Villa Karo, met en œuvre pendant neuf mois le projet dénommé « PROJET ENVIRO ». Celui-ci avait pour objectif de sensibiliser les populations sur les déchets environnementaux et de les inciter à rechercher des solutions au niveau local, notamment leur recyclage à travers l’art et l’artisanat.
Dans ce cadre, on a organisé du 09 au 11 Mai 2014 à la Villa Karo des ateliers d’éducations relatives à l’environnement (ERE) et de recyclage des déchets quotidiens. Ces trois jours d’exposition et d’ateliers ont été animés par les professionnels du domaine ; ils ont permis à la population de Grand-popo et de ses environs de prendre connaissance d’autres manières de gestion de leurs ordures quotidiennes afin d’éviter les effets de leur mauvaise gestion sur la santé humaine et sur l’environnement.
Vendredi le 9 mai le lancement desdits ateliers a été organisé. Le programme contenit : la cérémonie Mami avec la bénédiction du vodun, le carnaval des enfants, la seremonie de lancement, le vernissage de l’exposition, le cocktail/collation et clôture avec annonce du programme des activités des ateliers, soirée cinéma.
Sophie enseigne le tissage aux participants de l’atelier plastique
Je m’appelle HOUNNOU Afi Sophie de nationalité Béninoise, née le 23 Mai 1978 à Lokossa. Je suis institutrice résident à Grand-popo.
Ma rencontre avec artiste finlandaise Johanna Havimäki au Centre Académique des Arts Africains et d ́Écoutes de Grand-Popo a été une belle expérience. Très tôt dans mon enfance, j’ai toujours été intéressé par les métiers de l’artisanat. Ainsi, j’assistais une dame dans notre quartier qui tissait les chapeaux avec des cordes. Mais cela n’a pas plu à mes parents qui disaient que seule l’école formelle ou moderne peut garantir un avenir meilleur à leurs enfants.
Maintenant que je peux prendre moi-même des décisions, je n’ai pas hésité avant de partir pour la rencontre de Johanna. Alors tout de suite au premier geste de tissage, j’ai eu l’impression de faire quelque chose d’habituel. Johanna ne parlait que le finnois et l’anglais tandis que moi je n’ai aucune connaissance de ces langues. Mais, j’arrivais à cerner facilement son m’enseignait à propos du tissage de tapis avec des sachets recyclés malgré cette barrière linguistique.
Pour réaliser un tapis, il faut ramasser les sachets plastiques et les laver proprement avec de savon. Après qu’ils soient secs, je les découpe suivant la longueur possible et une largeur de 5cm. Ce qui sera utilisé pou le tissage.
J’ai demandé à Adja Loetami de me réaliser l’instrument comme celui que Johanna à fabriquer ici pour tisser. Maintenant que je fais le tissage chez moi à des heures où je ne suis pas au service, je me sens vraiment heureuse puisque cela participe d’une manière indirecte à la sauvegarde de l’environnement et nous ne devons pas oublier que la terre reste la seule richesse que nous laisserons à la génération qui nous succédera.
Maparticipation aux activités du weekend de l’artisanat et du recyclage dans le cadre du projet enviro a été l’occasion de partager ce que j’ai appris de Johanna avec des enfants qui ont tout suivi avec fierté.
Sophie opettaa kudontaa muoviroskatyöpajan osallistujille
”Maa on ainoa rikkaus, jonka voimme jättää seuraavalle sukupolvelle” ENVIRO-kierrätysviikonlopun muovipussityöpajaa järjestänyt Sophie Hounnou pohtii.
Nimeni on HOUNNOU Afi Sophie ja olen beniniläinen. Synnyin 23 toukouuta 1978 Lokossassa ja toimin nyt Grand-Popossa opettajana .
Tapasin Johanna Havimäen Afrikkalaisten taiteiden keskuksessa (Centre Académique des Arts Africains et des Écoutes de Grand-Popo). Se oli hieno kokemus! Olen ollut lapsesta saakka kiinnostunut käsitöistä. Avustin muun muassa naapuriani, joka kutoi hattuja naruista. Vanhempani eivät olleet tästä kovin innoissaan, koska uskoivat vain virallisen koulutuksen takaavan paremman tulevaisuuden.
Nyt kun voin itse päättää asioistani, en epäröinyt lähteä tapaamaan Johanna Havimäkeä. Kutominen tuntui luontevalta alusta saakka, vaikka Johanna ei puhunut kuin suomea ja englantia, joita en osaa lainkaan. Kielimuurista huolimatta opin helposti kutomaan mattoa muovipusseista. Ennen kutomista, pussit täytyy kerätä ja pestä kunnolla saippualla. Kun pussit ovat kuivia, ne leikataan pitkiksi noin viisi senttiä leveiksi suikaleiksi, joista sitten kudotaan matto.
Pyysin Adjaa (Loetami) rakentamaan minulle samanlaiset kangaspuut, kuin Johanna oli rakentanut Beninissä ollessaan. Kutoessani mattoja vapaa-ajalla, minua ilahduttaa ajatus siitä, että osallistun samalla ympäristön suojelemiseen. Ei saisi unohtaa, että maa on ainoa rikkaus, jonka voimme jättää seuraavalle sukupolvelle!
Environ kierrätys-ja käsityöviikonloppuna saatoin jakaa innokkaiden lasten kanssa sen, mitä olin oppinut Johannalta.
Enviro-projektiin osallistuneen kuvataiteilija Johanna Havimäen mietteitä kiertokulun silmukasta ja hännästä
Beninillä ja Suomella on vastakohtaiset roskakulttuurit. Suomessa lakaistaan kiireesti pois kaikki jäte (jota on täällä miljoonasti enemmän kuin Beninissä) näkyvistä ja viedään kuorma-autoilla käsittelylaitoksiin, kun taas Beninissä ihmisten energia kuluu muihin toimiin, ja toisinaan vaikuttaa siltä, etteivät käsistä maahan putoilevat roskat häiritsisi ketään. Sen lisäksi, että muoviroska päätyy eläinten suihin, se pistää eurooppalaisen turistin silmään. Grand-Popon kylällä on toiveita ja mahdollisuuksia matkailupitäjäksi – siisti raitti voisi edistää hanketta. Pussien poistuminen katukuvasta ei maailmaa pelasta, mutta on sitä, missä tavallinen kansalainen voi olla avuksi. Villa Karon käynnistämä ENVIRO-kierrätysprojekti onkin siis paikallaan.
Residenssityösuunnitelmani lähti liikkeelle kierrätetyn materiaalin veistämisestä. Aikaisemmatkin teokseni kertovat tavaran historiasta, materiaalin synnystä ja sen ikuisesta elämästä. Kun kuulin Villa Karon projektista, kiinnostuin osallistumisesta, vaikka osallistumisen muoto pysyikin auki lähtööni saakka.
Perillä Grand-Popossa huomasin pientareilla sen, minkä useat taiteilijat ennen minua: ne vietävän pussivesipussit. Suomalaisnäkökulmasta pussit tuntuvat aivan käsittämättömältä myyntiartikkelilta, mutta ymmärrystä syntyy, kun muistelee omaa suhdettaan juomaveteen pohjoisilla leveyksillä. Kummallisempaa on, että me Suomessa huuhtelemme vessan juomavedellä! Kun toivomme Beninin vaurastumista, voimme toivoa, ettei maa kulkisi ihan samoja jalanjälkiä kanssamme vaan olisi viisaampi ja ottaisi ympäristöystävällisempiä askeleita.
Koska uskon kepin sijaan porkkanaan, ajattelin, että muoviroskasta olisi saatava käytännön hyötyä, niin kuin orgaanisen jätteen lajittelusta saa kompostoinnilla siitä ravinteikasta multaa. Idea pusseista kutomaani mattoon ei suinkaan ollut omani vaan olin kuullut tarinoita ajalta, jolloin Suomessa maito myytiin pusseissa (ennen vuotta 1972) ja pirteissä oli kangaspuut. Kuvataidetyöni ohella harrastan kutomista, joten taiteellisen työskentelyn sijaan päätin soveltaa harrastustani beniniläisiin oloihin.
Vanhana puuseppänä valmistin tuntemattomaksi jääneestä puulajista käden käänteessä kudontakehyksen testitarkoitukseen. Myöhemmin oivalsin, että olisi pitänyt asettaa rima korkeammalle ja rakentaa samanlaiset aseet kuin Grand-Popon raitilla riippumattoja kutovalla Julienilla. Testipuut kulkivat kuitenkin olallani paikasta toiseen kätevästi, kun kiersin esittelemässä systeemiä. Vaikka lapsissa on tulevaisuus, etsin muovikudontaa yhteistyökumppaneiksi asiaan tosissaan suhtautuvia aikuisia, jotka voisivat jalostaa ajatusta todelliseksi myyntituotteeksi. Uskon nimittäin tosissani siihen, että monikäyttöisistä ja yllättävän kestävistä erikokoisista matoista olisi paitsi asukkaiden käyttötavaroiksi, myös matkailijoille myytäviksi tuotteiksi, joilla on tarina.
Julien ja kangaspuut
Maitopussien lisäksi räsymattojen kudontamateriaalina kodeissa on hyödynnetty perinteisesti vanhoja tekstiilejä. Nykyään tämä kiertokulun silmukka on auennut ja häntä osoittaa kohti kehittyviä maita. Halpavaateketjun asiakas dumppaa kulahtaneen t-paidan hyväntekeväisyyslaariin ja saa hyvän syyn ostaa uuden paidan, sesongin väreissä. Tästä kummallisesta yhtälöstä riittäisi sisältöä taideteokselle ja työpajoille, joiden kohdeyleisö ja osallistujat löytyvät kehittyvien maiden sijaan Suomen ostoskeskuksista.
Teksti ja kuvat: Johanna Havimäki (Stipendiaattina Villa Karossa keväällä 2014)
