Dokumentaristina haluan laajentaa tarinankerronnan välineitä ja osaamistani. Siksi opiskelen elokuvakerrontaa, jossa kuva on perinteisen kaksiulotteisen kankaan sijaan pallomainen, 360 asteen video. Valmista elokuvaa katsotaan VR-headsetillä (Virtual Reality), jolloin katsoja pääsee virtuaalisesti kuvauspaikalle. Siellä hän voi kääntyillä ja katsella vapaasti ympärilleen; nähdä ja kuulla ympäröivän maailman sellaisena kuin se on kuvaushetkellä ollut. VR-dokumenttielokuvassani nimeltään INDIGENOUS kuvaan arkea globaalissa etelässä (Grand-Popo, Benin) ja globaalissa pohjoisessa (Inari, Suomi). Lopputuloksena on VR-laseilla katsottava dokumenttielokuva, joka kertoo alkuperäiskansojen elämästä 2010-luvun lopulla. Katsoja-kokijan tehtäväksi jää nähdä eroavaisuudet ja yhtäläisyydet näiden ulkoisesti kovin vastakkaisten maailmojen välillä.
VR-elokuvaa kuvataan ns. 360 asteen kameralla, joka kuvaa ja äänittää ympäristöään joka suuntaan. Valmista elokuvaa katsoessaan kokijan pää, silmät ja korvat ovat ikäänkuin kameran paikalla. Tässä tallennetaan lokaatiokuvaa valtameren rannalta Grand-Popossa.
Villa Karon residenssissä syksyllä 2018 seurasin grandpopolaisen Donald ”Dodo” Agbodjakinin elämää, mm. maanviljelyä, kalastamista, tanssimista ja musisoimista, ruuanlaittoa ja syömistä.
VR-elokuvan päähenkilö Donald Agbodjakin ja elokuvan ohjaaja Olli Laine ensimmäisen kuvauspäivän päätteeksi. 360-purkkiin saatiin Dodon työskentelyä chiliviljelmillään. Dodon kädessä kuvauksissa käytetty 360-kamera.
Donald Agbodjakin katsoo ensimmäistä kertaa eläissään VR-elokuvaa. Dodon silmien edessä pyörii raakamateriaalia INDIGENOUS-elokuvan ensimmäisistä Beninin kuvauksista.
Kalastus on merkittävä elinkeino Donald Agbodjakinille.
Kluuvin galleriassa on vielä tämän viikon esillä Milja Viidan näyttely Sirius Passet. Ison salin installaatioteos muistuttaa Tyynenmeren jätepyörteestä, jossa muovi kiertää lähes ikuista elämäänsä.
”Tyynenmeren jätepyörteessä liikkuu muovin molekyylejä noin kuusi kertaa enemmän kuin planktonia. Merilintujen, kilpikonnien ja kalojen lisäksi myös eläinplankton harhautuu käyttämään sitä ravintonaan. Muovin synteettinen kauneus viettelee ihmistä ja pettää eläimen vaiston.”
Teoksessa esiintyvät Beninin ja Itämeren rantojen jätteestä muodostuneet kummajaiset, jotka asuttavat myös itse näyttelytilaa. Lintujen, kalojen, muovin ja muun rojun hybridit – veistokset ja valokuvat – kertovat groteskia tarinaa luonnon ja ihmisen kohtaamisesta. Galleriassa esillä olevista olioista tulevat mieleen toisaalta vodun-uskonnon rituaaliesineet, lintujen sulista, kalojen luista, pääkaloista ja erilaisesta rojusta rakennetut amuletit ja fetissit, ja toisaalta esimerkiksi Anette Messagerin nukkejen ja täytettyjen lintujen oudot yhdistelmät.
Jäännöksillä, jätteellä, hylätyllä – oli se sitten luuta ja nahkaa taikka muovia ja synteettisiä kankaita – on keskeinen mutta mieluusti torjuttu osa todellisuudessamme. Myös elokuva kasvaa eräänlaisesta jätteestä: se on taltioitu vanhentuneelle filmille, jossa
”[K]uva lähes katoaa rakeiden hunnun taakse. Filmissä on ajallista ja materiaalista totuutta jota videosta ei voisi löytää, sen valoherkkä emulsio muistuttaa orgaanisuudessaan ihoa ja silmän verkkokalvoa.”
Elävä (tai elänyt) ja keinotekoinen kohtaavat jälleen.
Toisessa salissa on esillä videoinstallaatio Fugue for Flotsam, joka paljastaa kodissa pyörivän jätteen. Installaation esittely kuuluu: ”Fuuga hylkyjätteelle, 4 min, video, lasipallo, roskat lapsen suusta”. Lasipallosta löytyvät koottuna ”roskat lapsen suusta”. Videoteos puolestaan näyttää jokaisen yksitellen, tuoreeltaan.
”[Tyynenmeren] pyörre palautui mieleeni poistaessani puolivuotiaan lapseni nielusta esineitä, joita aloin kerätä kokoelmaksi. Kärsin syyllisyyttä siitä, että kotini läpi virtaa vastaava jätevuo, johon hän on tukehtua. Kokoelmasta kehittyi näyttelyni runko. Muovisilpun taival käsistämme pyörteeseen kestää keskimäärin kaksitoista vuotta, tänä aikana kasvatamme lasta pitkälle oman elämänsä alkuun.”
Katso täällä myös Miljan Beninin ja Itämeren rannoilla kuvaama teos Coriolis (2013) sekä Grand-Popon naisista kertova Femme d’Afrique (2011)
Milja Viita oli stipendiaattina Villa Karossa viime keväänä ja matkalla sai alkunsa kaksi videoinstallaatiota. Femmed’Afrique on nähtävissä täällä ja Coriolis on esillä Muu-galleriassa Helsingissä ensi viikon sunnuntaihin (eli 4. maaliskuuta) saakka. Suosittelen lämpimästi!
Last springMilja Viita spent a month in Villa Karo. During the trip two of her new video installations were born. They both depict the lives of African women: everyday lives of women in villages near Grand-Popo and the lives of two sisters who are separated by the distance (and winds!) between Togo and Finland. Preview for ”Femme d’Afrique” is available here at Av-arkki. And ”Coriolis” can be seen at Muu-gallery in Helsinki until 4th March 2012. I warmly recommend both!
Milja Viita: Femme d'Afrique (2011)
Molempia teoksia voi luonnehtia poeettisiksi dokumenttielokuviksi. Femme d’Afrique on meille Grand-Popossa asuneille erikoinen kokemus, sillä mustavalkoinen kuva ja kerronnan tyyli muuttavat afrikkalaisen pikkukylän elämän kovin erilaiseksi kuin millaisena se siellä koettuna esittäytyy. Katse on ihan toisenlainen, tarkempi ja viipyilevämpi, intiimimpi, mutta samalla teoksen äänimaailma on tutuista tutuin. Ja vähitellen kuvasta alkaa tunnistaa tuttuja kangaskuoseja, hiekkatienpätkiä, ihmisiäkin. Maailma on sama, tapa nähdä uusi ja erilainen.
Miljan kuvatessa teostaan Ouidahin eräässä museossa oli meneillään Afrikan naisista kertova näyttely. Minulle hyvin mieleen painunut näyttelyteema oli se, miten valtavan määrän erilaisia kotitöitä afrikkalaiset naiset tekevät päivän aikana. Miehillä on vapaa-aikaa, mutta kylien naiset aloittavat päivät kantamalla veden koteihin, ja jatkavat viljelyksillä, kodinhoidolla, lastenhoidolla, ruuanvalmistuksella. Moni myös myy viljelemänsä kasvit tai niistä valmistamansa tuotteet – ja myynti tapahtuu useimmin isoista alumiinivadeista, joita kannetaan päiden päällä. Oikeastaan pään päältä voi ostaa mitä tahansa: savustettuja etanoita, munkkeja, kynsilakkaa, kanan.
Edellisellä Beninin matkallaan myös Milja oli kiinnittänyt huomiota naisten kantamiin taakkoihin – ja toisen residenssimatkan tarkoituksena olikin kuvata teos kantavista naisista. Femme d’Afrique seuraa naisten rutiineja alkaen eräästä aamusta Grand-Popon läheisessä kylässä. Teoksessa myös haastatellaan vanhaa rouvaa, joka kävelee joka aamu Grand-Popon läpi patonkivatia kantaen. Rouva on minullekin tuttu, ”Pain chaud”, kuuma leipä.
Milja Viita: Coriolis (2012)
Miljan toinen teos, tuore Coriolis kuvaa kahden sisaruksen elämää lähes 7000 kilometrin päässä toisistaan, kahden eri meren äärellä. Togoon ja Beniniin sijoittuvien osien merenranta on monelle tuttu Villa Karosta – ja sen pohjoinen vastine löytyy Helsingistä. Teosta katsoessani ajattelen etäisyyttä: sisarten välillä, Suomen ja Afrikan välillä, meidän katsojien ja elokuvan sisarten välillä. Tarina Coriolis-ilmiöstä ja tuulista, jotka syntyvät tyttöjen kotiseuduilla ja vaikuttavat tänne pohjoiseen saakka yhdistää sisaret toisiinsa, ja myös katsojan sisariin.
Teoksella on myös erityinen merkitys, kun tiedän miten tärkeitä kaksoset ovat toisilleen Beninissä ja Togossa. Olen kuullut tarinoita, joiden mukaan kaksoset eivät voi matkustaa toiseen maahan toisen tietämättä ja ilman toisen lupaa – matka ei yksinkertaisesti onnistu. Planetaaristen tuulten tavoin kaksosten side kantaa uskomattomien etäisyyksien yli.
This is a great example of the co-operation between Villa Karo’s scholarship holders and Grand-Popo’s local musicians: Inga, Lauri, Adja and Georges. The video is made by another scholarship holder, Antti Seppänen. They all were in Villa Karo in the first months of 2011.
