0

Avainsana: Artists

Harjoittelijan haavissa 4: Johanna Sipilä

Villa Karon kevätkausi pyöriskelee pikkuhiljaa pakettiin. Huhtikuussa yläkerta oli kuvataiteilijoiden valtakuntaa, kun taidemaalari Johanna Sipilä sekä tila- ja videotaiteilija Tuomas A. Laitinen hakivat vaikutteita ja materiaalia Grand-Popon elämänmenosta. Harjoittelijan haastattelukierrokselle Villa Karon kirjastotuoliin pyörähti ensin Suomeen vappuaattona palannut Johanna, joka sattumoisin on Tuomaksen ystävä opiskeluajoilta.

–Etukäteen oli hirveän ihana ajatus, että tänne on tulossa tuttuja! Se oli ihan sattumaa, että Tuomas on samaan aikaan täällä. Aika jakautui hieman kolmeen jaksoon: alkuun tamperelaisten (Janne Tuomen ja Annamaija Saarelan) kanssa, sitten tuli Tuomas ja viimeisen kahden viikon aikana vielä miesystäväkin käymään. Ainahan se helpottaa, kun on ympärillä ihmisiä jotka tuntevat ja puhuvat ”samaa kieltä”. Vaikka tutustuuhan suomalaisiin taiteilijoihin muutenkin nopeasti, Johanna toteaa.

Afrikkaan tutustuminen oli ollut hänellä mielessä jo pitkään, ja etenkin Ars 2011 -näyttelyn myötä heräsi ajatus tutustua mantereeseen Villa Karon kautta. Beninissä työskentely oli osa viimeaikaista muuttojatkumoa eri maiden, residenssien ja kollektiivien välillä.

–Residensseissä olen huomannut, että niiden välillä tekemisen määrä ja laatu vaihtelee hyvin paljon – etenkin siinä mielessä, mitä juuri minä pystyn missäkin tekemään. Täällä ei oikein tullut valmistettua suuria teoksia, vaan olen tehnyt luonnoksia, jotka auttavat muistamaan täällä heränneitä tunteita ja ajatuksia. Ideoita on tullut paljonkin, ja muutamia näkymiä olen maalannut, mutta ennen kaikkea työ on ollut päänsisäistä. Tämä on ensimmäinen kertani Afrikassa, ja siitä jää iso jälki, kun kaikki on niin erilaista. Prosessointi varmaan jatkuu kotona aika pitkään.

Johanna ja Markus-koira Villa Karon rannassa
Johanna ja Markus-koira Villa Karon rannassa

Johannan mukaan pensselinjälki on muuttunut jo residenssiaikana.

–Kyllä sen huomaa jo täkäläisien näkymien ja kokemuksien luonnoksista. Toisaalta joka paikassa on erilaiset valot, muodot ja asioiden rytmit. Mutta en tiedä, näkeekö kukaan muu kuin minä Afrikan-vaikutuksen luonnoksissani! Maalauksen kautta käsittelen elämää, ympäristöä, ihmisiä sekä yhteyteen pyrkimistä heidän kanssaan. Haluan siirtää taululle täällä kokemiani fiiliksiä – sellaisia, joita ei saa puhutulle kielelle. Kuten vaikka Heviosso-menot, joissa on mielettömät värit ja liikkeet, jotka jättävät oman kuvansa päähän. Se on enemmän kuin sieltä otetut valokuvat: maalaukseen sisältyy kaikki, liike ja tunne. Paljon olen siksi kirjoittanut täällä ylös ideoita ja ajatuksia. Yhteys paikallisiin ihmisiin jää toki kielen takia vajaaksi, kun ranskantaidottomana on niin harvan kanssa yhteinen puhekieli. Muuten ihmiset ovat kyllä tosi helposti lähestyttäviä ja heistä tulee hyvä fiilis. Ihmiset ovat iloisia ja tervehenkisiä, heidän kanssaan on helppo olla.

Johannan mielestä yllättävimpiä asioita oli luonnon vehreys sekä ajankulun ja -käytön voimakas muuttuminen.

–Aika kuluu ihan eri tavalla! En tiedä, kuluuko se nopeammin vai hitaammin, mutta asioihin menee tosi paljon enemmän aikaa. Ruokailussakin saattaa kestää tuntikausia. Aina ei myöskään halunnut vain sulkea itseään työhuoneeseen, kun teki mieli tutustua eri paikkoihin ja esimerkiksi voodoohon. Paikalliseen kulttuuriin tutustuminen on kuitenkin ollut tärkeää.

Paikallisten kuvataiteilijoidenkin kohtaaminen on tuonut omaa yllättävyyttään.

–Ensimmäisten kahden viikon aikana Feyshal (Traoré, togolainen stipendiaatti) halusi kovasti maalata yhdessä, ja muutkin taiteilijat ovat ehdottaneet samaa. Se on itselle tosi vierasta! Toki taidekouluaikana olen maalannut kavereiden kanssa huvikseni kimpassa, ja kokeilin sitä nytkin. Ei siitä yhteistä teosta syntynyt, mutta olimme studiossa samaan aikaan maalaamassa. Se oli todella erilaista kun työskentelytapani kotona, joka on hyvin eristäytynyt. Olisi varmaan ihan terveellistä tehdä enemmänkin jonkun seurassa, vaikka tosin ei siinä kauheasti saanut aikaiseksi, kun koko ajan oli pienessä tilassa tuntemattoman ihmisen kanssa ja pieni keskusteluyritys samaan aikaan päällä. Mutta oli se ihan mielenkiintoista!

Paluu Villa Karoonkin siintää jo kenties näköpiirissä.

–Kumppanini pohti kenties hakevansa tänne residenssiin ensi vuonna. Voisi olla hauska tulla silloin mukaan ja työskennellä eri tavoin, kun on jo kokenut kaikenlaiset ”pakolliset” tekemiset ja näkemiset!

Saksofonisti Manuel Dunkel Villa Karossa

Alkuvuonna 2015 Villa Karossa viettämäni vajaat kuusi viikkoa olivat mieleenpainuvia ja avartavia kokemuksia täynnä. Työskentelyni koostui lähinnä beniniläiseen musiikkiin tutustumisesta, sävellystyöstä ja saksofonin harjoittelusta.

Jazzmuusikkona minua kiinnosti erityisesti paikallinen perinnemusiikki ja sen rytmit, koska onhan länsiafrikkalainen musiikki osaltaan vaikuttanut myös mm. jazzmusiikin syntyyn Amerikassa 1800-luvulla. Beniniläisen perinnemusiikin rytmiikka on hyvin rikasta ja hienostunutta. Keräsin matkani aikana rytmejä kirjoittamalla niitä paperille ja joitakin myös nauhoitin. Villa Karossa sävelsin pienimuotoisia kappaleita, joissa lähtökohtana käytin paikallisia rytmejä joita yhdistin jazzmusiikista tuttuun soinnutukseen.

Heti ensimmäisellä viikolla Beninissä sain tilaisuden esiintyä Villa Karon järjestämässä kuukausikonsertissa Lissa Gbassan ulkoilmalavalla kahden grandpopolaisen lyömäsoittajan kanssa. Pidimme kahdet harjoitukset ja saimme lyhyen ohjelmiston esityskuntoon luontevasti ilman nuotteja. Konserttikokemus illalla taivasalla oli unohtumaton,  ja yleisö tuntui onneksi tykkäävän musiikistamme. Mielenkiintoista oli huomata eroavaisuuksia länsimaiseen konserttikäytäntöön. Kappaleiden jälkeen ei juurikaan annettu aplodeja ja esiintymislavalla oli esiintyjien lisäksi porukkaa sekä yleisöstä että illan toisesta yhtyeestä. Musiikin funktio Afrikassa on hyvin paljon sosiaalinen.

Manu Villa Karon rannassa.
Manu ja Paula-koira Villa Karon rannassa.

Vaikka Grand-Popo on melko pieni paikka, kuulin elävää musiikkia päivittäin aina jossain muodossa ja pyrinkin pitämään korvani auki mahdollisimman paljon. Heti saavuttuani trooppiseen Grand Popoon, vastassani oli kiehtova äänimaisema, jossa pääosissa ovat meri ja linnut. Ensimmäisen viikon aikana heräsin yleensä aikaisin aamulla lintujen intensiiviseen lauluun, enkä voinut olla sitä kuuntelematta.  Hyvä että Villa Karossa ei ole liian tiivis äänieritys! Paikallista musiikkia kuultuani, minulla heräsikin ajatus, ovatkohan jotkut beniniläisen musiikin rytmit ja melodiset aiheet peräisin lintujen laulusta?

Grand-Popossa kuulin musiikkia monenlaisissa ympäristössä kuten kalastajien vetäessä nuottaa, perinnemusiikin konserteissa, voodoo-festivaalin kulkueissa, jumalanpalveluksessa kirkossa, ravintolan terassilla, kadulla ohikulkevissa kulkueissa, sotilaiden lenkkeillessä aamulla Villa Karon ohitse jne. – kaikki nämä siis vain laulaen, taputtaen ja lyömäsoittimia käyttäen. Opin paikallisia rytmejä myös mainiolta lyömäsoittajalta Noël Saïzonoulta, joka kertoi minulle rytmien nimet sekä niiden historiaa. Oli mielenkiintoista huomata kuinka vaivattomasti ja orgaanisesti beniniläiset käsittelevät monimutkaisiakin rytmejä. Tämä selittynee sillä, että musiikki on luonteva osa arkista toimintaa, ajanvietettä ja uskonnollisia seremonioita. Monimutkaiset rytmit omaksutaan ympäröivästä musiikista jo lapsena, ilman varsinaisia soittotunteja.

Opin matkani aikana monia asioita beniniläisistä rytmeistä seuraamalla tanssia ja sen yhteyttä musiikkiin. Ihailen beniniläisten kokonaisvaltaista tapaa ilmaista itseään musiikissa ja tanssissa: rentous, voima, dynaamisuus ja suoruus ovat ominaisuuksia, joita ainakin itse jazzsaksofonistina haluan ilmaisussani kehittää ja länsiafrikkalaisilta oppia. Erityisesti kiinnitin huomiota paikallisten naisten tapaan laulaa sielukkaasti suoralla äänellä kovaa ja korkealta, jotta ääni erottuisi ja kantaisi useiden lyömäsoittimien luoman kudoksen yli.

Uuvuttavasta kuumuudesta johtuen paikallisväestö osaa viisaasti levätä ja säästää itseään. Grand-Popossakin myyntikojujen mamat ottivat luontevasti päiväunet esim. myyntipisteensä vieressä maassa nukkuen tai tuolisssa torkkuen. Mieleenpainuvaa oli myös se kuinka juhlissa tai voodoo-seremonioissa taas tanssia ja soittoa jaksetaan sitkeästi jatkaa tauotta pitkäänkin, ikään katsomatta. Ihailtavaa sitkeyttä, heittäytymistä ja tästä hetkestä nauttimista!

Saksofonin harjoitteluuni löysin matkani parin viimeisen viikon aikana erityislaatuisen paikan: Grand-Popon rannan. Alkuiltoina auringon paahteen hellittäessä suuntasin usein instrumenttini kanssa rannalle, jylhien Guineanlahden aaltojen äärelle, missä seuranani olivat usein Villa Karon koirat Paula ja Markus, satunnaisten ohikulkijoiden lisäksi. Lämmin tuulenvire, auringonlasku, huojuvat palmut, meren kohina kaikki yhdessä loivat ihanteellisen tunnelman, jota on täällä Suomessa ikkunattomassa harjoituskopissa mukava muistella.

 

Manuel Dunkel
Kirjoittaja on Villa Karon entinen stipendiaatti

Syksyn 2015 stipendiaatit ja harjoittelijat

Syksyllä 2015 residenssi täyttyy taas kun 15 stipendiaattia asuttaa Villa Karon huoneita. Seuraava haku keväälle 2016 loppuu 15.9. mennessä.

Kalastajien kotiinlähtö. Kuva: Hannu Lindroos (2013)
Kalastajien kotiinlähtö. Kuva: Hannu Lindroos (2013)

Behm Jukka, kirjailija
Halme Heikki, muusikko
Heiniö Mikko, säveltäjä
Kuhanen Saara, tanssija
Kärkkäinen Arja, muotisuunnittelija
Masalin Janne, muusikko
Nordenswan Hanna, toimittaja
Perhoniemi Tuukka, kirjailija
Pitkänen Jyri, valokuvaaja, kuvataiteilija
Rissanen Antti-Pekka, muusikko
Räbinä Pasi, muotoilija
Saksa Perttu, valokuvaaja
Talvitie Eveliina, kirjailija
Tolonen Ilkka, muusikko
Wide Elisabeth, sosiologi

Syksyllä on Villa Karossa tuplamiehitys CIMO-korkeakouluharjottelijoissa. Eveliina Wirtanen lähtee viideksi kuukaudeksi ja Liisa Nokso-Koivisto kolmeksi kuukaudeksi grandpopolaistumaan ja rakentamaan siltaa paikallisten, Villa Karon henkilökunnan ja stipendiaattien välille.

Harjoittelijan haavissa, osa 3: Sari Palmgren & Jukka Peltola

Villa Karon kevätkausi muuttui pykälää vaiteliaammaksi helmikuun alussa, kun alkuvuoden stipendiaatit pakkasivat tavaransa ja suuntasivat kohti Helsingin räntää. Talo ei kuitenkaan jäänyt aivan tyhjilleen: suomalaistaiteilijoista paikalle jäi kovalla teholla työskennellyt pariskunta, tanssija-koreografi Sari Palmgren ja näyttelijä Jukka Peltola. He hyörivät kameran kanssa niin Villa Karon tiluksilla, lähikylien tapahtumissa kuin Beninin ja Togon maanteillä saadakseen purkkiin Afrikka-osuuden Sarin elokuvaan Mortal Road Movie. Liikennettä, kuolemaa, liikennekuolemia, elämää, tanssia ja matkustamista käsittelevä projekti on jo käsitteenä niin kiinnostava, että Sarilta ja Jukalta oli kysyttävä aiheesta lisää.

Sari ja Jukka
-Aloitin projektin viime keväänä Kajaanissa. Työskentelin neljän kainuulaisen naistanssijan kanssa teeman parissa ja haastattelin paikallisia 5–80-vuotiaita heidän käsityksistään ja suhteistaan elämään ja kuolemaan. Tarkoitus on tehdä samanlaisia haastatteluja eri puolilla maailmaa, ainakin yhdessä maassa joka mantereella. Täällä Beninissä otanta haastatteluihin on ollut pienempi kielellisistä syistä, mutta esitetyt kysymykset ovat olleet samoja. Lisäksi olemme kuvanneet kuolleita eläimiä, paikkoja ja tilanteita, mutta myös elinvoimaa sisältäviä hetkiä ja tapahtumia. Juuri erilaiset yhteisölliset tapahtumat ovat kyläläisten mielestä niitä hetkiä, kun he tuntevat olevansa eniten elossa, Sari kertoo.
Lähtökohtana ja punaisena lankana teokselle on ollut halu totuuteen.
-Totuus on erilainen joka näkökulmasta, ja sitä kautta päädyimme dokumenttielokuvan pariin. Toinen tärkeä tekijä on liike, ja siitä kumpuavat sekä tanssisisältö että matkustaminen. Matka on ollut minulle aina pieni kuolema, koska matkalla aina jotain muuttuu itsessä, ja sitä kautta jotain on jätettävä matkalle. Tiellä kuollee konkreettisestikin paljon ihmisiä, ja useampi tuttunikin on kuollut liikenneonnettomuuksissa. Elämäkin on matka jotain etappia kohti. Kuolema on taas pysähtyneisyyden tila, juuttuminen paikalleen, pysyminen vain kotonaan ja omissa asioissaan, ilman että päästää mitään väliin. Elämässä on taas mukana liikkeen ajatus. Tämän takia kuolleesta kuvaamme staattista materiaalia, ja kaikesta elävästä liikkuvampaa kuvaa. Mukana on myös sekä kuolemaan että elämään liittyviä tansseja, Sari valaisee projektiaan.
-Koreografia voi tulla myös leikkaamisesta tai esineidenkin liikkeistä, Jukka muistuttaa.
Vaikka elokuva tulee sisältämään paljon koreografoitua tanssikuvastoa, on kaikkea muuta materiaalia lähestytty niin autenttisesti kuin mahdollista, vaikka se välillä onkin haastavaa.
-Mitään ei ole lavastettu, vaan asiat on kuvattu juuri niin kuin ne siinä hetkessä ovat. Jos viemärissä on kuollut rotta, niin me emme rupea sitä siirtämään valaisun tai muun esteettisen seikan takia, Jukka kertoo. Hänen oma roolinsa ei ole rajoittunut ainoastaan kuvaajana ja kuvausavustajana toimimiseen, vaan hän on myös toiminut tanssijana Beninin osuuksissa ja toiminut Sarin kriittisenä keskustelukumppanina filmin suhteen – sekä ehtinyt pohtia paljon omaa ammatti-identiteettiään.
-Näyttelijän työnkuva on niin usein sama: on valmiit tekstit, työskennellään ohjaajan kanssa, opetellaan omat osuudet ja mennään ensi-iltaan. On jo jonkin aikaa kaivannut uutta näkökulmaa omaan esiintyjyyteen. Tanssissa kiehtoo se, että katsojalle mikään ei ole valmiiksi pureskeltua. Se voi olla jokaiselle aivan erilaista. Täällä on ehtinyt pohtia näitä asioita runsaasti sekä kuvatessa että materiaalia käsitellessä. Se on kuin kurssi, jossa mennään jälleen pois mukavuusalueelta, Jukka kertoo.
Myös Sari kokee käyneensä epämukavuusalueellaan.
-Mun pääjuttuni on live-esitys, ei elokuva ja kuvaaminen. Kyllä sitä välillä kaipaa kameramiestä, äänittäjää ja muuta tiimiä! Työryhmä on vähän pieni näin kunnianhimoiseen projektiin, mutta toisaalta se on hyvää oppia. Benin on myös opettanut tietynlaista muurittomuutta, sitä että kuka tahansa voi kävellä ”mun pihalle”, Sari pohtii.
-Siihen liittyy myös se, että täällä on ollut helppoa kohdata ihmisiä. Pysähtyä kylänraitilla jonkin tönön kohdalle juttelemaan, ja tietää, että itsellä ei ole kiire mihinkään, ja toivottavasti ei tuolla toisellakaan.
-Vaikka kohtaamisellakin on rajansa, jossain vaiheessa tulee yovo-vaihe päälle! Sari naurahtaa.

Jo Kajaanin kuvausten alkaessa Sari oli suunnitellut projektin käsittämään muitakin maailman maita, ja käsikirjoitus sai ”kotikentällä” suuntaviivansa. Suomen osuus kuitenkin sisälsi myös live-esityksen, joka jäi Beninissä toteuttamatta – osittain performanssikulttuurin eroista johtuen, osittain käytännön syistä.
-Täällä ei oikein löytynyt merkitystä tai tarvetta sille, että olisimme tuoneet lavalle tanssiesityksen, Jukka toteaa.
-Ei myöskään oikein ollut hyvää tilaisuutta tai tilannetta esitykselle. Kuukausittaiset konsertitkin osuivat huonosti residenssijaksomme aikatauluun. Kuvaamiseen ja tutkimiseen meni lisäksi paljon aikaa, joten esityksestä olisi tullut hätäinen. Kaiken lisäksi olisi tuntunut oudolta tehdä yhteisöstä ulkopuolisena tänne kuolemaa käsittelevä tanssiesitys. Siihen olisi ehkä tarvittu paikalliset esiintyjät, tai toisentyyppisen esiintymisen, Sari täsmentää. Hän on kokemuksen myötä pohtinut myös live-esityksen toteutettavuutta muiden mantereiden jaksoilla. Vieras kulttuuri toi muitakin käänteitä mukanaan.
-En tiedä, onko kysymys kielellisistä eroavaisuuksista, mutta jotkut kysymykset eivät avautuneet kaikille täällä aivan tarkoittamallamme tavalla. Suomessa vastaukset olivat yhteneväisempiä, kun taas täällä saatettiin vastata henkilöstä riippuen hyvinkin eri lailla. Kysymyksemme ehkä ymmärrettiin Beninissä käytännönläheisemmin, Sari arvelee.
Myös tehokkaan suomalaisen puhtaanapidon puute osoittautui yllättävän hyödylliseksi kuvauksen kannalta.
-Suomessa korjataan heti pois kaikki rikkinäinen ja kuollut, mutta täällä löytyy esimerkiksi autonromuja aika paljon. Onnettomuudet ovat näkyvissä yhteisössä, Sari kertoo.
-Eivätkä ainoastaan onnettomuudet tai ikävät asiat, vaan muutkin yksityiskohdat pienessä ja suuressa mittakaavassa ovat eri lailla näkyvissä kuin Suomessa. Joku ihminenkin saattaa olla jätetty tai jättäytynyt tien varteen, ja sitä jää pohtimaan, että miksi tuokin on tuossa. Olemisen kulttuuri on niin toisenlainen, ja sen takia näkee kaikenlaisia makeita hetkiä, Jukka lisää.
-Kun ei ole niin kliinistä ja siistiä, niin oleminen on monipuolisempaa, moniulotteisempaa ja runsaampaa, Sari jatkaa.
Myös itse tien päällä oleminen on ollut liikenneolosuhteiden myötä hyvin erilainen kokemus.
-Pohjois-Beninin reissulla on konkretisoitunut se, kuinka tiellä virtaavat sekä elämä että kuolema. Siellä näkyy sekä kuolemaan matkalla olevia kuin myös jo kuolleita asioita. Olen tosissani pelännyt puska- ja mopotakseissa, enkä ainoastaan itseni tai kuskin, vaan toisen mopon kyydissä matkaavan Sarin puolesta. Olen todella useasti miettinyt, miten jostain tilanteesta selviytyisi parhaiten hengissä. Suomessa voi ajella satoja kilometrejä miettimättä sellaista. Se vaarallisessa hetkessä elämisen pakko on kyllä jollain tavalla muuttautunut suhtautumista kuolemaan, mietiskelee Jukka.
Matkustaminen siis voi olla äärimmäinen tehokeino todelliseen hetkessä elämiseen.
-En tiedä, että tarvitseeko hetkessä eläminen toteutuakseen sitten jonkin primitiivisen selviytymiskeinon. Voiko turvatussa elinympäristössä elää hetkessä? Jukka kysyy.
-Paikallisethan eivät ajattele, että onnettomuuksilla olisi mitään tekemistä ajotapojen kanssa. Heidän mielestään se on kohtalon käsissä, eikä nopeuden tai ajo-olosuhteiden, ja sehän siinä vähän jännittää, Sari jatkaa.
-Siinä ei ajatella olevansa omilla teoilla vastuussa. Kuitenkin muita ihmisiä on kyydissä. Tunteekohan paikallinen kuski siis olevansa vastuussa heistä? Jukka pohtii.
-Eurooppalaisena individualistinahan sitä tuntee itse olevansa vastuussa kaikista teoistaan ja niiden vaikutuksista muihin. Kaikki on omissa käsissä, Sari vertaa.
Kenties myös koko elämän voi nähdä näiden ääripäiden välillä: joko sen kulku on kokonaan omissa käsissä, tai sitten se tulee sellaisena kun tulee, muualta annettuna – mutta totuus lienee luultavasti jotain siltä väliltä.

 

Santeri Kaipiainen
Kirjoittaja on Villa Karon CIMO-harjoittelija.