Voodoo Archives - Sivu 2 5:stä

kesä212017

Harjoittelijan haavissa: Tuomas Skopa

Moi Tuomas, mitkä fiilikset?

Tällä hetkellä Mellunmäessä sataa euron kokoisia lumihiutaleita. Sinänsä se ei ole kummallista, mutta ottaen huomioon, että kesäkuu alkaa parin viikon päästä tilanne on tragikoominen. Pekka Poutakin romahti.

Fiilikset ovat erinomaiset. Loikoilen uudella divaanilla älylaitteet käynnissä. Pistin kynttilän palamaan, vaikka on vielä valoisaa. Se onkin tuoksukynttilä.

Miksi päätit lähteä stipendiaatiksi Villa Karoon?

Halusin tehdä lauluja kaikessa rauhassa. Vaimoni ehdotti, että tekisin sen aurinkorannalla hänen kanssaan mieluiten Afrikassa. En voi vastustaa hänen ehdotuksiaan, joten aloin heti täyttää hakemusta. Hän esitteli Villa Karon ja Grand-Popon kuin kiinteistövälittäjä. Ennen kuin huomasinkaan olimme jo lentokoneessa.

Mainitse jokin silmiinpistävä kulttuuriero. Miten siihen suhtauduit?

Matkustaessamme pohjois-Beniniin hämmästyin siitä, että kylissä on usein tapana heittää roskat luontoon. Ojat ovat muovipusseista mustina ja ilmassa leijailee poltetun jätteen lemu. Tilanne tuntuu pahenevan, mitä syvemmälle mennään sisämaahan. Asiaa on vaikea sulattaa, samoin kuten Yhdysvaltojen kokoista muovimannerta meressä. Jätehuoltoa ei juuri ole ja tietoisuus muovin haitoista on olematon.

Suhtauduin asiaan tuijottamalla synkästi bussin ikkunasta ja kirjoittamalla näkymien inspiroimana kappaletta, jossa ei lopulta mainittu asiaa sanallakaan.

Miten Grand-Popossa voi tehdä omaan taiteenalaasi liittyvää taidetta? Löytyykö paikallisia tekijöitä avuksi?

Olen musiikintekijä ja äänisuunnittelija. Taiteelliset avustajat liikkuvat Villa Karon läheisyydessä yhtä ketterästi kuin gekot rapatulla seinällä. Luovuutta ja omistautumista löytyy siinä missä veijareiden vedätyksiäkin. Musiikintekijällä ei ole vaikeuksia löytää hyviä muusikoita jammailukaveriksi. Länsiafrikkalainen kansa elää ja hengittää musiikin tahdissa. Se toimii tahtipuikkona työssä ja kielimuurit ylittävänä kommunikaatiokeinona. Afrikassa taaperotkin tanssivat sujuvasti.

Itse olen sävellyshommissa hiukan introvertti ja hakeudun kappaleen alkuvaiheessa kohti yksinäisyyttä, rauhaa ja avaruutta. Yllättäen niitäkin löytyy Villa Karosta ja sen liepeiltä. Kyse on ehkä enemmän asenteesta ja kehonkielestä kuin omasta yksityisestä työtilasta. Soittelin monesti rannalla kitaraa ja ihmisiä kerääntyi ympärille hyväntahtoisen uteliaana. Toisaalta löysin oman tilan ulkoakin, jos hakeuduin sitä kohti tietoisesti.

Kerran minut myös kirottiin, koska en suostunut antamaan kitaraani rannalla kohdalleni pysähtyneen miehen tutkittavaksi. Puliukkomainen nuorukainen kosketteli appiukkoni kunnostettua 50-luvun Nosoa. Hän naputti etusormellaan kitaran D-kieltä ja sanoi: ”Tomorrow I will break this”, ja käveli vedenrajaa pitkin pois. Seuraavana päivänä virittelin kitaraa huoneessani ja kyseinen kieli katkesi. Aloin vaihtaa meren kosteudessa ruostuneita kieliä ja viritystappi halkesi. Rantasessiot jäivät siihen. Kitaralleni oli langetettu voodoo-kirous.

https://www.instagram.com/p/BRxaPNellez/?taken-by=villakaro.benin

Jaa kanssani joku hieno kohtaaminen tai tilanne paikallisen kanssa. Kuinka tilanne eteni, ja mitä siitä seurasi?

Seikkailimme pohjoisessa Pendjarin kansallispuistossa. Matkustimme maasturin katolla tyynyjen päällä. Autosta irtosi pakoputki hiukan ennen puistoa. Kuljettajan ovi ei meinannut pysyä kiinni. Startin kanssa oli myös vaikeuksia. Liikuimme alueella, jossa ruokaketjun päätepysäkit, leijonat ja gepardit vaelsivat vapaana. Tiirasin maisemia puristaen kameraa silmät punaisen pölyn peitossa.

Maasturi pysähtyi ja käsi osoitti ohjaamosta, mutta olimme jo huomanneet sen itsekin. Täysikasvuinen urosnorsu vaelsi vierellämme savannilla. Aloimme pakittaa sen matkassa ja kamerat lauloivat. Parinkymmenen metrin päässä jätti pysähtyi ja kääntyi meitä kohti. Katselimme toisiamme ja aika hidastui. Norsu heilautti korviaan merkiksi siitä, että meidän kannattaisi jatkaa safaria ilman hänen seuraansa.

Tässä tapauksessa paikallinen oli siis norsu. Minusta tuntuu, että ehdin tutustua vain pintapuolisesti Grand-Popon mukavan väen kanssa. Osittain se johtui ranskankielen taidottomuudestani ja osittain pohjoismaisesta varautuneisuudesta. Ympärilläni tunsin kuitenkin sen, että ihmiset olivat avoimia ja vastaanottavaisia. Hengailin loppujen lopuksi pääasiassa stipendiaattien kanssa ja katselin Länsi-Afrikkaa kuin maisemaa tai elokuvaa – etäältä ja uteliaana. Jälkiviisaana ottaisin ehkä rohkeammin kontaktia paikallisiin. Musiikki on siihen hyvä keino.

Kerro joku hyvä juttu tai anekdootti Grand-Poposta!

Astuin arviolta viiden tuhannen ihmisen eteen leoparditrikoissa ja seeprarusetissa. Otin sähkökitaran käteeni ja läväytin soinnun. Kaiuttimista ei kuulunut ääntä ja sain sähkövirtaa näpeilleni koskiessani kitaran metalliosiin. Kyseessä saattoi olla taas voodootaika, sillä ensimmäinen kappale oli nimeltään Electricité.

Seremoniamestari kertoi jotain yleisölle, joka puhkesi nauramaan. Miksaaja antoi vinkin: ”Laita kengät jalkaan.” Näin kuin ilmestyksenä mielessäni crocsini Villa Karon takapihalla ja kipitin niiden perään. Siepattuani kumitossut palasin lavalle pienestä portinraosta suhahtaen. Sähköiskuja ei enää tullut. Paitsi silloin, kun laskeuduin polvilleni kitarasoolon aikana. Signaalikin alkoi tulla läpi, kun vaihdoin piuhan tuoreeseen reikään mikserissä äänimiehen nostellessa olkapäitään.

Hyppäsin yleisön eteen Laura Merzin pesukarhumeikissä ja aloin täppäämään kitaralla barokkiheviä. Ihmiset hurrasivat ja helpotuksen tuulahdus kulki selkäpiitäni pitkin kuin Atlantin tuuli pimeässä illassa. Taiteilijoiden ja paikallisten muodostama tanssiryhmä asteli lavalle mustavalkoisissa tiimiasuissaan ja aloitti soidintanssin. The Pena Show oli alkanut. Vaimoni oli siirretty viime hetkellä eturiviin ja sai etevyytensä ansiosta opetella uudet askeleet. Viimeisen kappaleen aikana yleisöstä kuului torven töräyksiä. Emme tienneet, oliko äänimerkin tarkoitus kannustaa vai ilmoittaa, että yleisö oli saanut tarpeekseen.

https://www.instagram.com/p/BRVpxilAD0o/?taken-by=villakaro.benin

Keikan jälkeen olimme hyvällä tuulella ja matkalla jatkoille näimme emäntäjoukon, joka oli marssimassa Villa Karoon muiluttamaan johtajan Kwassin, koska illan esityksissä oli kuultu kiellettyjä voodoorytmejä. Kwassin onnistui kuitenkin mennä maan alle, ennen kuin naiset saivat hänet kynsiinsä.

Tulevina päivinä hän käväisi aamiaispöydässä ja ilmoitti aurinkolasiensa takaa, että olisi hyvä pitäytyä rumpujensoittohommista muutaman päivän ajan. ”Otherwise they will cut our heads off”, hän sanoi ja katosi takapihalle nauraen.

Mitä suunnitelmissa seuraavaksi?

Itse asiassa olen siirtynyt haastattelun aikana Mellunmäen sohvalta hotellihuoneen kylpyammeeseen Las Vegasiin. Seuraavaksi aion astella kasinoon ja pelata rulettia. En ole eläessäni pelannut uhkapelejä, en edes Kenoa. Ehkä tästä alkaa pitkä alamäki.

Kierrämme vaimoni ja appivanhempieni kanssa Yhdysvaltojen länsirannikkoa. Los Angeles on takana ja San Francisco edessä. Lensimme pari päivää sitten kopterilla Grand Canyonin yli ja olo on kuin The Bachelor -televisiosarjassa ruusu rintataskussa.

Tulevana kesänä painumme Sydän, sydän -yhtyeen kanssa hikiseen (tai kenties räntäiseen) treenikämppään sovittamaan biisejä ja elokuussa hyökkäämme Artlab Studioon uuden täyspitkän albumin kimppuun. Yhtye täyttää tänä vuonna 15 vuotta ja juhlimme sitä Korjaamon Vaunusalissa 18.11.2017 järjestettävällä pärähdyttävällä juhlakeikalla. Tervetuloa mukaan!

Viimeisenä: löysitkö etsimäsi? Tai ehkä jotakin muuta?

Voin palauttaa Afrikan ja Atlantin mieleeni vaivattomasti. Elämä on todella erilaista Suomessa ja Beninissä. Sitä oikeastaan halusinkin etsiä. Uskon että ihminen on sitä tasapainoisempi, mitä enemmän hän venyttää omaa horisonttiaan. Välillä on hyvä karistaa tuttujen kulmien kurat ja vaihtaa kynnetty ura tuntemattomaan huomiseen. Sellainen elämä pitää aistit avoinna ja mielikuvituksen juoksussa.

Kulttuurin moniottelija Pentti ”Pena” Luomakangas kertoi pyynnöstä aina hyvän vitsin. Se menee näin: Kaksi hipsteriä ovat Pendjarissa ja näkevät krokotiilin, joka syö turistia elävältä. Enää miehen pää pilkistää krokotiilin ammottavasta kidasta. Toinen hipstereistä sanoo ihmeissään: ”En tiennyt, että Lacoste tekee makuupusseja”.

T. Tuomas Skopa

marras82016

Harjoittelijan haavissa, kausi 3, osa 2: Erkki Luoma-aho

Erkki Luoma-aho istuu rauhallisena Villa Karon kirjaston pöydän ääreen. Viereisessä hyllyssä komeilee Erkin kokoelmaan lahjoittama teos kivien kertomista tarinoista – kalliomaalausten ja kiveen jääneiden jälkien herättämää mielikuvituksen leikkiä, jossa totuus ja taru sulautuvat pieniksi ja suuriksi elämän kohtauksiksi.

Miksi tulit Villa Karoon?

Olen kiinnostunut vanhoista kulttuureista ja myös fiktiivisistä tarinoista. Nyt on mahdollista ottaa faktaakin mukaan, näistä paikallisista kulttuureista kun on kirjoitettua historiaa. Dahomeyn kuningaskunnan menneisyys on värikkäämpi ja aika lailla julmempikin kuin aiemmin tiesikään. Kuningaskunnan sukulaisuussuhdesysteemit ovat osoittautuneet aika tavalla monimutkaisiksi, eivätkä kaikki palaset ole loksahtaneet vielä kohdilleen. Selviteltävää riittää vielä.

Vodun on tietysti toinen juttu, jota tulin tänne tutkimaan. Se on yllättänyt, miten laajalti se on mukana yhteiskunnassa. Jossain vaiheessa tarinoita tehdessä tuli idea, että pitää päivittää vodun-jumalat nykypäivään – mutta kun paikalliset ovat jo tehneet sen itse. Jokaiseen toimeen liittyy omat uskomuksensa.

Lomén fetissimarkkinoilla tuli vastaan ”puhelinfetissi”: patsaassa oli reikä, johon sai puhua toiveensa, kuten mitä tarvitsee matkalla. Kun reikä suljettiin, toiveet pysyivät mukana ja toivat suojelusta.

”Niin, tässä mäkin juon teetä kun joku sanoi mulle että henkien mukaan sun ei kannattaisi juoda kahvia.”

Mainitseehan Vakkurikin jossakin kirjassaan sen, että jos auto hajoaa matkan päälle niin siinä ovat henkien voimat vaikuttamassa. On täällä enemmän kohtalonuskoa.

Tietysti olen ollut innostunut kaikista matkoista, kuten matkasta Pohjois-Beniniin. Pendjarin kansallispuisto sinällään oli kokemus.

Alkuperäissuunnitelmissa oli käydä katsomassa kalliotaidetta naapurimaissa, mutta se ei nyt turvallisuustilanteenkaan vuoksi kannattanut.

Kulttuureihin tutustuminen on tietysti loppumaton sarka. Mutta olin täällä lähinnä kuvamateriaalinhakumatkalla, ja on sellainen olo, että olen edennyt töissä hyvin. Alkuun oli vähän hämmentynyt olo kulttuurien erilaisuuden takia, vaikka aiemmin olenkin ollut Sahelin ja Saharan alueella, Etiopiassa ja Tansaniassa. Onhan täällä väkeä aika paljon neliökilometrilla – kun Saharaan vertaa!

Millainen kohde Afrikka on valokuvaajalle?

Täällä rannikolla säät vaihtelevat ääripäästä toiseen – on valoa ja varjoa. Mainingit, jotka yllättäen murtuvat rantaan, kiehtovat. Meri on osittain pelottava – kun on kuullut näistä vaarallisista virtauksista – mutta ympäristö on kuitenkin rauhoittava. Vaikkakin joskus kovaääninen!

Pimeä täällä yllättää äkkiä – valokuvaajan pitää olla toimelias, jos haluaa vangita iltaruskon.

Se oli yllätys, että ihmisten kuvaamisesta ei välillä selvästi pidetä. Lupaa kysymättä ei ainakaan parane kuvata. Voihan olla, että sielu viedään.

Joku selitti, että kun täällä käy kaikenlaista ”ammattivalokuvaajaa” kuvaamassa, niin paikalliset eivät välttämättä saa siitä lantin lanttia. Se voi tietysti vaikuttaa asenteisiin.

Olen kyllä kuvannut lintuja, liskoja, perhosia – mutta käärme on vielä pyydystämättä!

Mitäs teet Suomeen palattuasi?

Kuvamateriaalia on sen verran – siis muualtakin kuin Grand-Poposta – että eiköhän siitä saa näyttelyn aikaiseksi.

Vielä on hakusessa [täältä saadusta materiaalista tehtävän] kirjan muoto. Pitää saada kiinni paikallisesta tarinankerronnasta myös Villa Karon kirjastosta lainaamieni kirjojen avulla – saada kuninkaat ja orjat puhumaan itse omalla äänellään. Suhteuttaa kuninkaat, orjuus ja voodoo nykypäivän ilmiöihin ja elämänmenoon, mopotakseihin, bensaan – ei pahassa, mutta hieman humoristisessa mielessä.

Elina [Hakkarainen, toinen tämänhetkinen stipendiaatti] kun tutkii vihapuhetta, niin tuli mieleen tämä voodoon harhaoppi Haitissa – jossa pistellään neuloja nukkeihin ja jota täällä kaiketi pidetään noituutena. Nykyisin on kehitetty toisenlainen harhaoppi, jossa ei ole neuloja tai nukkeja vaan pisteliäitä puheita, jotka kohdistuvat suoraan henkilöön. Eikä sitä ole kehitetty täällä vaan Euroopassa.

Mielikuvitus liikahtelee aamupäiväisen kirjaston rauhassa. Ouidahissa orjien tiellä tuli vastaan ”unohduksen puu”, jossa laivoihin kulkevat orjat kiersivät puun unohtaakseen kotinsa, kansansa, uskontonsa, naiset seitsemän ja miehet yhdeksän kertaa. Erkki mietiskelee, että samaan tyyliin voisi unohtaa paitsi menneisyyden, niin myös tulevaisuuden asioita – sellaisia, joita synneiksikin voisi kristillisesti kutsua – ja visioi unohduksen paaluja, jotka pystytettäisiin takapihalle ja etupihalle. Kiertämällä takapihan paalua vastapäätään unohtaisi menneisyyden, ja kiertämällä etupihan paalua myötäpäivään unohtaisi ne tulevaisuuden turhat asiat.

Grandpopolaiseen elämänrytmiin ei sovi pikkutarkka aikataulutus. Paikallinen aikakäsitys nousee esiin, kun Erkki suunnittelee uudenlaisia fetissejä, kuten viisaritonta kelloa. Niin, tai miksipä ei ranteeseen laitettavaa, led-valoilla toteutettavaa aurinkokelloa!

Ihmettelemme Villa Karon kirjastossa nököttävää tummaihoista puupatsasta, joka kantaa attasean laukkua. Erkki päättää kuvata herran ulkona mosaiikin ”shakkilaudalla”, joka edustaa kulttuurien kohtaamista. Mies kohtaa patsaan.

Kun katselemme silinteripäistä herraa kompassilla, sen huomaakin jo: sehän on aurinkokello!

Teksti ja kuva: Hilla Kaipainen

loka122016

Harjoittelijan haavissa, kausi 3, osa 1: Paola Suhonen

Villa Karon syksyn 2016 ensimmäinen stipendiaatti, vaatesuunnittelija, taiteilija ja elokuvantekijä Paola Suhonen on lähtökuopissa – hetken päästä palaamassa Suomeen. Kuusiviikkoisen stipendiaattijaksonsa aikana Paola on ahkeroinut tiiviisti musiikkivideoiden editoinnin, kuvankäsittelyn ja seuraavien elokuviensa käsikirjoitusten parissa, mutta ehtinyt myös viikonloppumatkoille Pohjois-Beniniin ja Ghanaan ja kolmesti Togon puolelle.

Haastateltava on ehtinyt reissata Afrikassa edellisvuonnakin: Tammikuussa ajettiin hyväntekeväisyystarkoituksessa todellinen roadtrip Suomesta Saharan halki, ja marraskuussa Paola kuvasi dokumenttia Keniassa naisten synnytyssairaalassa Suomen World Visionin lähettiläänä. Tällä kertaa hän kokee saaneensa varsin hyvän kokonaisnäkemyksen Beninistä.

”Ensinnäkin tässä on aistinut kylän elämää, ja sitten saanut ihan konreettisen läpileikkauksen paikallisesta elämästä, kun istui toreilla pysähtelevässä paikallispussissa 10 h matkalla Natitingouun pohjoiseen Beniniin.”

Pendjarin kansallispuistossa käynti oli hurja kokemus. Isoja eläimiä ei näkynyt sesongin ulkopuolella, mutta antilooppeja ja lintuja hyvinkin. Samalla tuli vastaan myös paikallisten elämänasenne.

”Siellä eivät kännykät toimineet – kuuluvuus siis loppui puiston puolella. Puiston sisällä rengas puhkesi, ja autostahan ei saanut nousta ulos eläinten takia. Renkaanvaihtaja sanoi vain että ”tähystäkää” eläinten varalta. Mukana oli tyyliin yksi vesipullo ja matkattiin vuotavalla rämällä autolla. Mitä olisi tehty, jos auto olisi hajonnut tai jotain olisi sattunut? Kävelty 50 km puistosta ulos? Paikalliset ihmiset elävät todella hetkessä kiinni, heillä on erilainen logiikka.”

Retki Togon kautta Ghanaan tarkensi vielä kuvaa Länsi-Afrikasta. Eläinrakas Paola tiesi Malin kokemusten perusteella mitä odottaa Lomén fetissitorilla – erilaisia eläinten kappaleita ja pyörryttäviä hajuja. Cape Coastin linnoituksen katakombit karuine orjahistoriikkeineen jäivät myös mieleen. ”Oltiin maan alla ja opas sammutti valot. Oli vain pieni luukku, josta tuli valoa, ja tuntui kuin ilma loppuisi.”

Villa Karossa oleskelu eroaa aiemmista Paolan retkistä siinä suhteessa, että stipendiaattina tulee osaksi kylän elämää. ”Villa Karon parasta antia on sen lokaatio: täällä olo on hermoja lepuuttavaa, inspiroivaa. Tämä on oma pieni yhteisönsä, jotenkin lämmin ja viehättävä. Asut kuin perheessä.”

Grand-Popo on maaseutumainen paikka, eikä edes Cotonoussa tule vastaan varsinaista slummia. Vertailun vuoksi esimerkiksi Ghanan Accra on jo suurkaupunki, jossa on kyllä infraa, mutta kaupunkistruktuuri tuo mieleen Kenian Nairobin slummit. ”Beninissä on jotain pientä ja söpöä.”

Paolan haaveissa on vielä aikanaan kiertää Afrikan ympäri. Toki mielessä ovat sellaiset jo lapsuudesta tutut tarunhohtoiset kohteet kuin Serengeti ja Kilimanjaro, mutta ennen kaikkea hänelle on tärkeää nähdä läpileikkaus todellisuudesta.

”Afrikka on minulle enemmän minä kuin vaikka Aasia, vaikka moni kaveri on siellä enemmän matkustellut. Afrikassa on jotain juurevaa.” Orjuuden historiaan tutustuminen on myös saanut hahmottamaan kulttuurisia yhteyksiä. ”Mähän olen Americana-lover ja Memphis-blues-fani. Ja tännehän ne pohjaavat!”

Kuten niin moni suomalainen, myös Paola on lapsuudessaan tutustunut Afrikkaan pelaamalla Afrikan tähteä. ”Hauska tajuta, että tämä on juuri se Orjarannikko, johon jää kolmeksi vuoroksi.”

Suomeen palattuaan Paola valmistelee suurta filminäyttelyään, jonka avajaiset pidetään Taidehallissa toinen joulukuuta. Luvassa on myös lähtö Tokioon pressikiertueelle ja siskon kanssa Erikoiskoira Affe -lastenkirjasarjan parissa työskentelyä – sekä toki perusmallistontyöstöä.

Moniaalle ehtivä yrittäjä on löytänyt Grand-Popon yöstä työnteon ajan, jota alituiset palaverit eivät katko. ”On luksusta ja harvinaista, että voi vain keskittyä oman työn tekemiseen omassa studiossaan, illalla kun on oikeasti pimeää.”

Yö luo taianomaisen tilan, jossa luova työ on mahdollista. ”Mun mielestä yöt ovat Afrikassa parhaita, pimeys joka tulee kuin seinään, savun haju ilmassa kun jengi rupeaa kokkailemaan, sirkkojen siritys – yön taika.”

Myös Villa Karon viikoittain pyörivä ulkoilmaelokuvateatteri teki vaikutuksen, kun Mikko Niskasen 60-luvun estetiikka heijastui Afrikan rannikon yöhön: ”Käpy selän alla oli hieno elämys.”

Teksti ja kuvat: Hilla Kaipainen
Kirjoittaja on Villa Karon CIMO-korkeakouluharjoittelija

touko102016

Vendors of all things

Erkki ja minä 1966 — Erkki ja minä, 1966.

In a nocturnal landscape, abandoned and deserted petrol stations.
The story you find is never the one you expect from the outset. I could not envision a sense of a nearly total disability of verbal communication, though I knew I lacked any knowledge of the local languages. You get along with French but my french is, to say the least, rudimentary and few people here understand English.

Of course, we have our guides, with a basic knowledge of English and a preconceived idea of what a visitor would like to experience. I, on the other hand, have no interest in tourist attractions and my guide has a narrow vocabulary of comprehending my undefined search of motives. Slowly, after mutual misinterpretations, my own instincts start setting in.

On the busy market streets of the town of Comé an agitated mob have surrounded a thickset woman. More and more people gather and seem to heckle and jeer at the woman, who is sweating profusely. Steve, my guide and a university graduate, tells me she is a ”bat woman”. Someone in the crowd has witnessed a bat descending on the street and transforming into a woman. The woman appears dazed and stares in front of her with empty eyes. She seems to have no means of defending herself, confronting a collective verdict. Many of the onlookers have their mobile phones raised, filming and recording the incident. A witch hunt in the age of mobile communications. Unable to escape or move, the woman lies down on the street, blocking all traffic.

I have an interest in individual and collective mental issues, which seem to converge into local spiritual practices. Here we have a base of voodoo beliefs and an
abundance of christian churches and configurations. And along this, there are the vendors of all things, from goods, services to guidance and spiritual practices. We westerners are the masters of this commerce, we do it behind a mask of cultivation.

I feel no desire to verbalize what I see. I react on a universally human visual language, based on gestures, glances, looks, shapes, forms and colours. One needs to understand there is only one story to tell, the story of the human experience.

And it comes with variations.

Hans v. Schantz
Villa Karo, Grand-Popo, Benin

Avainsana: Voodoo