0

Avainsana: Benin

Wagashi -juustoa fulaneiden tapaan

Toissa sunnuntaina päätin lähteä lypsylle. Villa Karon vartija Abdulaye lähti kanssani retkelle Agbanakin-kylään. Ensin kuljimme moottoripyörällä Grand-Popon markkinapaikan läheisyyteen, sieltä sitten ylitimme joen noin 30 sekunnissa veneellä ja pääsimme Togon puolelle. Parin kilometrin kävelymatkan aikana sohimme pitkällä puutikulla kypsiä keltaisia mangoja puista alas. Tähän aikaan vuodesta näkee paikallisten kävelevän kädet ja taskut täynnä mangoja. Vapaata riistaa! Jossain vaiheessa alkoi nenässä tuntua lehmien haju. Lantakasat höyrysivät. Olimme saapuneet fulanikylään.

Joen ylitys

Fulanit eli peulh-kansa ovat joidenkin lähteiden mukaan alkujaan kotoisin Pohjois-Afrikasta tai Lähi-idästä. Beninin fulaneilla on suurimmaksi osaksi sukujuuret Nigerissä. Fulanit ovat perinteisesti karjankasvattajia ja nomadeita. He puhuvat fulfuldea ja heidät on helppo tunnistaa ulkonäön perusteella. He ovat luonnollisesti kapeavartaloisempia kuin esimerkiksi Grand-Popon muu väestö. Heillä on usein kauniita tatuointeja kasvoissa ja nenät ja huulet ovat kapeat. Todella kaunista kansaa! Fulanit syövät paljon valmistamaansa juustoa eli wagashia ja maitoa.Apupoika Ali ja lehmät.

Abdulayen ystävällä Gadolla on noin 140-päinen lehmälauma vasikat mukaan lukien. Hänellä on kaksi avustajaa, jotka lypsävät lehmät kerran päivässä. Lehmät syövät ruohoa lähimaastossa, mutta tulvien yllättäessä niiden kanssa saatetaan kävellä jopa 100 km pituinen matka. Lypsäminen on periaatteessa helppoa. Emolehmä pysyy paikallaan kun sen takajalat sidotaan kiinni ja kun sen vasikka päästetään lypsämishetkellä nuuskimaan emonsa utareita. Tällä tavalla lehmä luulee, että oma lapsi siellä imee maitoa.

Lypsy-yritys

Lehmien omistajat ovat rikkaita, mutta he eivät missään nimessä kerskaile asialla. Gado esitti vaatimatonta, mutta todellisuudessa hän hallitsee täydellisesti lehmäbisneksensä. Hän aloitti karjankasvatuksen tekemällä töitä apupoikana. Hän ei ottanut kuukausipalkkaansa vastaan kuin vasta lopuksi, kun kasassa oli tarpeeksi kuuden lehmän ostamiseen. Yhdestä emolehmästä voi muuten saada 350000-400000 frangia ja vasikastakin 150000 frangia.

Gadon kauniit lehmät

Gadon lehmät ovat todella hyvinvoivia. Emot saavat olla vasikoidensa läheisyydessä ja ruohoa riittää popsittavaksi. Olen kuullut, että fulanit eivät myöskään syö lehmiänsä kuin vasta silloin, kun ne ovat niin vanhoja etteivät enää tuota maitoa. Siksi liha on sitkeää, mutta onnellista! Gado itse ei syö lehmiänsä.

Ali pullottaa maidon

Gadon lehmistä saa maitoa noin 50-60 litraa päivässä. Ostin häneltä kolme litraa maitoa. Hinta oli 500 frangia eli noin 80 senttiä litralta. Sitten takaisin veneeseen ja juustonvalmistukseen.

Abdulayen vaimo Fatima toimi juustonvalmistajana. Maito pantiin tulelle ja sen annettiin päästä kiehumispisteeseen. Tällä välin Fatima haki pusikosta kasvin, joka ihmeekseni toimi juoksuttimena!

Kohta valmistetaan juustoa

Pitkän googlailun jälkeen löysin kasvista tietoa. Kasvilla on nimiä lähes yhtä monta kuin käyttötarkoituksiakin. Kyseessä on latinan kielellä Calotropis procera. Englanniksi se on esimerkiksi giant milkweed tai sodom apple, ranskaksi arbre à soie du Sénégal tai pomme de Sodome. Se on yleinen lähes koko Afrikassa sekä eri osissa Aasiaa. Kasvi on myrkyllinen ja sen eri osia käytetään esimerkiksi kutomiseen, tyynyn täytteenä, majojen rakentamiseen, nuolimyrkkynä, ihon hoidossa, hyttysmyrkkynä, ripulin hoidossa ja jopa härän sarvien kiillottamiseen. Kun nyt tunnistan kasvin, nään niitä itse asiassa joka puolella Grand-Popoa. Kuulin myös, että pikkupojat käyttävät kasviin muodostuvia isoja hedelmiä jalkapalloina, jotka tosin hajoavat usein ensimmäisen potkaisun myötä. Lisätietoa tästä ihmekasvista englanniksi löytyy muun muassa täältä.

Kasvi murskataan morttelissa
Kasvia tarvitaan vain pieni määrä
Fatima ja Calotropis procera

Fatima hakkasi vartta noin kymmenen sentin mittaisen palan mortteliin ja pala murskattiin kunnolla. Hän kaatoi kuumentunutta maitoa pienen määrän murskeen joukkoon ja kaatoi sitten liotetun nesteen takaisin kattilaan siivilän läpi. Tämä pieni määrä kasvin mehua riitti juoksuttamaan juuston! Maitoheraa alkoi muodostua hyhmettyvän juuston pinnalle ja Fatima kaapi sitä pois. Lopulta Fatima kauhoi juustomassaa pieniin koreihin. Melkeinpä samantien hän käänsi juustot toisinpäin koreihin ja näin korikuvio antoi kauniin kuvion juustoille. Juustojen annettiin valua hetken koreissa kunnes ne sitten upotettiin kylmään veteen viilentymään. Näin ollen kolmesta litrasta maitoa saatiin neljä kaunista juustoa ja vieläpä ilman eläinperäistä juoksutetta.

Valmiit juustot myyntikunnossa
Kori antaa kauniin kuvion juustolle
Juustomassa kauhotaan koreihin

Illalla friteerasin juustoviipaleita maapähkinäöljyssä ja söin niitä tomaattikastikkeen, alokon eli paistetun ruokabanaanin ja kom-maissimassan kanssa. Hyvää! Seuraava tehtäväni on miettiä, miten Calotropis proceransaisi kasvamaan Suomessa.

Wagashi, kom ja aloko tomaattikastikkeessa

Tervetuloa Laurea!

Villa Karossa ollaan iloisia ja ylpeitä, sillä Laurea-ammattikorkeakoulu on liittynyt Villa Karon oppilaitosjäseneksi. Laurea kouluttaa mm. sosiaali-alan, liiketalouden, terveydenhoidon sekä matkailun ja tietotekniikan ammattilaisia. Yhteistyö Laurean kanssa mahdollistaa entistä leveämmän kulttuurisillan rakentamisen Suomen ja Länsi-Afrikan välille.

Suunnitelmia vasta luodaan, mutta tulevaisuus tuo tullessaan ainakin Laurean eri alojen opiskelijoiden opintomatkoja Beniniin.

Muita Villa Karon oppilaitosjäseniä ovat Kuvataideakatemia, Sibelius-Akatemia, Aalto yliopiston Insinööritieteiden korkeakoulu sekä Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu, Turun yliopisto, Åbo Akademi sekä Teatterikorkeakoulu.

Lisäksi Villa Karolla on joukko järjestöjäseniä: Finlands Svenska Författareföreningen, Nuorsuomalainen sanomalehtiyhdistys, Radio- ja televisiotoimittajien liitto, Suomen kirjailijaliitto, Suomen näytelmäkirjailijaliitto, Suomen Säveltäjät, Suomen taiteilijaseuran ateljeesäätiö, Suomen tanssitaiteilijaliitto, Suomen tietokirjailijat sekä Svenska Kvinnoförbundet.

Kaksosuudesta

Kaksosuus on täällä Beninissä kiehtova asia. Paikalliset aina riemastuvat kuullessaan, että minulla on kaksossisko. ”No, missä hän on?”, minulta kysytään. Sisarussuhteeni menivät uusiksi kun kuulin, että vaikka olen syntynyt kaksoseni jälkeen, minä olenkin hänen isosiskonsa. Minä kuulemma vanhempana lähetin hänet ensin ulos katsomaan maailmaa. Vihdoinkin ymmärrän, miksi olen aina tuntenut itseni niin vastuuntuntoiseksi kaksostani kohtaan! Villa Karossa käyvä hedelmämyyjätäti Francisca Amegal kysyi kerran olenko kaksonen. Nimittäin aina kun hän etsii minulle banaaneita, ne ovat kasvaneet yhteen kiinni.

Batonou -kylässä Togon puolella Akueté Amouvin -niminen 22-vuotias kaksospoika oli perinyt isältään taikametsän, jonne pääsin käymään. Isän kuoleman jälkeen Akueté sisaruksineen konsultoi fa:ta*, ja Akueté valittiin metsän papiksi. Vierailuani edeltävänä yönä oli satanut vettä. Maa oli kostea ja ilma raikas. Taikametsän portista piti astua paljain jaloin sisään, ja vieläpä takaperin. Akueté piti minulle oman pienen kaksosseremonian, jossa sain toivoa itselleni jotakin siunausta. Hän kaatoi fetissien päälle sodabia ja sylki samaa juomaa fetissien naamoille. Näyttääkseen voimiansa ja harjoitellakseen, hän rikkoi ison tyhjän lasisen ginipullon päätänsä vasten ja vielä pureskeli suurta lasinsirpaletta suussaan. Seremonia jatkui lehmänkellon kilistelyllä ja lauluilla, jotka liittyivät pullon rikkomiseen. Erään laulun sanat menivät kutakuinkin näin: ”Kun sarvekas pukki haluaa tapella, sitä ei kiinnosta mitä sen pääkopalle tapahtuu.” Paikalle ilmestyi musiikin innoittamana kylän muitakin kaksosia.

Akueté taikametsässään voodooalttarin äärellä.

Logocondjin kylässä sain pitää sylissäni pieniä 2-vuotiaita kaksostyttöjä. Heille oli rakennettu betoninen alttari, jossa näiden kaksosten hengille voitiin uhrata esimerkiksi papuja palmuöljyssä.  Tällä tavalla uhraaja voi toivoa itselleen onnea esimerkiksi kokeissa.

Logocondjin kaksoset.

Daguè Amehou -niminen voodoopappi Todjonoukoin -kylässä on itse kolmonen, mutta hänen kaksi sisarustaan kuolivat vauvoina. Lisäksi hän oli itse saanut kaksoset, mutta nekin kuolivat vauvoina. Hänen voodootemppelissään oli siis ainakin neljä pientä kaksospatsasta näiden kuolleiden muistolle. Kuulin papin elämästä muutakin ei-kaksosuuteen liittyvää, joten haluan jakaa sen tässä: Herra Amehou on poliisi entiseltä ammatiltaan. Hän ymmärsi kohtalonsa olevan pappeus vasta monen mutkan jälkeen. Virkatehtävissä ollessaan hänen autonsa pysähtyi kerran keskelle tietä, ja kerran hänen palkkansakin varastettiin. Vielä tällöin Daguè kieltäytyi palaamasta kotikyläänsä, joten hän kaiken lisäksi sairastui vakavasti. Hänen koko kehonsa kuvattiin sairaalassa, mutta hänen sairastumiselleen ei löydetty syytä. Lopulta hän suostui viimeisin voimin palaamaan kyläänsä, hänet elvytettiin vedellä ja hän pääsi voodoo -initiaatioon ja oppiin Abomeyhin. Hän siis alistui kohtaloonsa eikä hänelle tämän jälkeen ole enää tapahtunut pahoja asioita. Valitettavasti en saanut fa:lta lupaa ottaa kuvia Herra Amehousta.

Kuulemani mukaan kaksoset muuttuvat nukkuessaan apinoiksi ja varastavat ryhmissä esimerkiksi mangoja naapureiden mangopuista. Kaksoset varastavat kuulemma kostaakseen itseensä kohdistuneita vääryyksiä. Metsästäjä ei pysty tappamaan tällaista kaksosapinaa vaan sitä voi pelkästään haavoittaa. Kuulin eräästä kaksosmiehestä, jolla oli kuolemaansa asti luodin reikä selässsä. Se oli kuulemma tullut metsästäjän luodista. Kuulin myös eräästä noin 13-vuotiaasta kaksostytöstä, joka oli koulutunnin aikana nukahtanut. Kun hänet herätettiin, hänen suustaan purkautui ulos tuoreita maissinjyviä. Näin tapahtui kaikkien paikalla olijoiden mukaan siksi, että unessaan hän oli juuri ollut maissipellossa syömässä. Maissien kypsyessä kylissä myös järjestetään seremonioita, joissa kaksosille tarjotaan esimerkiksi banaaneita, jotta he eivät apinoiksi muuttuessaan varastaisi kypsiä maissintähkiä.

Tällaiset absurdeilta kuulostavat tarinat ovat täällä arkipäivää. Todellisuus vaan on Beninissä aivan toinen. Yritän aina välillä kysellä, uskovatko paikalliset ihmiset tällaisiin kertomuksiin. Vastaus on usein sama: ”C’est ça l’Afrique!”. (”Sellainen on Afrikka!”) Tämä lausahdus tarkoittaa myös sitä, että asia on loppuunkäsitelty. Lisätietoja ei siis kannata tämän jälkeen edes kysyä. Nyt menen syömään yhteenkasvaneita banaanejani ja miettimään kaksossiskoani, joka on kaukana.

*Fa on Beninissä ja lähimaissa esiintyvä ennustusperinne, jota usein sanotaan lajissaan yhdeksi maailman monimutkaisimmista. (Toim. huom.)

Femmes d’Afrique

Milja Viita oli stipendiaattina Villa Karossa viime keväänä ja matkalla sai alkunsa kaksi videoinstallaatiota. Femme d’Afrique on nähtävissä täällä ja Coriolis on esillä Muu-galleriassa Helsingissä ensi viikon sunnuntaihin (eli 4. maaliskuuta) saakka. Suosittelen lämpimästi!

Last spring Milja Viita spent a month in Villa Karo. During the trip two of her new video installations were born. They both depict the lives of African women: everyday lives of women in villages near Grand-Popo and the lives of two sisters who are separated by the distance (and winds!) between Togo and Finland. Preview for ”Femme d’Afrique” is available here at Av-arkki.  And ”Coriolis” can be seen at Muu-gallery in Helsinki until 4th March 2012. I warmly recommend both!

Milja Viita: Femme d'Afrique (2011)

Molempia teoksia voi luonnehtia poeettisiksi dokumenttielokuviksi. Femme d’Afrique on meille Grand-Popossa asuneille erikoinen kokemus, sillä mustavalkoinen kuva ja kerronnan tyyli muuttavat afrikkalaisen pikkukylän elämän kovin erilaiseksi kuin millaisena se siellä koettuna esittäytyy. Katse on ihan toisenlainen, tarkempi ja viipyilevämpi, intiimimpi, mutta samalla teoksen äänimaailma on tutuista tutuin. Ja vähitellen kuvasta alkaa tunnistaa tuttuja kangaskuoseja, hiekkatienpätkiä, ihmisiäkin. Maailma on sama, tapa nähdä uusi ja erilainen.

Miljan kuvatessa teostaan Ouidahin eräässä museossa oli meneillään Afrikan naisista kertova näyttely. Minulle hyvin mieleen painunut näyttelyteema oli se, miten valtavan määrän erilaisia kotitöitä afrikkalaiset naiset tekevät päivän aikana. Miehillä on vapaa-aikaa, mutta kylien naiset aloittavat päivät kantamalla veden koteihin, ja jatkavat viljelyksillä, kodinhoidolla, lastenhoidolla, ruuanvalmistuksella. Moni myös myy viljelemänsä kasvit tai niistä valmistamansa tuotteet – ja myynti tapahtuu useimmin isoista alumiinivadeista, joita kannetaan päiden päällä. Oikeastaan pään päältä voi ostaa mitä tahansa: savustettuja etanoita, munkkeja, kynsilakkaa, kanan.

Edellisellä Beninin matkallaan myös Milja oli kiinnittänyt huomiota naisten kantamiin taakkoihin – ja toisen residenssimatkan tarkoituksena olikin kuvata teos kantavista naisista. Femme d’Afrique seuraa naisten rutiineja alkaen eräästä aamusta Grand-Popon läheisessä kylässä. Teoksessa myös haastatellaan vanhaa rouvaa, joka kävelee joka aamu Grand-Popon läpi patonkivatia kantaen. Rouva on minullekin tuttu, ”Pain chaud”, kuuma leipä.

Milja Viita: Coriolis (2012)

Miljan toinen teos, tuore Coriolis kuvaa kahden sisaruksen elämää lähes 7000 kilometrin päässä toisistaan, kahden eri meren äärellä. Togoon ja Beniniin sijoittuvien osien merenranta on monelle tuttu Villa Karosta – ja sen pohjoinen vastine löytyy Helsingistä. Teosta katsoessani ajattelen etäisyyttä: sisarten välillä, Suomen ja Afrikan välillä, meidän katsojien ja elokuvan sisarten välillä. Tarina Coriolis-ilmiöstä ja tuulista, jotka syntyvät tyttöjen kotiseuduilla ja vaikuttavat tänne pohjoiseen saakka yhdistää sisaret toisiinsa, ja myös katsojan sisariin.

Teoksella on myös erityinen merkitys, kun tiedän miten tärkeitä kaksoset ovat toisilleen Beninissä ja Togossa. Olen kuullut tarinoita, joiden mukaan kaksoset eivät voi matkustaa toiseen maahan toisen tietämättä ja ilman toisen lupaa – matka ei yksinkertaisesti onnistu. Planetaaristen tuulten tavoin kaksosten side kantaa uskomattomien etäisyyksien yli.

Milja Viita: Coriolis (2012)
Milja Viita: Coriolis (2012)

Täällä pieni kurkistus:

[vimeo http://www.vimeo.com/35570024 w=400&h=300]