikallisia rytmejä myös mainiolta lyömäsoittajalta Noël Saïzonoulta, joka kertoi minulle rytmien nimet sekä niiden historiaa. Oli mielenkiintoista huomata kuinka vaivattomasti ja orgaanisesti beniniläiset käsittelevät monimutkaisiakin rytmejä. Tämä selittynee sillä, että musiikki on luonteva osa arkista toimintaa, ajanvietettä ja uskonnollisia seremonioita. Monimutkaiset rytmit omaksutaan ympäröivästä musiikista jo lapsena, ilman varsinaisia soittotunteja.
Opin matkani aikana monia asioita beniniläisistä rytmeistä seuraamalla tanssia ja sen yhteyttä musiikkiin. Ihailen beniniläisten kokonaisvaltaista tapaa ilmaista itseään musiikissa ja tanssissa: rentous, voima, dynaamisuus ja suoruus ovat ominaisuuksia, joita ainakin itse jazzsaksofonistina haluan ilmaisussani kehittää ja länsiafrikkalaisilta oppia. Erityisesti kiinnitin huomiota paikallisten naisten tapaan laulaa sielukkaasti suoralla äänellä kovaa ja korkealta, jotta ääni erottuisi ja kantaisi useiden lyömäsoittimien luoman kudoksen yli.
Uuvuttavasta kuumuudesta johtuen paikallisväestö osaa viisaasti levätä ja säästää itseään. Grand-Popossakin myyntikojujen mamat ottivat luontevasti päiväunet esim. myyntipisteensä vieressä maassa nukkuen tai tuolisssa torkkuen. Mieleenpainuvaa oli myös se kuinka juhlissa tai voodoo-seremonioissa taas tanssia ja soittoa jaksetaan sitkeästi jatkaa tauotta pitkäänkin, ikään katsomatta. Ihailtavaa sitkeyttä, heittäytymistä ja tästä hetkestä nauttimista!
Saksofonin harjoitteluuni löysin matkani parin viimeisen viikon aikana erityislaatuisen paikan: Grand-Popon rannan. Alkuiltoina auringon paahteen hellittäessä suuntasin usein instrumenttini kanssa rannalle, jylhien Guineanlahden aaltojen äärelle, missä seuranani olivat usein Villa Karon koirat Paula ja Markus, satunnaisten ohikulkijoiden lisäksi. Lämmin tuulenvire, auringonlasku, huojuvat palmut, meren kohina kaikki yhdessä loivat ihanteellisen tunnelman, jota on täällä Suomessa ikkunattomassa harjoituskopissa mukava muistella.
Manuel Dunkel Kirjoittaja on Villa Karon entinen stipendiaatti
Ilmastoinnin yleistyminen nopeuttaa maapallon lämpenemistä. Onko rakennusten koneelliselle jäähdytykselle luonnonmukaisia, arkkitehtuurista lähteviä vaihtoehtoja?
Vietin vuodenvaihteessa viisi viikkoa suomalais-afrikkalaisessa kulttuurikeskuksessa Villa Karossa. Tutustuin Beninin ja Togon arkkitehtuuriin ja rakentamiseen, ja näin saman ilmiön kuin muissakin maapallon köyhissä kolkissa: Teolliset rakentamistavat ja -materiaalit sekä talotekniikka syrjäyttävät paikallista osaamista, omavaraisuutta ja käsityötä. Perinteiset ja hyväksi koetut, luonnonmukaiset rakentamis- ja ilmanvaihtoratkaisut jäävät sivuun.
Tämä muutos tapahtuu globaalisti, ja se uhkaa moninkertaistaa ihmiskunnan energiankulutuksen, luonnonvarojen tuhlauksen ja ilmastopäästöt.
Näin Länsi-Afrikassa betonista tehtyjä suuria huviloita, rantahotelleja ja julkisia rakennuksia, jopa lasiseinäisiä toimistotaloja ja hotelleja – ilman tuuletusaukkoja.
Päiväntasaajalla tällaiset rakennukset kuumentuvat pätseiksi, ja siksi tarvitaan tehokas koneellinen jäähdytys. Sähkökatkoksia on usein, ja pullotalo on silloin tukala paikka. Siksi tarvitaan sähköä tuottava polttomoottori-generaattori.
Vääränlaisen rakentamisen ja teknologian aiheuttamia ongelmia ratkaistaan tuomalla lisää tekniikkaa, kuten länsimaissakin. Teollisen rakentamisen malleja omaksutaan myös kansanrakentamiseen. Taloja muurataan sementtiharkoista, niihin laitetaan peltikatot, ja huoneista tulee kuumia ja hämäriä koppeja.
Abomeyn vanhoissa palatsirakennuksissa on harmonisen kauniit mittasuhteet, ja paksut saviseinät on kalkittu ulkoa punaisiksi ja sisältä valkeiksi. Sisällä on miellyttävän viileä, vaikka ruohokatot onkin korvattu peltikatoilla. Kuva Harri Hautajärvi.
Ulos viilennyksen noidankehästä
Monikansallinen ilmastointiteollisuus kauppaa kehittyviin maihin koneellista jäähdytystä ja luo riippuvuutta siihen. Malli on peräisin Yhdysvalloista, joka käyttää ilmastointiin enemmän energiaa kuin koko muu maailma yhteensä. Lähivuosina kulutuksen jättiläiseksi nousee Kiina.
Koneellisen viilentämisen trendi leviää nopeasti ympäri maailmaa, ja nousevista talouksista saadaan satoja miljoonia uusia kuluttajia. Ilmastointiin kuluva energiamäärä voi kymmenkertaistua vuoteen 2050 mennessä. Seurauksena on noidankehä: jäähdyttäminen kiihdyttää ilmaston lämpenemistä.
Kun rakennukset suunnitellaan umpinaisiksi ja koneellisesti viilennettäviksi, niitä on vaikea enää jälkeenpäin saada toimimaan luonnonmukaisella ilmanvaihdolla. Koneellinen ilmanvaihto ja jäähdytys edellyttävät ilmatiiviyttä. Kun sisätilat kylmennetään, kosteus tiivistyy ja rasittaa talojen rakenteita. Ilmastoinnin seuraukset näkyvät monissa maissa julkisivuja peittävinä mikrobikasvustoina.
Tehokkaampaa, miellyttävämpää ja hankinta- ja käyttökustannuksiltaan huomattavasti halvempaa viilennystä saadaan katto- ja pöytätuulettimilla. Ne täydentävät hyvin luonnonmukaista ilmanvaihtoa, ja niitä voidaan käyttää ja säätää kohdennetusti. Sama pätee myös Suomeen, jossa asennetaan turhan päiten jäähdytyslaitteita pientaloihin ja kesämökeille. Ilmalämpöpumpulla viilentäminen voi sitä paitsi pilata talon rakenteet ja sisäilman.
Lämpimissä maissa ihmiset ovat sopeutuneet ilmastoonsa. Thaimaassa on tutkittu, että työntekijät viihtyvät luonnonmukaisesti viilennetyissä tiloissa, jos heitä ei ole vielä totutettu koneelliseen jäähdytykseen. Ratkaisu lämpenevän planeetan rakennusten viilentämiseen voidaan löytää sekä perinteisistä että kehitteillä olevista luonnonmukaisista vaihtoehdoista.
Oppia perinteisestärakentamisesta
Auringon paahteelta ja kuumuudelta on perinteisesti suojauduttu rakennusten sijoituksella, tila- ja materiaaliratkaisuilla, verannoilla, kaihtimilla ja varjostavilla puilla. Viilennystä on saatu tuulella ja painovoimaisella ilmanvaihdolla, ja apuna on käytetty muun muassa jäähdyttäviä vesiastioita.
Afrikkaa kiertänyt kirjailija ja journalisti Ryszard Kapuściński kuvaili 1950-luvulla luonnonmukaista ilmanvaihtoa ja viilennystä seuraavasti:
”Saharassa hallitsijoiden palatsit on suunniteltu nerokkaasti: ne ovat täynnä aukkoja, rakoja, kulmia ja käytäviä, jotka on suunniteltu, aseteltu ja rakennettu niin, että syntyisi paras mahdollinen veto. Iltapäivän helteessä valtias sitten lepäilee matolla tämän raikkaan ilmavirtauksen toisessa päässä ja nautiskellen hengittää sen tuomaa hieman viileämpää ilmaa. Vedolla on jopa taloudellista arvoa: kalleimmat talot rakennetaan sinne, missä on tuulista. Paikallaan seisovalla ilmalla ei ole arvoa, mutta heti kun se vähän liikkuu, sillä on hintansa.”
Monissa kehittyvissä maissa osataan edelleen tehdä luonnonmukaisesti tuulettuvia ja viilentyviä taloja. Esimerkiksi pienessä Tokpaison kylässä Beninissä rakennetaan ikivanhan perinteen mukaisia savitaloja, joissa on olkikatot. Asukkaat kertovat pitävänsä savitaloista, sillä päivisin ne pysyvät viileinä ja öisin ne luovuttavat lämpöä. Kylän vanhin, noin 80 vuoden ikäinen rakennus todistaa, että savitalot kestävät. Joidenkin savimajojen katolla on pieni aurinkokenno, josta saadaan virtaa muutamaan sähkölamppuun.
Abomeyn kuninkaanpalatsin museoalueella kävin parisataa vuotta vanhoissa savitaloissa. Jykevien seinien sisällä oli miellyttävän viileää. Myös monet kolonialismin ajan taloista toimivat edelleen hyvinä esimerkkeinä päiväntasaajan olosuhteisiin sopeutetusta rakentamisesta.
Kiinnostus luonnonmukaiseen rakentamiseen, ilmanvaihtoon ja viilennykseen tulee todennäköisesti lisääntymään. Sen puolesta puhuivat sekä muutamat beniniläiset että jotkut Guineanlahden palmurannalle oman talon rakentaneista suomalaisista. Osa etelän lämpöön matkustavista turisteistakin valinnee jo mieluummin luonnonmukaisesti tuulettuvan hotellihuoneen kattotuulettimella ja vuoteen ylle ripustetulla hyttysverkolla kuin jääkaapiksi viilennetyn huoneen, jossa nukutaan untuvatäkin alla.
Lähteet ja lisätietoa: Stan Cox: Cooling a Warming Planet – A Global Air Conditioning Surge. Yale Environment 360 10.7.2012. [e360.yale.edu]
Kris De Decker: The Revenge of the Circulating Fan. Low-tech Magazine 10.9.2014. [lowtechmagazine.com]
Michael Sivak: Will AC Put a Chill on the Global Energy Supply? American Scientist 5/2013. [americanscientist.org]
Arkkitehti [Panu] Kaila Ylelle: Asunnon kylmentämisessä helteellä piilee kosteusvaurion riski. Kaleva.fi 6.8.2014.
Ryszard Kapuściński: Eebenpuu. Suomennos Tapani Kärkkäinen. Like 2002, s. 21–22.
