0

Avainsana: Music

Harjoittelijan haavissa: Pedro Aibéo

World Music School In Grand-Popo

What kind of expectations did you have before coming to Villa Karo?

Already about three years ago, a friend of mine suggested me that I should apply for Villa Karo. As I don’t yet know Finnish very well, I couldn’t read so much material beforehand, so my first impressions of Villa Karo were much based on photos.

I had some mental pictures of it, which we all usually do: regarding Villa Karo and its surroundings, I was expecting a much simpler house, not so well designed and more of a deserted place. I have traveled before in similar places in remote fishing areas, so I was prepared for the sort of creepy villages and smelly muddy beaches. And yes, I was expecting a lot of seafood! In general, I thought Grand-Popo to be much rougher and a much simpler place, sandier and with far less vegetation. I also expected to be more isolated: I remember that before coming to Grand-Popo, I was prepared to spend a lot more time alone and I thought I will be reading and drawing a lot.

Soon after, I noticed I wasn’t going to be alone at all. Neither was this an isolated village. And seafood? Well, not so much around, it’s more just fish, but good one.

Could you tell about your projects or ideas you were working with as a scholarship holder?                  

Some months ago we started to make some contacts for the World Music School (WMS) in Africa, through the African diaspora in Helsinki. Currently the World Music School has schools in Helsinki, Shanghai and Porto. I asked myself, why not Africa? I am of course interested in knowing what others in the same field of mine are not doing, so I can surprise and innovate. As far as I know, I don’t know anyone else trying to do the same. And with that in mind, I proposed to study the feasibility of a World Music School for Villa Karo and such was accepted. So mainly, as a scholarship holder, I was working for the music school. I also got an invitation to go to Nigeria to present my work on Architectural Democracy for the 1st Art Biennale of Lagos, so it was a good combination of efforts.

Personally, it is simply enjoyable to go somewhere and leave open space for surprises. It is much better to meet people face to face, have some kind of a joint project and go deeper in each other’s lives than just play around as a tourist.

Were you able to develop the things you wanted to?

Yes. I am getting better with planning things the older I get. Finally! There were some setbacks, which were easily solved. Of course, one makes plans which are not all laid out publicly, sometimes these work, sometimes don’t, but luck comes from being prepared in case these do work. Having a strategy is fundamental as well as being a dreamer, no matter the shame it may bring from its failure. The few successes are worth the sea of falls. With a bit of luck, I think we will continue to work here in the future. I don’t like to put things aside, only if that really doesn’t work. Rather I like to develop it further. Well, the thing I didn’t manage to do was that I didn’t have time to read and draw that much – there was too much social life!

What kind of ideas would you give to someone who is thinking about future projects in Villa Karo?

Educating young girls and music would be very important. It sounds very specific, why girls and why music? I think it is just practical. I see music as being very important, because it has a practical application in daily life: you are memorizing rhythms, texts and stories and growing socially with others, for example. It also provides an empowering tool for women: Africa needs to put a lot more effort on women’s empowerment. As long as there isn’t proper family planning for example, problems of over population and migration will increase. Here women are seen more as baby factories, not as persons. This is urgent, it’s simply the half of the population!

The curriculum in the schools here is good, but the implementation is not. Teachers and the quality of teaching are not evaluated. Also very simple structural things could be improved. An example, in math books the exercises may not be understandable because they are not adapted to the local culture. In general, technical problems are related with water and electricity. 16 years ago I’ve been part in projects for bio gas plants which work well in the beginning but fall into ruins short after. We as Europeans are imposing our way of doing, but Beninese have to find their own way and be a bit more arrogant. Briefly, more value should be put on education.

What were the most memorable moments?                         

A trip to Nigeria was surely one I will not forget. At the border of Benin and Nigeria, we were forced to get out of the bus by the military into the pitch black forest at gun point, being named ”white bastard” with a gun on my head. This made me feel that Benin is a lot more like a home. I felt so relieved when I crossed the border and was back in Benin a few days after!

Since the very first night when I arrived to Villa Karo, there was ”our group” which I will dearly remember, even though I wasn’t yet settled up. I was free of expectations, I didn’t know anybody. I also had a great and fun opportunity to play my bagpipes on Villa Karo’s monthly concert day. And on that evening, all of a sudden, there was a reggae band on the stage with me and of course, there was an obligatory party included!

What did you learn from Beninese and Nigerian people?

I still feel very ignorant about West Africa. My only contacts to Sub-Saharan Africa are from Mozambique and Angola, but it is still very dim. The local “rough ways” always made me suspicious and I still find it hard to adapt to cultures with very direct sexual habits, such as language and dances, like kizomba etc. Here is something similar – of course, you always find similarities at first, but the more you spend time, the more you find differences. Already when I came from Nigeria, I noticed some differences, like if I now see a Beninese and a Nigerian in Helsinki, probably I would be able to distinct them. In general I would say that Nigerians are more nationalistic and more aggressive, also more Anglo-Saxon-culture centered. Beninese are, from my point of view, more elegant. One cannot expect the same working style as we have in Europe: it is more hierarchical in West Africa, sometimes you can use that for good purposes, but also for negative sides. And on that lays a larger problem. A Master can lead you into, but then also another Master can lead you out of the green pastures.

A good thing in Benin is that the roads are never good, which means they don’t speed up so much. Yes, here are accidents also, but for example compared with Vietnam, I feel safer in driving around.

How does it feel to go back home?

I have traveled a lot and changed places so many times, so I don’t get so much of that nostalgia anymore. Anyway, I appreciate now much more the present, small moments, feeling healthy and I am feeling a bit poetic even. I wonder, what will be the next present moment, where I am not thinking about future and maybe not worrying about it so much. I keep myself hysterically busy with the things I enjoy the most. Five weeks was surely enough for me to enjoy, travel, make good friends and also to work to an optimal level on the World Music School in Grand-Popo.

***

Pedro Aibéo is a trained Design Architect and Civil Engineer. He is at present a Kone Säätiö Research Fellow, a Visiting Associate Professor at UNAM University, Mexico and at Wuhan University of Technology, China, and a Lecturer and Doctoral Candidate at Aalto University, Finland on ”Architectural Democracy”. He is the founder and Artistic Director of “Cidadania” theatre+games group, a professional Musician at Homebound, the founder and Chairman of the World Music School Helsinki, a drawing teacher at the croquis nights and at Kiasma and a comic novelist.

He spent five weeks in Grand-Popo as Villa Karo’s scholarship holder to research on the feasibility of a World Music School in Grand-Popo.

Harjoittelijan haavissa: Tuomas Skopa

Moi Tuomas, mitkä fiilikset?

Tällä hetkellä Mellunmäessä sataa euron kokoisia lumihiutaleita. Sinänsä se ei ole kummallista, mutta ottaen huomioon, että kesäkuu alkaa parin viikon päästä tilanne on tragikoominen. Pekka Poutakin romahti.

Fiilikset ovat erinomaiset. Loikoilen uudella divaanilla älylaitteet käynnissä. Pistin kynttilän palamaan, vaikka on vielä valoisaa. Se onkin tuoksukynttilä.

Miksi päätit lähteä stipendiaatiksi Villa Karoon?

Halusin tehdä lauluja kaikessa rauhassa. Vaimoni ehdotti, että tekisin sen aurinkorannalla hänen kanssaan mieluiten Afrikassa. En voi vastustaa hänen ehdotuksiaan, joten aloin heti täyttää hakemusta. Hän esitteli Villa Karon ja Grand-Popon kuin kiinteistövälittäjä. Ennen kuin huomasinkaan olimme jo lentokoneessa.

Mainitse jokin silmiinpistävä kulttuuriero. Miten siihen suhtauduit?

Matkustaessamme pohjois-Beniniin hämmästyin siitä, että kylissä on usein tapana heittää roskat luontoon. Ojat ovat muovipusseista mustina ja ilmassa leijailee poltetun jätteen lemu. Tilanne tuntuu pahenevan, mitä syvemmälle mennään sisämaahan. Asiaa on vaikea sulattaa, samoin kuten Yhdysvaltojen kokoista muovimannerta meressä. Jätehuoltoa ei juuri ole ja tietoisuus muovin haitoista on olematon.

Suhtauduin asiaan tuijottamalla synkästi bussin ikkunasta ja kirjoittamalla näkymien inspiroimana kappaletta, jossa ei lopulta mainittu asiaa sanallakaan.

Miten Grand-Popossa voi tehdä omaan taiteenalaasi liittyvää taidetta? Löytyykö paikallisia tekijöitä avuksi?

Olen musiikintekijä ja äänisuunnittelija. Taiteelliset avustajat liikkuvat Villa Karon läheisyydessä yhtä ketterästi kuin gekot rapatulla seinällä. Luovuutta ja omistautumista löytyy siinä missä veijareiden vedätyksiäkin. Musiikintekijällä ei ole vaikeuksia löytää hyviä muusikoita jammailukaveriksi. Länsiafrikkalainen kansa elää ja hengittää musiikin tahdissa. Se toimii tahtipuikkona työssä ja kielimuurit ylittävänä kommunikaatiokeinona. Afrikassa taaperotkin tanssivat sujuvasti.

Itse olen sävellyshommissa hiukan introvertti ja hakeudun kappaleen alkuvaiheessa kohti yksinäisyyttä, rauhaa ja avaruutta. Yllättäen niitäkin löytyy Villa Karosta ja sen liepeiltä. Kyse on ehkä enemmän asenteesta ja kehonkielestä kuin omasta yksityisestä työtilasta. Soittelin monesti rannalla kitaraa ja ihmisiä kerääntyi ympärille hyväntahtoisen uteliaana. Toisaalta löysin oman tilan ulkoakin, jos hakeuduin sitä kohti tietoisesti.

Kerran minut myös kirottiin, koska en suostunut antamaan kitaraani rannalla kohdalleni pysähtyneen miehen tutkittavaksi. Puliukkomainen nuorukainen kosketteli appiukkoni kunnostettua 50-luvun Nosoa. Hän naputti etusormellaan kitaran D-kieltä ja sanoi: ”Tomorrow I will break this”, ja käveli vedenrajaa pitkin pois. Seuraavana päivänä virittelin kitaraa huoneessani ja kyseinen kieli katkesi. Aloin vaihtaa meren kosteudessa ruostuneita kieliä ja viritystappi halkesi. Rantasessiot jäivät siihen. Kitaralleni oli langetettu voodoo-kirous.

https://www.instagram.com/p/BRxaPNellez/?taken-by=villakaro.benin

Jaa kanssani joku hieno kohtaaminen tai tilanne paikallisen kanssa. Kuinka tilanne eteni, ja mitä siitä seurasi?

Seikkailimme pohjoisessa Pendjarin kansallispuistossa. Matkustimme maasturin katolla tyynyjen päällä. Autosta irtosi pakoputki hiukan ennen puistoa. Kuljettajan ovi ei meinannut pysyä kiinni. Startin kanssa oli myös vaikeuksia. Liikuimme alueella, jossa ruokaketjun päätepysäkit, leijonat ja gepardit vaelsivat vapaana. Tiirasin maisemia puristaen kameraa silmät punaisen pölyn peitossa.

Maasturi pysähtyi ja käsi osoitti ohjaamosta, mutta olimme jo huomanneet sen itsekin. Täysikasvuinen urosnorsu vaelsi vierellämme savannilla. Aloimme pakittaa sen matkassa ja kamerat lauloivat. Parinkymmenen metrin päässä jätti pysähtyi ja kääntyi meitä kohti. Katselimme toisiamme ja aika hidastui. Norsu heilautti korviaan merkiksi siitä, että meidän kannattaisi jatkaa safaria ilman hänen seuraansa.

Tässä tapauksessa paikallinen oli siis norsu. Minusta tuntuu, että ehdin tutustua vain pintapuolisesti Grand-Popon mukavan väen kanssa. Osittain se johtui ranskankielen taidottomuudestani ja osittain pohjoismaisesta varautuneisuudesta. Ympärilläni tunsin kuitenkin sen, että ihmiset olivat avoimia ja vastaanottavaisia. Hengailin loppujen lopuksi pääasiassa stipendiaattien kanssa ja katselin Länsi-Afrikkaa kuin maisemaa tai elokuvaa – etäältä ja uteliaana. Jälkiviisaana ottaisin ehkä rohkeammin kontaktia paikallisiin. Musiikki on siihen hyvä keino.

Kerro joku hyvä juttu tai anekdootti Grand-Poposta!

Astuin arviolta viiden tuhannen ihmisen eteen leoparditrikoissa ja seeprarusetissa. Otin sähkökitaran käteeni ja läväytin soinnun. Kaiuttimista ei kuulunut ääntä ja sain sähkövirtaa näpeilleni koskiessani kitaran metalliosiin. Kyseessä saattoi olla taas voodootaika, sillä ensimmäinen kappale oli nimeltään Electricité.

Seremoniamestari kertoi jotain yleisölle, joka puhkesi nauramaan. Miksaaja antoi vinkin: ”Laita kengät jalkaan.” Näin kuin ilmestyksenä mielessäni crocsini Villa Karon takapihalla ja kipitin niiden perään. Siepattuani kumitossut palasin lavalle pienestä portinraosta suhahtaen. Sähköiskuja ei enää tullut. Paitsi silloin, kun laskeuduin polvilleni kitarasoolon aikana. Signaalikin alkoi tulla läpi, kun vaihdoin piuhan tuoreeseen reikään mikserissä äänimiehen nostellessa olkapäitään.

Hyppäsin yleisön eteen Laura Merzin pesukarhumeikissä ja aloin täppäämään kitaralla barokkiheviä. Ihmiset hurrasivat ja helpotuksen tuulahdus kulki selkäpiitäni pitkin kuin Atlantin tuuli pimeässä illassa. Taiteilijoiden ja paikallisten muodostama tanssiryhmä asteli lavalle mustavalkoisissa tiimiasuissaan ja aloitti soidintanssin. The Pena Show oli alkanut. Vaimoni oli siirretty viime hetkellä eturiviin ja sai etevyytensä ansiosta opetella uudet askeleet. Viimeisen kappaleen aikana yleisöstä kuului torven töräyksiä. Emme tienneet, oliko äänimerkin tarkoitus kannustaa vai ilmoittaa, että yleisö oli saanut tarpeekseen.

https://www.instagram.com/p/BRVpxilAD0o/?taken-by=villakaro.benin

Keikan jälkeen olimme hyvällä tuulella ja matkalla jatkoille näimme emäntäjoukon, joka oli marssimassa Villa Karoon muiluttamaan johtajan Kwassin, koska illan esityksissä oli kuultu kiellettyjä voodoorytmejä. Kwassin onnistui kuitenkin mennä maan alle, ennen kuin naiset saivat hänet kynsiinsä.

Tulevina päivinä hän käväisi aamiaispöydässä ja ilmoitti aurinkolasiensa takaa, että olisi hyvä pitäytyä rumpujensoittohommista muutaman päivän ajan. ”Otherwise they will cut our heads off”, hän sanoi ja katosi takapihalle nauraen.

Mitä suunnitelmissa seuraavaksi?

Itse asiassa olen siirtynyt haastattelun aikana Mellunmäen sohvalta hotellihuoneen kylpyammeeseen Las Vegasiin. Seuraavaksi aion astella kasinoon ja pelata rulettia. En ole eläessäni pelannut uhkapelejä, en edes Kenoa. Ehkä tästä alkaa pitkä alamäki.

Kierrämme vaimoni ja appivanhempieni kanssa Yhdysvaltojen länsirannikkoa. Los Angeles on takana ja San Francisco edessä. Lensimme pari päivää sitten kopterilla Grand Canyonin yli ja olo on kuin The Bachelor -televisiosarjassa ruusu rintataskussa.

Tulevana kesänä painumme Sydän, sydän -yhtyeen kanssa hikiseen (tai kenties räntäiseen) treenikämppään sovittamaan biisejä ja elokuussa hyökkäämme Artlab Studioon uuden täyspitkän albumin kimppuun. Yhtye täyttää tänä vuonna 15 vuotta ja juhlimme sitä Korjaamon Vaunusalissa 18.11.2017 järjestettävällä pärähdyttävällä juhlakeikalla. Tervetuloa mukaan!

Viimeisenä: löysitkö etsimäsi? Tai ehkä jotakin muuta?

Voin palauttaa Afrikan ja Atlantin mieleeni vaivattomasti. Elämä on todella erilaista Suomessa ja Beninissä. Sitä oikeastaan halusinkin etsiä. Uskon että ihminen on sitä tasapainoisempi, mitä enemmän hän venyttää omaa horisonttiaan. Välillä on hyvä karistaa tuttujen kulmien kurat ja vaihtaa kynnetty ura tuntemattomaan huomiseen. Sellainen elämä pitää aistit avoinna ja mielikuvituksen juoksussa.

Kulttuurin moniottelija Pentti ”Pena” Luomakangas kertoi pyynnöstä aina hyvän vitsin. Se menee näin: Kaksi hipsteriä ovat Pendjarissa ja näkevät krokotiilin, joka syö turistia elävältä. Enää miehen pää pilkistää krokotiilin ammottavasta kidasta. Toinen hipstereistä sanoo ihmeissään: ”En tiennyt, että Lacoste tekee makuupusseja”.

T. Tuomas Skopa

Kun klasaripianisti voodoorytmeihin sukelsi…

Ravitsemusterapeutti X:n silmät laajenivat kauhusta kun kerroin pääasiallisesta ruokavaliostani Beninissä: vaaleata leipää, pastaa, riisiä, juustoa, paljon olutta ja pastista. Sanalla sanoen kaikkea sitä mitä missään tapauksessa ei suositella. ”Etkö tosiaan kärsinyt ripulista?” kuului hämmästynyt kysymys.

En todellakaan kärsinyt! Totuus on että ihmettelin useaan otteeseen sitä miten hyvin sieluni ja kehoni voi Grand-Popossa. Vatsani ei ole koskaan toiminut niin rauhallisesti kuin tuolloin, tarkkailemalla kylän ylväitä ja kauniita ihmisiä ryhtini parani ja cotonoulainen refleksologi eli vyöhyketerapeutti paransi äärimmäisen tuskallisella mutta tehokkaalla käsittelyllään pienen polvivaivani. Aikaa tuntui olevan loputtomiin, tutustuin erittäin mielenkiintoisiin ihmisiin, sain suunniteltua tulevia projektejani ja intouduin tutustumaan afrikkalaiseen tanssiin sekä ennen kaikkea djembe-rumpuun.

Opiskelin djembe-rummun alkeita ammattitaitoisen ja vaativan lyömäsoittajan Gustaven johdolla. Kaikki oli minulle aivan uutta perusasioista alkaen: basse, tonique ja slap. Djembellä saa totta vie aikaan upeaa musiikkia, erityisesti kun soittajia on kaksi tai enemmän.

Tanssitunnilla kun tanssimme Agbadja-rytmin tahtiin, en mitenkään meinannut ymmärtää miten sitä tanssitaan tasaisesti kahteen. Toki osasin seurata Dodon jalkoja, mutta ilman apua hommasta ei tullut mitään. Sisuunnuin. Muutaman erehdyksen kautta kirjoitin 1. gongin soittaman rytmin ylös ja sain ahdettua sen muotoon, joka kelpasi sekä Dodolle että Gustavelle. Suuri voitto? Hah! Seuraavalla tanssitunnilla en silti kyennyt löytämään oikeaa askellusta, rytmejä oli päällekkäin liian monta. Tarvittiin monta tanssituntia ennen kuin edes vähän pääsin jyvälle. Terveellinen muistutus siitä että nuotit ja musiikinteoria (tai kielioppi kielten opiskelussa) toimivat vain apuvälineinä korkeampaan päämäärään pääsemisessä.

Sain ajatuksen kirjoittaa ylös myös muita rytmejä ja työ alkoi. Kynäni sauhusi ja aivoni kiehuivat. Gustave hymähteli minulle useaan otteeseen kun raapustelin rytmejä paperille. Kämmenet ohimoilla ahdasmielisen putkikatseen merkiksi hän nauroi ystävällisesti: ”Te eurooppalaiset, teillä pitää aina olla niin tarkat säännöt ja muistiinpanot.”

Sain kun sainkin kirjoitettua kolmen beniniläisen rytmin Bourianin, Sakpatan ja Tchinkounmeyn kaikki viisi peruselementtiä ylös. 1. gongi  aloittaa aina ja siihen liittyvät 2. gongi, marakassi, 1. djembe  ja 2. djembe. Tärkeää on että kaikki 1. gongia  seuraavat liittyvät mukaan oikeaan aikaan.

 

 

Tarkistin kirjoittamani rytmit moneen kertaan ja niiden pitäisi nyt olla periaatteessa ”oikein”. Tosin kuten Antti Kujanpää toteaa mainiossa kirjoituksessaan Villa Karon Akpé-kulttuurilehdessä 1/2016, rytmit voi kuulla monella tapaa, 3/4-tahtilaji voikin yhtäkkiä olla 4/4. Heh! Nuotinnokset ovat tietysti aina vain likiarvoja. Oikea elävä musisointi  ei milloinkaan ole pelkkää nuottien soittamista oikein, soittoon pitää aina musiikkityylistä riippumatta puhaltaa henki ja sisältö.

Tästä Anu Tuomisen ottamasta videosta välittyy mielestäni upeasti se miten Beninissä rytmi siirtyy vereen jo aivan pienestä pitäen eikä meikäläistä nuottikirjoitusta tarvita laisinkaan. Jos video ei näy alla, voit katsoa sen täältä.

 

Olen ammatiltani klasaripianisti ja lyömäsoittimien nuotinnus on minulle vierasta. Näissä nuotinnuksissa olen käyttänyt itse kehittämääni systeemiä, josta toivottavasti selviää tarkoitus. Videoin myös kaikki soittamamme rytmit, ne selventänevät asiaa huomattavasti. Toimitan mielelläni videot kaikille asiasta kiinnostuneille.

Nuotinnukset (ja videot) ovat kaikkien vapaasti käytettävissä. Niitä saa muokata selvemmiksi tai käyttää pohjana mahdollisissa beniniläisiä rytmejä laajemmin käsittelevissä tutkimuksissa. Olisipa muuten hauskaa viettää vaikka vuosi tai pari sellaista tehden!

Eräänä iltana Gogon ravintolassa La Baleinessa stipendiaattiseurueemme intoutui laulamaan Taivas on sininen ja valkoinen Gogon djembe-soiton säestyksellä. Hyvin istui suomalainen melankolia afrikkalaiseen rytmiin! Läksiäisjuhlissani yön pimeydessä meren rannalla Villa Karon edustalla Papan kokoaman kokon loimutessa kaikki paikalla olleet paikalliset tarttuivat johonkin rytmisoittimeen, lauloivat ja tanssivat. Rytmi on todellakin veressä.

Ehkäpä kokoan Turun seudun musiikkiopiston oppilaista lyömäsoitinryhmän, harjoittelemme ensin vimmatusti, jotta saamme rytmin edes vähän skulaamaan ja sitten teemme ryntäyksen lapsikuoron treeneihin, siitäkin voisi tulla hauskaa!

Turussa 17.1.2016
Pasi Helin

Kirjoittaja on Turun seudun musiikkiopiston pianonsoiton opettaja ja freelancer pianisti.

Harjoittelijan haavissa kausi 3, osa 4: Jyrki Haapala ja Tero Puha

Taiteilija Tero Puha ja tanssija Jyrki Haapala saapuivat Villa Karoon tekemään omia projektejaan, mutta myös kuvaamaan yhdessä elokuvaa. Mennään utelemaan, miten siinä kävi!

Jyrki ja Tero palaavat kokkimme Yveten laittamalle lounaalle jokapäiväiseltä uintireissultaan. Seuraavana päivänä koittaa lähtö Cotonouhun, joten iltapäivällä on luvassa viimeisiä kuvauksia Mono-joen yli kurottavalla vanhalla sillalla. Viimeisten viikkojen aikana herrat on nähty keskustelemassa tiiviisti kohtauksista aamukahvin äärellä, tilaamassa kylän räätäleiltä roolihahmojen vaatteita ja pyöräilemässä pitkin kylää matkalla kuvaamaan – jotakin.

Millainen leffa sieltä oikein on tulossa?

Tero: ”Tarinallinen, fiktiivinen lyhytelokuva, joka kallistuu kauhugenreen ja jossa tunnelma ja liikkeellisyys ovat suuressa osassa.”

Tero on toiminut ohjaajana kameran takana ja Jyrki esiintyjänä linssin toisella puolella. Vaikka yhteistyötä on aiemminkin tehty, on matkassa ollut omat mutkansa.

Tero: ”Kuvaaminen on ollut haasteellista kahdestaan. Käytännön työssä olisi hyvä olla apuna ainakin kamera-assistentti – eihän meillä ole edes klaffia. Toisaalta olen jo aiempien projektien myötä tottunut mini-tiimillä työskentelyyn ja yritän nytkin selviytyä parhaani mukaan.”

Vajaan kuukauden stipendiaattiaika on käytetty tehokkaasti: Parin ensimmäisen viikon aikana parivaljakko loi käsikirjoituksen ja tutustui ympäristöön ja ryhtyi loppuajaksi tuumasta toimeen. Kuvausaikataulu on kuitenkin täytynyt mukauttaa luonnon olosuhteisiin.

Tero: ”Täällä pystyy käytännössä tekemään vain puolikkaita kuvauspäiviä, kolmesta seitsemään. Keskipäivällä on kuuma ja auringonvalo liian kirkas – kuva ylivalottuu (ND-suodattimet nimittäin unohtuivat Suomeen).”

Vaikka kylä tarjoaa kiehtovan visuaalisen ympäristön, suunnitelmat on tehtävä huolella.

Tero: ”Aluksi tutkittiin, mitä visuaalinen maailma ehdottaa, ja täällähän on upeita lokaatioita. Katsoo mihin tahansa, siellä on jo valmis elokuvasetti. Mutta tarina tapahtuu kahdessa paikassa, joten on pitänyt päättää, mitä voi tehdä Suomessa ja mitä on tehtävä täällä.”

Jyrki: ”Paikallisia avustajia on elokuvassa eri rooleissa, ja he ovat vieneet meitä lokaatioihin, joissa on mielenkiintoista työskennellä. Samalla tulee juteltua muustakin ja katseltua ympäristöä erilaisin silmin.”

Tero: ”Ollaan puhuttu keskenämme siitä, miten tullaan uuteen kulttuuriin; miten onnistutaan kunnioittamaan tätä kulttuuria eikä vain ottamaan siitä paloja.”

Tero on kiertänyt maailmaa erilaisissa taiteilijaresidensseissä – Pariisissa, New Yorkissa, Prahassa, Madridissa ja Edinburghissa – ja on lähdössä keväällä Ateenaan. Verrattuna esimerkiksi Pariisin Citéen, jossa on kerralla paikalla satoja taiteilijoita ympäri maailmaa, Villa Karo tarjoaa tiiviimmät sosiaaliset piirit.

Tero: ”Mua on vaikeuttanut se, etten puhu ranskaa, joten suora kontakti paikallisiin puuttuu. Toisaalta tämä on pieni yhteisö, jossa on yllättävänkin hyvin saanut järjestettyä asioita.”

Yhteistyössä tehdyn lyhytelokuvan ohella Tero on työstänyt omaa lokakuussa Lontoossa aloittamaansa valokuvaprojektiaan, johon hän on löytänyt kohteita – siis ihmisiä – paikallisten oppaiden avulla.

Jyrki puolestaan on keskittynyt rumpuun ja tanssiin.

Jyrki: ”Olen treenaillut länsiafrikkalaisia tansseja ja ottanut djembe-tunteja. Tunnen ennestään karibialaista tanssiperinnettä, jolla on täällä juuria. En ole opiskellut musiikin teoriaa ja menen ensimmäisenä kehollisesti musiikin rytmiin mukaan. Suomessa musiikkia lähestytään notaation kautta ja minulle se on vaikeaa. Täällä mennään suoraan rytmiin, niin että melodian kuulee soivan kehossa.”

Jyrkille on treenien myötä hahmottunut paikallisten tapa käsittää rytmiikkaan myös sävelkulut ja sointivärit.

”Ollaan tutkittu rummun lyöntitapaa, millaisin äänin se soi ja mikä luo grooven, sen rullaavan rytmin. Täällä tuntuu rytmin käyttö joka puolella – itsekin rupeaa kuuntelemaan lintujen laulua tai sointirytmiä.”

Liekö Afrikka antanut jotakin uutta taiteilijuuteen?

Tero: ”Vaikea kysymys – se hahmottuu ajan kanssa. Ainakin ihmisenä olemiseen.”

Jyrki: ”Täällä on muistanut, miksi liikun ja tanssin, miten siitä on nauttinut lapsesta lähtien. Opiskeluaikana tajusin, ettei mua kiinnosta niin paljon näyttämöllä tehtävä tanssitaide. Vaikutun kehollisesti helposti ympäristöstä, siitä miten ihmiset kantavat itsensä. Täällä tulee sama olo kuin Brasiliassa käydessä – että voi paremmin omassa kehossaan. Lattari- ja karibialaistansseissa olennaista on liikkeen variointi. Kun ymmärrät rytmiikkaa, sen ympärillä voi improvisoida, koska on hyvä olla liikkeessä. Suomessa kytätään, sitä, kuka tekee oikein; tutkitaan kompositiota, mutta ei sitä, mikä on sielu liikkumisessa.

Tämä on salliva ympäristö. Kuukausikonsertissakin ihmiset tulivat lavalle mukaan tanssimaan ja elämään – ei tarvinnut tarkkailla, onko se sosiaalisesti oikein. Ehkä suomalaisilla oma energia menee usein siihen, että kontrolloi toisia.”

Viimeisen päivän kiireet kutsuvat. Päästetään tarmokkaat taiteilijat töihinsä ja pidetään silmät auki tulevan elokuvan varalta. Miltä mahtaa näyttää grandpopolainen kauhu?

Teksti: Hilla Kaipainen
Kuva: Hilla Kaipainen (Jyrki ja Tero), muut kuvat Tero Puha (still-kuvia tekeillä olevasta elokuvasta).