Tänä keväänä on Villa Karon stipendiaattikalenterissa huomattavan usein kahden taiteilijan nimet kirjoitettu saman huoneen kohdalle. Lieneekö kaksin aina kaunihimpi vai testaako tropiikki parisuhteen kestävyyttä? Oli miten oli, pysäytin päivärutiiniensa keskelle vuoden ensimmäisen Villa Karon taiteilijapariskunnan, teatteriohjaaja Anna Rosendahlin sekä äänisuunnittelija ja muusikko Totte Rautiaisen. Rakkausruodinnan sijaan ajauduimme (onneksi?) kuitenkin syvien ja oivaltavien ajatusten äärelle kokemisesta, omaksumisesta ja arvottamisesta.
Santeri: Olette olleet nyt Villa Karossa kaksi viikkoa. Miltä tuntuu?
Anna: Tuntuu siltä, että nyt vasta alkaa jotenkin ajatus kulkea ja kuva hahmottua siitä, mitä tässä ympäristöstä voisi kerätä, antaa ja ammentaa. Kaksi viikkoa on aika lailla mennyt ”harmattanin varjossa”: paljon asioita on tullut törmäyskurssille kulttuurisesti, mutta myös ajankäytöllisesti hektisen Suomen arjen vaihtuessa toisenlaiseen. Nyt niitä ideoita alkaa syntyä.
Totte: Itselläni on samat vibat, vaikka paljon matkustaneena tiesinkin jo ennalta, että erilaisten kulttuurien kohdatessa menee maadoittumiseen aikaa. Kaksi viikkoa on aiemminkin mennyt Afrikan-reissulla siihen, että hahmottaa paikallisen mielentilan ja keho tottuu lämpöön sekä koko kulttuuriin. Nyt alkaa pulssi tasaantua, ja pystyy jo työskentelemäänkin.
Santeri: Millä tavalla työskentely sitten käytännössä muuttuu?
Totte: Suomessa on tietynlaiset rutiininsa, joita ei täällä voi toteuttaa, joten pystyy keskittymään eri tavalla kuin kotona, rauhoittumaan työskentelyyn ja löytämään siihen erilaisen rytmityksen. Aluksi tietenkin keskittyminen hajoaa moneen eri ihmeelliseen asiaan, ja muutenkin haluaa olla suorittamatta.
Anna: Olisikin aikamoista, jos pystyisi siirtämään Suomen työtavat tänne niin, että vain työpöytä vaihtuisi! On kuitenkin kaunista ja ihastuttavaa antautua uudelle kulttuurille ja meiningille, ja sitä kautta uudistua. Hiljalleen taas muistaa, mitä tuli tänne tekemään, jolloin myös huomaa, mitkä asiat täällä kiinnostavat, kutsuvat luokseen ja tulevat lähelle. Suorituskeskeinen pää toki toivoo pääsevänsä heti kiinni työhön, ja tuottavuudenhan kannalta olisi ideaalia siirtyä uuteen ympäristöön vain silmänräpäyksessä. Kuitenkin jos yrittää heti suorittaa kaiken uuden, sen sijaan että vain antautuisi sille, niin ohittaa kaiken sen muutoksen, mitä tämä uusi ympäristö meille tekee. Sitä haluaa vaikuttua – ja vaikuttuu.
Santeri: Niin, eikä muuten olisikaan järkeä lähteä tänne asti.
Totte: Niin, Suomi kuitenkin edustaa aika suorituskeskeistä kulttuuria, ja työ, jota tänne tullaan tekemään, on kuitenkin sidoksissa afrikkalaiseen kulttuuriin. Tiesimme, että viiden viikon oleskelu tulee olemaan todella lyhyt aika, koska täällä ei voi liikaa aikatauluttaa asioiden ja tapahtumien kulkua, vaan ne tulevat yllättäen luokse ja vain tapahtuvat. Pitää vain ajan kanssa saada kiinni kulttuurista ja mielenlaadusta, jotka täällä vallitsevat, ja siitä rikkaudesta, joka pinnan alla kytee. Mitä enemmän aikaa siihen on täällä, sitä parempi, koska sitä ei voi opiskella kirjoista.
Anna: Täällä on aivan hirveästi kaikkea materiaalia, jota haluaisi kerätä: liikettä, ääntä, kehoa, kuvaa ja kaikkea sitä toiseutta. Inspiroituahan voi missä vain, mutta jotta siitä tulisi käyttömateriaalia omalle taiteelleni, haluan elää ja tuntea sen omassa kehossani. Se on minulle eettinen kysymys. En voi tulla vain ottamaan asiaa X ja määritellä, että ”tämä on nyt etnistä”, ennen kuin tunnen sen asian itse, ja minulle ennen kaikkea emotionaalisesti, eikä välttämättä älyllisesti.
Totte: Jos ensimmäisenä päivänä alkaa vain valokuvata kalastajia ilman, että sanoo heille sanaakaan, niin on se vähän raiskauksenomaista. Ettei halua lainkaan ymmärtää kontekstia, vaan ainoastaan tilanteesta irti kuvat, joille sitten itse antaa merkitykset.
Anna: Kaksi viikkoakin on ollut tosi lyhyt aika asioiden elämiseen. Siihen, että niitä voisi ajatella itselleen uusiksi.
Totte: Mutta se on ehkä se minimi siihen, että kävelytahti hidastuu ja pystyy hahmottamaan tätä maailmaa.
Anna: Niin, kyllä mä ainakin olen sisäisesti törmäyskurssilla koko ajan, vaikka konkreettisesti ei yhtenä päivänä pystykään tekemään paljoa; kohta huomaa taas miettivänsä, että missäs oikein syötäisiin. Sitä tiedostamatonta ja sanatonta tavaraa on kuitenkin niin paljon. Eikä kaikkea jaksakaan pukea sanoiksi.
Santeri: Olette keränneetkin paljon materiaalia: molemmat ovat tanssineet, Totte on nauhoittanut soittoa ja äänimaisemia sekä ottanut paljon valokuvia, ja Anna tutustunut vodun-maailmankuvaan ja perinteeseen.
Anna: Olen etsinyt Mami Watan ”sitä jotain”, joka voimakkaasti liittyy mulla suurempaan meritematiikkaan. Eilisellä kyläreissullakin olimme vahvasti kalastuksen parissa, ja saimme monenlaista siihen liittyvää tietoa: kuvia ja ääniä, tavoista ja rytmeistä puhumattakaan.
Totte: Tanssi ja rytmi on aina mukana afrikkalaisten kulttuurien parissa työskennellessä. Pari vuotta sitten, kun olin Burkina Fasossa, luonnollisin tapa tutustua kyläläisiin oli olla osa heidän rytmiään ja tanssia joka päivä heidän kanssaan. Tuli heti kehollisesti läsnäolevampi olo, mikä helpotti integroitumista kulttuuriin. Kun täälläkin heti aamulla aloittaa tanssin, niin heti maadoittuu tähän paikkaan eri tavalla, vaikka tällä kertaa ei olekaan koko kylä läsnä. Mahdollisuuksia tanssia saisi olla täällä enemmänkin. Tekemäni rytmiäänitteet vievät aivan omalle uralleen, sieltä tulee paljon vaikutteita ja impulsseja. Suomessa tulee helposti jumiuduttua tiettyihin tuotantokaavioihin, rutiineihin ja estetiikkaan, ja vieraasta rytmiikasta sekä varsinkin sen historiasta ja merkityksistä saa uutta innostusta. Olen huomannut täällä samoja rytmejä kuin afro-brasilialaisessa kulttuurissa ja New Orleansin musiikissa, ja täältähän ne sinne ovat lähteneet, vaikuttaakseen myöhemmin itselle tärkeisiin musiikkityyleihin.
Anna: Yksi asia, jota huomaan keräileväni joka puolelta, on kiinnostus kehoon ja varsinkin naiseen. Huomaan vahtaavani koko ajan paikallisia naisia ja heidän kehollisuuttaan! Sonyalla [Lindfors, myös stipendiaatti] on samoja teemoja. Tarkastelussani on ollut sekä yksilön keho että myös yhteisön kollektiivinen kehollisuus. Kalat eivät nouse merestä ilman kylää. Lihaksisto ja kehomuisti periytyvät aivan eri tavalla täällä. Noëlin [Saïzonou, muusikko ja tanssija] kanssa puhuttiin siitä, miten täällä ei ole taideyliopistoja, vaan kaikki kulttuuri periytyy ympäristöstä.
Totte: Moni taiteilija puhuu Suomessakin, että taiteen pitäisi olla lähempänä arkea. Taiteen rajoista tehdään isompi asia länsimaissa, ja se vaikuttaa ihmisiin.
Anna: En yhtään ihmettele, että kaikki on täällä vähän muusikoita. Taiteilijuus on lähempänä arkea, kun taas meillä on rasitteena ajatus elitistisestä korkeataiteilijuudesta, joka vaatii jonkinlaisen kruunun.
Santeri: Mutta täälläkin näkyy selkeästi raja perinteisen ja modernimman välillä.
Totte: Kyllä Noëlkin sekoittaa selkeästi popularisoituneita tansseja, steppejä ja twistejä, paikallisiin rytmeihin, vaikkeivät ne traditioon kuulu. Puhdasoppiselle perinteelle on kuitenkin omat tilaisuutensa, kuten vaikka hautajaiset. Burkinafasolainen Sibiri Bebe, joka opettaa mua Helsingissä, sekoittaa aika rohkeallakin tavalla eri tansseja; vaikka se ei meidän näkökulmasta näytä erityisen rohkealta, niin monet tuomitsevat sen hänen kotimaassaan. Suomessa afrikkalaisen tanssin koreografiat näyttäytyvät helposti meille vain kivoina liikkeinä.
Anna: Rohkeus näyttäytyy ehkä jonain muuna kuin rytmien sotkemisena. Perinteet ja historiankirjoitus ovat erilaisia.
Santeri: Onko kaikki keräämänne vielä raakapuuna pinossa pihalla, vai oletteko alkanut jo kasata siitä huonekalua?
Totte: Vuollaan vielä. On tässä jo teemoja, mutta kyllä se sieltä tulee.
Anna: Joku palli ehkä on jo valmiina, heh. Ei se ihan lautakasana enää ole. Mutta työsuunnissani ei ole mitään uutta, tunnen omat tapani suodattaa materiaalia ja uusia asioita. Aiheet vaan saattavat muuttua tämän jatkuvan törmäyskurssin myötä.
Santeri Kaipiainen
Kirjoittaja on Villa Karon CIMO-harjoittelija.
