0

Kategoria: Music & Concerts

Dances of the present

Equipped only with a small video camera, a sound recorder and my dancing body I got to know new friends in Grand Popo. For me, the dances that I participated in during my time in Villa Karo was a part of a continuous, international and intercultural exchange. In this text I want to discuss dancing as a place to meet and share in between people.

I came to Villa Karo on the search for meaningful dances. I mean “meaning-full” as in full of meaning. A dance that offers something for both the spectator and for the dancer. To me, a meaningful dance does not have to mean anything in the sense of a traditional story. It only has to offer something valuable for somebody, to the spectators, and/or to its participants. This is off course a very personal taste-related opinion. For the fun of it, think a moment on what a meaningful dance would be to you. When does a dance appear meaningful to you? Does it have to do with the style of the dance? the skill of the dancer? Or does it have to do with who the person dancing is? How do you feel when dancing yourself? Do you like better to dance alone or in relation to other people? Does it feel more meaningful to dance by yourself or to watch others dance?

In my eyes there is a great meaning in seeing people move their bodies, and to me it becomes even more meaningful outside of the theatre stage, when the dance comes from a personal desire to move. In lack of better words, lets call this kind of dance a spontaneous dance. I mean the kind of dance that you start doing when you hear a good song in a party, or when you make a sudden dance move in the kitchen, it could also be the dance that happen when you are walking next to your friend and you both suddenly start playing with the rhythms of your feet. To most people it might not look like a spectacular dance, but I think there is something magical happening when a person chooses to dance spontaneously.

Philosopher, dancer and writer Ph.D Kimerer LaMothe explains the value of a dancing body like this:

“To dance is to play with the movement that is making us. It is to cultivate a sensory awareness of how this movement is making us, and of how our own movements, as we shape and transmit the energy of life, are making us. To dance is to play with this movement in ways that allow us to discover and exercise our capacity to make our own movements (…) Dancing, we create ourselves. We become who we are.”

I imagine how ”the movement that is making us, that Kimere is mentioning, is consisting out of everyday movements like typing on the computer, handshakes, or doing dishes. Our personal movements are also a result of all the possible ideas, images, experiences and memories about our body and our selves that we have gathered through our life time and up until this day. All this factors that make up our movements can be related to our personal history, our physical body, our self image and our socio-political and cultural upbringing. When considering all these ingredients, a simple dance seems to be a very personal act. And even so, when two or more people meet in a dance, these very personal experiences are shared and new experiences are created, and so a communication is taking place beyond language and culture barriers.

I am fascinated by the different kinds of movements that a human body is interested in doing, I can get absorbed by a persons unique choices of body movements, rhythms, accents, spatial levels and musicality. It does not have to be a technically difficult or a virtuosic dance for me to be interested, but it should be a personal dance. A personal dance requires the unique skill in being you and moving like only you can. A personal dance is like a gift from the depth of the spirit of the self. When a dance comes spontaneously it is both present in the moment and ”a present” (a gift) of that moment.

In Finland I do not get these kinds of gifts so often, here dance is unfortunately considered as something that should be reserved for professionals. And so, when first I arrived in Grand Popo in Benin I was overwhelmed. Even though I expected to see a lot of dance during my time in Villa Karo, I had never expected to be a part of and to see so many spontaneous dances. I realized that this is a culture where the spontaneous dance is something very normal, even a necessary part of every day life.

During my time at Villa Karo I made it my mission to as often as possible catch spontaneous dance appointments with different people from different ages, social classes and backgrounds. From hardly dancing with other people then my dance colleges in studios and theaters for the last years I now found myself dancing at the beach, in parties, in backyards, in dance schools, in playgrounds and on streets in the village. The dancers whom I met where of all ages: children, young men, young women, old women and old men, both visiting Finns and Beninese people.

Left from all these meetings I have the memories of peoples rhythms and articulations, his or her way of watching me and my dance and their physical responses to my movements. I remember the movements we shared, the tone of their bodies and the different mindsets that their bodies reflected. One dancer is proud, one humble, one surprised, one teasing, one competitive. Some memories are marked by their surprised (or chocked..?) look of seeing a white young woman shaking loose in a dance untroubled by her lack of understanding for the elaborated Beninese rhythms. Some memories are marked with surprised faces or laughters from the sharing of the dance, and many memories are marked with friendly smiles and encouraging and pedagogic slowed-down movement sequences (my local co-dancers spent many sincere attempts to initiate me into the Beninese dance traditions).

To dance always feels different from occasion to occasion and so also during my time in Benin. Sometimes I was in bliss while dancing, sometimes I did not enjoy, sometimes I stopped very soon, sometimes I found a personal connection with somebody, sometimes I continued for a long time, sometimes I felt good and sometimes I felt bad. But always in all these dances, no matter my personal feelings, was the shared movements and the personal movements created by our personal bodies. And there was also the exchange of looks and the exchange of presence.

To share a dance is a constant exercise it empathic presence. In dance you are allowed to watch others with your full attention, and you are also inviting other people to watch you. To dance with someone you will have to observe a persons body posture, his or her movements and their choices of rhythm and articulation. You have to look at a person with a big amount of attention in order to take in all this, this act of looking is also building empathy to another person. I think it is even impossible to dance with somebody, no matter the style, without building a feeling respect for him or her. And think about how special that is, to observe another person in a dance. When was the last time in your life that you were invited to silently watch a stranger with full attention for a duration of more then a few seconds?

All these short meetings, so full of interesting details and cross-cultural communication are happening all the time all around the world, but most of the time they go unnoticed because nobody speaks about them. To Grand Popo new Finnish artists arrive every month. Most of them will at some point curiously visit a festive dance occasion in the village. At first the new visitor will probably only take a few shy steps, but hopefully they will feel encouraged to keep on moving. The dancing people from the village will probably give you a friendly glance and keep on dancing while inviting the visitor to become a part of the moving crowd. Once inside the crowd of dancing people, the visitor is faced with hundreds of choices of what to do: to follow or to lead, what body part to move, who to look at, what feelings to act upon etc. It might be confronting to make all these choices there instantly in the middle of the dance floor, but that is how a spontaneous dance evolves.

If that Finnish artists has the courage and the will, he or she can fill the dance with his or her own personal spontaneous dance moves. Most probably somebody will want to try them out. And so, step by step the exchange will evolve between people of different languages and different backgrounds, between people that have never spoken to each other, and even, in between people that never will speak to each other. It is in fact a political event on root level that is happening on the dance floors, it is a cultural exchange, a diplomacy exercise and an international collaboration between women and men of different worlds.

That is meaningful to me, and I hope that people will continue to meet in dances through the activities of Grand Popo and Villa Karo for a long time still to come.

 

Sandrina Lindgren is a theatre maker, dancer and physical actor. She is originally from Sweden but is currently based in Turku, Finland. Sandrina is creating works that are using visual and physical theatre and dance in order to observe beauty in daily mundane life. She has studied dance, choreography and visual theatre in Amsterdam and Israel and holds a BA from the dance academy in Amsterdam since 2010. Based on a few of the dancing meetings made during her residency in Villa Karo in 2016 three short films will be produced during 2017 and 2018. The films focuses on three different dancing figures in the area: the taylor Florence, the Togolese dancer Estelle Foli and the local dance school Cherubin Coco.

Harjoittelijan haavissa kausi 3, osa 4: Jyrki Haapala ja Tero Puha

Taiteilija Tero Puha ja tanssija Jyrki Haapala saapuivat Villa Karoon tekemään omia projektejaan, mutta myös kuvaamaan yhdessä elokuvaa. Mennään utelemaan, miten siinä kävi!

Jyrki ja Tero palaavat kokkimme Yveten laittamalle lounaalle jokapäiväiseltä uintireissultaan. Seuraavana päivänä koittaa lähtö Cotonouhun, joten iltapäivällä on luvassa viimeisiä kuvauksia Mono-joen yli kurottavalla vanhalla sillalla. Viimeisten viikkojen aikana herrat on nähty keskustelemassa tiiviisti kohtauksista aamukahvin äärellä, tilaamassa kylän räätäleiltä roolihahmojen vaatteita ja pyöräilemässä pitkin kylää matkalla kuvaamaan – jotakin.

Millainen leffa sieltä oikein on tulossa?

Tero: ”Tarinallinen, fiktiivinen lyhytelokuva, joka kallistuu kauhugenreen ja jossa tunnelma ja liikkeellisyys ovat suuressa osassa.”

Tero on toiminut ohjaajana kameran takana ja Jyrki esiintyjänä linssin toisella puolella. Vaikka yhteistyötä on aiemminkin tehty, on matkassa ollut omat mutkansa.

Tero: ”Kuvaaminen on ollut haasteellista kahdestaan. Käytännön työssä olisi hyvä olla apuna ainakin kamera-assistentti – eihän meillä ole edes klaffia. Toisaalta olen jo aiempien projektien myötä tottunut mini-tiimillä työskentelyyn ja yritän nytkin selviytyä parhaani mukaan.”

Vajaan kuukauden stipendiaattiaika on käytetty tehokkaasti: Parin ensimmäisen viikon aikana parivaljakko loi käsikirjoituksen ja tutustui ympäristöön ja ryhtyi loppuajaksi tuumasta toimeen. Kuvausaikataulu on kuitenkin täytynyt mukauttaa luonnon olosuhteisiin.

Tero: ”Täällä pystyy käytännössä tekemään vain puolikkaita kuvauspäiviä, kolmesta seitsemään. Keskipäivällä on kuuma ja auringonvalo liian kirkas – kuva ylivalottuu (ND-suodattimet nimittäin unohtuivat Suomeen).”

Vaikka kylä tarjoaa kiehtovan visuaalisen ympäristön, suunnitelmat on tehtävä huolella.

Tero: ”Aluksi tutkittiin, mitä visuaalinen maailma ehdottaa, ja täällähän on upeita lokaatioita. Katsoo mihin tahansa, siellä on jo valmis elokuvasetti. Mutta tarina tapahtuu kahdessa paikassa, joten on pitänyt päättää, mitä voi tehdä Suomessa ja mitä on tehtävä täällä.”

Jyrki: ”Paikallisia avustajia on elokuvassa eri rooleissa, ja he ovat vieneet meitä lokaatioihin, joissa on mielenkiintoista työskennellä. Samalla tulee juteltua muustakin ja katseltua ympäristöä erilaisin silmin.”

Tero: ”Ollaan puhuttu keskenämme siitä, miten tullaan uuteen kulttuuriin; miten onnistutaan kunnioittamaan tätä kulttuuria eikä vain ottamaan siitä paloja.”

Tero on kiertänyt maailmaa erilaisissa taiteilijaresidensseissä – Pariisissa, New Yorkissa, Prahassa, Madridissa ja Edinburghissa – ja on lähdössä keväällä Ateenaan. Verrattuna esimerkiksi Pariisin Citéen, jossa on kerralla paikalla satoja taiteilijoita ympäri maailmaa, Villa Karo tarjoaa tiiviimmät sosiaaliset piirit.

Tero: ”Mua on vaikeuttanut se, etten puhu ranskaa, joten suora kontakti paikallisiin puuttuu. Toisaalta tämä on pieni yhteisö, jossa on yllättävänkin hyvin saanut järjestettyä asioita.”

Yhteistyössä tehdyn lyhytelokuvan ohella Tero on työstänyt omaa lokakuussa Lontoossa aloittamaansa valokuvaprojektiaan, johon hän on löytänyt kohteita – siis ihmisiä – paikallisten oppaiden avulla.

Jyrki puolestaan on keskittynyt rumpuun ja tanssiin.

Jyrki: ”Olen treenaillut länsiafrikkalaisia tansseja ja ottanut djembe-tunteja. Tunnen ennestään karibialaista tanssiperinnettä, jolla on täällä juuria. En ole opiskellut musiikin teoriaa ja menen ensimmäisenä kehollisesti musiikin rytmiin mukaan. Suomessa musiikkia lähestytään notaation kautta ja minulle se on vaikeaa. Täällä mennään suoraan rytmiin, niin että melodian kuulee soivan kehossa.”

Jyrkille on treenien myötä hahmottunut paikallisten tapa käsittää rytmiikkaan myös sävelkulut ja sointivärit.

”Ollaan tutkittu rummun lyöntitapaa, millaisin äänin se soi ja mikä luo grooven, sen rullaavan rytmin. Täällä tuntuu rytmin käyttö joka puolella – itsekin rupeaa kuuntelemaan lintujen laulua tai sointirytmiä.”

Liekö Afrikka antanut jotakin uutta taiteilijuuteen?

Tero: ”Vaikea kysymys – se hahmottuu ajan kanssa. Ainakin ihmisenä olemiseen.”

Jyrki: ”Täällä on muistanut, miksi liikun ja tanssin, miten siitä on nauttinut lapsesta lähtien. Opiskeluaikana tajusin, ettei mua kiinnosta niin paljon näyttämöllä tehtävä tanssitaide. Vaikutun kehollisesti helposti ympäristöstä, siitä miten ihmiset kantavat itsensä. Täällä tulee sama olo kuin Brasiliassa käydessä – että voi paremmin omassa kehossaan. Lattari- ja karibialaistansseissa olennaista on liikkeen variointi. Kun ymmärrät rytmiikkaa, sen ympärillä voi improvisoida, koska on hyvä olla liikkeessä. Suomessa kytätään, sitä, kuka tekee oikein; tutkitaan kompositiota, mutta ei sitä, mikä on sielu liikkumisessa.

Tämä on salliva ympäristö. Kuukausikonsertissakin ihmiset tulivat lavalle mukaan tanssimaan ja elämään – ei tarvinnut tarkkailla, onko se sosiaalisesti oikein. Ehkä suomalaisilla oma energia menee usein siihen, että kontrolloi toisia.”

Viimeisen päivän kiireet kutsuvat. Päästetään tarmokkaat taiteilijat töihinsä ja pidetään silmät auki tulevan elokuvan varalta. Miltä mahtaa näyttää grandpopolainen kauhu?

Teksti: Hilla Kaipainen
Kuva: Hilla Kaipainen (Jyrki ja Tero), muut kuvat Tero Puha (still-kuvia tekeillä olevasta elokuvasta).

Musiikkia museoon!

Kantelisti Aino Kurki ilahdutti Grand-Popon väkeä torstaina 3.11. pitämässään pikku konsertissa Villa Karon museossa. Ainon kumppaneina soittivat ja lauloivat Steve Abeni ja Ewa Tohinnou. Tässä makupala muusikoiden kulttuurisesta coctailista:

Ainolla on reilun kuukauden stipendiaattiajan jälkeen melko kaikkensa antanut olo. Beniniin tulon jälkeen työsuunnitelmat menivät heti uusiksi, mutta paikallisten kanssa harjoittelu ja jamittelu on ollut inspiroivaa. Edes kanteleen kielet eivät ehtineet ruostua puhki.

”Jokaisella tuntuu olevan alkuun vähän pöllämystynyt vaihe, kun tajuaa että ahaa, tämä on tällainen paikka. Varmaan vasta kotona alkaa raksuttaa, mitä täältä on tarttunut mukaan. Nyt on vielä liian kuuma ajatella.”

Grand-Popossa oleskelu saattaa poikia yhteistyökuvioita Ranskassa vaikuttavan Ewan kanssa. Ewa liittyi Ainon ja Steven treeneihin ja esiintyi Ainon lähdön jälkeen oman capoeiraryhmänsä kanssa Villa Karon kuukausikonsertissa 5.11.2016.

Suomen puolella Ainoa työllistää Afrotysonia, maailmanmusiikkiyhtye, johon Ainon lisäksi kuuluvat Sonja Korkman ja Macoumba Ndiaye.

Kannattaa käydä kurkkaamassa Afrotysonian FB-sivut ja pitää silmällä yhtyeen levyä, joka on nyt miksausvaiheessa ja ilmestyy ensi vuonna!

Teksti ja video: Hilla Kaipainen

Harjoittelijan haavissa kausi 3, osa 3: Tero Liete

”Koska päivällä on liian kuuma, siksi yöllä juoksee puuma.”

Päivän paahde laantuu pilviseksi illaksi, joka helpottaa paitsi uusimpien Grand-Popoon tulijoiden oloa niin myös meitä jo pari kuukautta hiekkaisia katuja tallanneita. Johan hellittävät myös epämääräiset terveysoireet, joiden kanssa olemme kärvistelleet itse kukin. Lähdemme Teron kanssa juomaan tilkat La Béninoisea. Vuorotteluvapaavuottaan viettänyt musiikkitoimittaja Tero Liete juhlii nyt kahdeksatta viikkoaan Villa Karossa. Piakkoin on aika palata taas katsomaan, vieläkö YLE:llä on työpaikka tallella.

Mitä olet täällä tehnyt?

– Olen yrittänyt kuunnella musiikkia vähän joka paikassa ja saanut pari vinyyliäkin ostettua.

Teron pienimuotoinen vinyylinmetsästys on siis tuottanut tulosta – kaikkia kiekkoja eivät ole pilanneet ilmasto tai paikallisten tyyli varastoida vinyylejä seinäkoristeina. Kokoelmiin liittyy mm. Orchestre Poly-Rythmo de Cotonoun levy.

Hesarin nettiversion ahkera lukija on tutkaillut musiikillista maailmaa myös verkosta, josta löytyy suurin piirtein jokainen levylle päässyt beniniläisartisti. Muutkin työt ovat pitäneet koneen ääressä.

– Olen purkanut noin 10 tuntia haastatteluja ikuisuusprojektiani varten. Valmistelen teosta Raahen seudun rockista 60-luvulta tähän päivään. Tein haastatteluja muutama vuosi sitten, nyt on tarkoitus raapia kasaan jonkinlainen kirjallinen esitys. Siinä taitaa olla järkevimmät asiat, mitä olen täällä tehnyt.

tero-terassilla

Oletko tehnyt epäjärkeviäkin asioita?

– En ainakaan tunnusta.

Kirjaprojekti sai uutta potkua, kun Raahen museo järjesti kesänäyttelyn raahelaisesta bändihistoriasta.

– Sain uutta matskua ja kuvia, kun museon amanuenssit tulivat avuksi keräämään materiaalia. Samalla tuli otettua yleisempää näkökulmaa aiheeseen, vaikka olenkin kirjoittanut lähtökohtaisesti subjektiivisesti.

Raahen seudun musiikilliseen historiaan luulisi saavan ainakin analyyttista etäisyyttä täällä Atlantin äärellä.

– Kun aloitin kirjan, olin Borneolla, kommentoi Tero ja virnistää.

Ei välttämättä tsetse-kärpänen, mutta ainakin jokin matkailukärpänen on stipendiaattiamme purrut. Tero on kiertänyt pitkin eri mantereita ja tuntee Afrikasta jo ennestään Tansaniaa, Gambiaa ja Norsunluurannikkoa. Edellisenä viikonloppuna Tero kävi Loméssa keikalla Ranskan kulttuuri-instituutissa. Pääesiintyjänä oli Elom 20ce.

– Se oli aika hyvä läpileikkaus Länsi-Afrikan musiikista; lämppäribändeissä kuului perinteistä afrikkalaista ja toisaalta räpähtävää, reggaevaikutteista julistavaa sanomaa.

– Musiikki tunkee täällä läpi joka paikasta; perinteet ja vanhat klassikot, kaikkien tuntemat iskelmät ovat merkittäviä. Paljon kuunnellaan ranskalaisia räppäreitä ja autotune on valitettavasti täälläkin käytössä. Artikkelissani tulevassa Akpé-jäsenlehdessä pyörittelen sitä, mitä täällä on kuulunut.

Itse olin viikonloppuna hautajaisissa, joissa eri seurueet soittivat kukin omaa musiikkia neljältä suunnalta, täysillä tietysti. Sain sitten selitykset paikallisista rytmeistä: tuo on agbadja, Grand-Popon ensimmäinen rytmi, tuo taas Lokosan gogomi ja tuo Abomeyn zeni.

– Tämä ajattelu on periytynyt esimerkiksi Jamaikalle, jossa puhutaan eri rytmeistä.

– Mitä huomaa ihan ravintolabändeistä tai niistä, mitä näki Ghanassa – onhan täällä ihan mielettömiä soittajia, varsinkin rytmiryhmät. Svengiä riittää, vaikka kyseessä olisi ihan tuntematon orkka.

Kylän rytmeissä valkonaamana elely on puolestaan ollut varsin leppoisaa. Kuitenkin:

– Ei reissusta koskaan palaa samanlaisena. Matkalla huomaa, että joka paikassa on kiltimpiä ja fiksumpia ja hömelömpiä ihmisiä. Ei me niin erilaisia olla. Tällaiset paikat muistuttavat siitä, miten voi olla vähään tyytyväinen, ja opettavat nöyryyttä. Täällähän ei sinänsä näy äärimmäistä kurjuutta. Kaikille löytyy ruokaa ja katto pään päälle. Lapset ovat onnellisia, vaikkei heillä olekaan iPadeja.

Onko jaossa hyviä vinkkejä uusille tulijoille?

– Torille kannattaa mennä lauantaisin. Vincentin pizzapalvelu on omaa luokkaansa, sitä kannattaa hyödyntää. Eikä kannata jättää ranskan oppikirjoja kesän ajaksi pöydälle makaamaan. Ja Kwassille tuliaisiksi kossua!

Lisävinkki chilifanaatikoille: Terolla on ollut tapana kuljeskella ravintoloihin pari chilipippuria taskussa, sillä yovoille tehty ruoka ei yleeensä ole tarpeeksi tulista.

Matka Suomeen käy Istanbulin kautta. Idän ja lännen tarunhohtoisessa kohtaamispaikassa suunnitelmissa on suutarilla käynti.

– Tiedän sieltä kaverin, joka tekee upeita mokkanahkakenkiä.

Toivotamme Terolle hyvää paluuta Suomeen ja vähän räntäsadetta! Räntäsateesta tulee vielä paluupostissa varoituksen sana chilifanaatikoille: Cotonoun lentokentällä vaanii chilipoliiseja! Siis turvatarkastajia, jotka eivät sallineet pimentin ystävän ujuttaa käsimatkatavaroihin niitä kaikkein tulisimpia chilipippureita, mitä torilta löytyi.

Teksti ja kuva: Hilla Kaipainen