West Africa – Sivu 4

tammi132017

Olympe Bhêly-Quenum ja Päättymätön loukku (Un piège sans fin, 1960)

Katkelma Olympe Bhêly-Quenumin romaanista Un piège sans fin (Päättymätön loukku):

Lähdimme Houndjlomêsta yhden aikaan. Samba antoi kyydin ystävänsä tyttärelle Abomeysta Founkillaan, ja koska edessä ei ollut tarpeeksi tilaa, minun oli matkustettava kauppatavaroiden seassa, niitä peittävän kuomun alla. Oikeastaan olinkin mieluummin takana suojassa, missä pystyin nukkumaan yön guavan, appelsiinin ja viljan tuoksuun kietoutuneena. Emme olleet ajaneet viittäkään tuntia niistä neljästä-, viidestätoista, jotka paluumatkamme kestäisi, kun näin kaartuvan kuomun alla puolihämärässä kyykäärmeen pään nousevan maissi- ja hirssisäkkien välistä. Pelko kouraisi minua ja melkein sai minut kirkumaan. Mutta kylmäverisyydellä, jota en edelleenkään pysty selittämään, avasin silmäni suuriksi ja kiinnitin katseeni käärmeeseen. Se näytti kasvavan, se nousi pystyyn: sen pää suureni, sen haarautunut kieli liikkui edestakaisin kiihkeään tahtiin. Esitin heittäväni sitä kivellä, jollaista minulla ei ollut; se ponkaisi minua kohti; ennen kuin se pääsi kuorma-auton toiselle laidalle, minä olin jo siirtynyt, ja se oli hädin tuskin ehtinyt asettua maissisäkille, jolla itse sekuntia aiemmin olin levännyt, kun tarrasin sitä kaulasta ja hännänpäästä. Minä puristin sitä… Se sylki, kiemurteli, kamppaili, ja minä puristin kaikin voimin. Pitkät ja vahvat kynteni viilsivät sen nahkaa, työntyivät sen vartaloon, ja minä venytin sitä… Tämän vaarallisen matelijan päästäminen päiviltä osoittautuikin hankalaksi. Tiesin kyllä, että kyy on erittäin myrkyllinen, mutta en olisi ikinä uskonut sitä niin vahvaksi ja sinnikkääksi. Hikoilin saavikaupalla venyttäessäni sitä, kuulin sen nikamien rasahtavan, sitten se lakkasi kamppailemasta.

Kyy oli kuollut, mutta koko loppumatkan pitelin sitä käsieni väliin pingotettuna upottaen kynsiäni sen verta ja tahmeaa nestettä tihkuvaan ruumiiseen kuin peläten sen heräävän henkiin ja hyökkäävän kimppuuni heti, jos heittäisin sen täyttä vauhtia kiitävän ajoneuvon nurkkaan. En ummistanut silmiäni ennen saapumistamme Founkillaan.

Kun kuorma-auto pysähtyi Kinibassa talomme edessä ja Samba tuli avaamaan kuomun, astuin ulos kyykäärme käsissäni. Äitini näki minut, kiljahti kauhusta, minä heitin käärmeen maahan, ja kuljettaja, hänen vaimonsa ja Abomeysta tuotu nuori tyttö lähtivät karkuun. Isäni vakuutti heille, että käärme oli kuollut, ja niin he palasivat. Kun ihmiset sitten kyselivät, minä kerroin taistelustani kyytä vastaan. Jotkut naapurit, joille Samba toimitti tilauksia, saapuivat paikalle lyhtyjen kanssa kuultuaan kuorma-auton metelin ja äänitorven. Isäni käski kertoa heille käärmeestä, minkä teinkin uudestaan, liioitellen hieman.

Minusta puhuttiin ihaillen, nuoret ja vanhat saapuivat kuulemaan urotyöstäni, ja minä kerroin siitä aina vähän suurennellen, kuitenkaan unohtamatta tosiasioita, sillä minua kiinnosti yksin totuus.

Olympe Bhêly-Quenum on beniniläinen kirjailija, joka syntyi vuonna 1928 Ouidahin kaupungissa. Hänen äitinsä oli vodou-papitar. Bhêly-Quenum suoritti tutkinnot antiikin kirjallisuudesta, sosiologiasta ja antropologiasta Ranskassa, ja on työskennellyt siellä muun muassa latinan ja kreikan opettajana. Hänen esikoisromaaninsa Un piège sans fin ilmestyi vuonna 1960. Romaanien ohella Bhêly-Quenum on julkaissut novellikokoelmia ja artikkeleita. Hän on päätoimittanut lehtiä La Vie Africaine ja L’Afrique Actuelle, jonka perusti yhdessä vaimonsa kanssa. Bhêly-Quenumille myönnettiin Grand Prix littéraire d’Afrique noire -palkinto vuonna 1966.

Tekstin on kääntänyt Katja Raunio, joka vietti kuusi viikkoa Villa Karossa syksyllä 2016. Kuvassa Tapani Mikkosen litografia BIDA II (2001, 97cm x 63cm), josta Villa Karo on painattanut postikortteja.

marras82016

Harjoittelijan haavissa, kausi 3, osa 2: Erkki Luoma-aho

Erkki Luoma-aho istuu rauhallisena Villa Karon kirjaston pöydän ääreen. Viereisessä hyllyssä komeilee Erkin kokoelmaan lahjoittama teos kivien kertomista tarinoista – kalliomaalausten ja kiveen jääneiden jälkien herättämää mielikuvituksen leikkiä, jossa totuus ja taru sulautuvat pieniksi ja suuriksi elämän kohtauksiksi.

Miksi tulit Villa Karoon?

Olen kiinnostunut vanhoista kulttuureista ja myös fiktiivisistä tarinoista. Nyt on mahdollista ottaa faktaakin mukaan, näistä paikallisista kulttuureista kun on kirjoitettua historiaa. Dahomeyn kuningaskunnan menneisyys on värikkäämpi ja aika lailla julmempikin kuin aiemmin tiesikään. Kuningaskunnan sukulaisuussuhdesysteemit ovat osoittautuneet aika tavalla monimutkaisiksi, eivätkä kaikki palaset ole loksahtaneet vielä kohdilleen. Selviteltävää riittää vielä.

Vodun on tietysti toinen juttu, jota tulin tänne tutkimaan. Se on yllättänyt, miten laajalti se on mukana yhteiskunnassa. Jossain vaiheessa tarinoita tehdessä tuli idea, että pitää päivittää vodun-jumalat nykypäivään – mutta kun paikalliset ovat jo tehneet sen itse. Jokaiseen toimeen liittyy omat uskomuksensa.

Lomén fetissimarkkinoilla tuli vastaan ”puhelinfetissi”: patsaassa oli reikä, johon sai puhua toiveensa, kuten mitä tarvitsee matkalla. Kun reikä suljettiin, toiveet pysyivät mukana ja toivat suojelusta.

”Niin, tässä mäkin juon teetä kun joku sanoi mulle että henkien mukaan sun ei kannattaisi juoda kahvia.”

Mainitseehan Vakkurikin jossakin kirjassaan sen, että jos auto hajoaa matkan päälle niin siinä ovat henkien voimat vaikuttamassa. On täällä enemmän kohtalonuskoa.

Tietysti olen ollut innostunut kaikista matkoista, kuten matkasta Pohjois-Beniniin. Pendjarin kansallispuisto sinällään oli kokemus.

Alkuperäissuunnitelmissa oli käydä katsomassa kalliotaidetta naapurimaissa, mutta se ei nyt turvallisuustilanteenkaan vuoksi kannattanut.

Kulttuureihin tutustuminen on tietysti loppumaton sarka. Mutta olin täällä lähinnä kuvamateriaalinhakumatkalla, ja on sellainen olo, että olen edennyt töissä hyvin. Alkuun oli vähän hämmentynyt olo kulttuurien erilaisuuden takia, vaikka aiemmin olenkin ollut Sahelin ja Saharan alueella, Etiopiassa ja Tansaniassa. Onhan täällä väkeä aika paljon neliökilometrilla – kun Saharaan vertaa!

Millainen kohde Afrikka on valokuvaajalle?

Täällä rannikolla säät vaihtelevat ääripäästä toiseen – on valoa ja varjoa. Mainingit, jotka yllättäen murtuvat rantaan, kiehtovat. Meri on osittain pelottava – kun on kuullut näistä vaarallisista virtauksista – mutta ympäristö on kuitenkin rauhoittava. Vaikkakin joskus kovaääninen!

Pimeä täällä yllättää äkkiä – valokuvaajan pitää olla toimelias, jos haluaa vangita iltaruskon.

Se oli yllätys, että ihmisten kuvaamisesta ei välillä selvästi pidetä. Lupaa kysymättä ei ainakaan parane kuvata. Voihan olla, että sielu viedään.

Joku selitti, että kun täällä käy kaikenlaista ”ammattivalokuvaajaa” kuvaamassa, niin paikalliset eivät välttämättä saa siitä lantin lanttia. Se voi tietysti vaikuttaa asenteisiin.

Olen kyllä kuvannut lintuja, liskoja, perhosia – mutta käärme on vielä pyydystämättä!

Mitäs teet Suomeen palattuasi?

Kuvamateriaalia on sen verran – siis muualtakin kuin Grand-Poposta – että eiköhän siitä saa näyttelyn aikaiseksi.

Vielä on hakusessa [täältä saadusta materiaalista tehtävän] kirjan muoto. Pitää saada kiinni paikallisesta tarinankerronnasta myös Villa Karon kirjastosta lainaamieni kirjojen avulla – saada kuninkaat ja orjat puhumaan itse omalla äänellään. Suhteuttaa kuninkaat, orjuus ja voodoo nykypäivän ilmiöihin ja elämänmenoon, mopotakseihin, bensaan – ei pahassa, mutta hieman humoristisessa mielessä.

Elina [Hakkarainen, toinen tämänhetkinen stipendiaatti] kun tutkii vihapuhetta, niin tuli mieleen tämä voodoon harhaoppi Haitissa – jossa pistellään neuloja nukkeihin ja jota täällä kaiketi pidetään noituutena. Nykyisin on kehitetty toisenlainen harhaoppi, jossa ei ole neuloja tai nukkeja vaan pisteliäitä puheita, jotka kohdistuvat suoraan henkilöön. Eikä sitä ole kehitetty täällä vaan Euroopassa.

Mielikuvitus liikahtelee aamupäiväisen kirjaston rauhassa. Ouidahissa orjien tiellä tuli vastaan ”unohduksen puu”, jossa laivoihin kulkevat orjat kiersivät puun unohtaakseen kotinsa, kansansa, uskontonsa, naiset seitsemän ja miehet yhdeksän kertaa. Erkki mietiskelee, että samaan tyyliin voisi unohtaa paitsi menneisyyden, niin myös tulevaisuuden asioita – sellaisia, joita synneiksikin voisi kristillisesti kutsua – ja visioi unohduksen paaluja, jotka pystytettäisiin takapihalle ja etupihalle. Kiertämällä takapihan paalua vastapäätään unohtaisi menneisyyden, ja kiertämällä etupihan paalua myötäpäivään unohtaisi ne tulevaisuuden turhat asiat.

Grandpopolaiseen elämänrytmiin ei sovi pikkutarkka aikataulutus. Paikallinen aikakäsitys nousee esiin, kun Erkki suunnittelee uudenlaisia fetissejä, kuten viisaritonta kelloa. Niin, tai miksipä ei ranteeseen laitettavaa, led-valoilla toteutettavaa aurinkokelloa!

Ihmettelemme Villa Karon kirjastossa nököttävää tummaihoista puupatsasta, joka kantaa attasean laukkua. Erkki päättää kuvata herran ulkona mosaiikin ”shakkilaudalla”, joka edustaa kulttuurien kohtaamista. Mies kohtaa patsaan.

Kun katselemme silinteripäistä herraa kompassilla, sen huomaakin jo: sehän on aurinkokello!

Teksti ja kuva: Hilla Kaipainen

loka122016

Harjoittelijan haavissa, kausi 3, osa 1: Paola Suhonen

Villa Karon syksyn 2016 ensimmäinen stipendiaatti, vaatesuunnittelija, taiteilija ja elokuvantekijä Paola Suhonen on lähtökuopissa – hetken päästä palaamassa Suomeen. Kuusiviikkoisen stipendiaattijaksonsa aikana Paola on ahkeroinut tiiviisti musiikkivideoiden editoinnin, kuvankäsittelyn ja seuraavien elokuviensa käsikirjoitusten parissa, mutta ehtinyt myös viikonloppumatkoille Pohjois-Beniniin ja Ghanaan ja kolmesti Togon puolelle.

Haastateltava on ehtinyt reissata Afrikassa edellisvuonnakin: Tammikuussa ajettiin hyväntekeväisyystarkoituksessa todellinen roadtrip Suomesta Saharan halki, ja marraskuussa Paola kuvasi dokumenttia Keniassa naisten synnytyssairaalassa Suomen World Visionin lähettiläänä. Tällä kertaa hän kokee saaneensa varsin hyvän kokonaisnäkemyksen Beninistä.

”Ensinnäkin tässä on aistinut kylän elämää, ja sitten saanut ihan konreettisen läpileikkauksen paikallisesta elämästä, kun istui toreilla pysähtelevässä paikallispussissa 10 h matkalla Natitingouun pohjoiseen Beniniin.”

Pendjarin kansallispuistossa käynti oli hurja kokemus. Isoja eläimiä ei näkynyt sesongin ulkopuolella, mutta antilooppeja ja lintuja hyvinkin. Samalla tuli vastaan myös paikallisten elämänasenne.

”Siellä eivät kännykät toimineet – kuuluvuus siis loppui puiston puolella. Puiston sisällä rengas puhkesi, ja autostahan ei saanut nousta ulos eläinten takia. Renkaanvaihtaja sanoi vain että ”tähystäkää” eläinten varalta. Mukana oli tyyliin yksi vesipullo ja matkattiin vuotavalla rämällä autolla. Mitä olisi tehty, jos auto olisi hajonnut tai jotain olisi sattunut? Kävelty 50 km puistosta ulos? Paikalliset ihmiset elävät todella hetkessä kiinni, heillä on erilainen logiikka.”

Retki Togon kautta Ghanaan tarkensi vielä kuvaa Länsi-Afrikasta. Eläinrakas Paola tiesi Malin kokemusten perusteella mitä odottaa Lomén fetissitorilla – erilaisia eläinten kappaleita ja pyörryttäviä hajuja. Cape Coastin linnoituksen katakombit karuine orjahistoriikkeineen jäivät myös mieleen. ”Oltiin maan alla ja opas sammutti valot. Oli vain pieni luukku, josta tuli valoa, ja tuntui kuin ilma loppuisi.”

Villa Karossa oleskelu eroaa aiemmista Paolan retkistä siinä suhteessa, että stipendiaattina tulee osaksi kylän elämää. ”Villa Karon parasta antia on sen lokaatio: täällä olo on hermoja lepuuttavaa, inspiroivaa. Tämä on oma pieni yhteisönsä, jotenkin lämmin ja viehättävä. Asut kuin perheessä.”

Grand-Popo on maaseutumainen paikka, eikä edes Cotonoussa tule vastaan varsinaista slummia. Vertailun vuoksi esimerkiksi Ghanan Accra on jo suurkaupunki, jossa on kyllä infraa, mutta kaupunkistruktuuri tuo mieleen Kenian Nairobin slummit. ”Beninissä on jotain pientä ja söpöä.”

Paolan haaveissa on vielä aikanaan kiertää Afrikan ympäri. Toki mielessä ovat sellaiset jo lapsuudesta tutut tarunhohtoiset kohteet kuin Serengeti ja Kilimanjaro, mutta ennen kaikkea hänelle on tärkeää nähdä läpileikkaus todellisuudesta.

”Afrikka on minulle enemmän minä kuin vaikka Aasia, vaikka moni kaveri on siellä enemmän matkustellut. Afrikassa on jotain juurevaa.” Orjuuden historiaan tutustuminen on myös saanut hahmottamaan kulttuurisia yhteyksiä. ”Mähän olen Americana-lover ja Memphis-blues-fani. Ja tännehän ne pohjaavat!”

Kuten niin moni suomalainen, myös Paola on lapsuudessaan tutustunut Afrikkaan pelaamalla Afrikan tähteä. ”Hauska tajuta, että tämä on juuri se Orjarannikko, johon jää kolmeksi vuoroksi.”

Suomeen palattuaan Paola valmistelee suurta filminäyttelyään, jonka avajaiset pidetään Taidehallissa toinen joulukuuta. Luvassa on myös lähtö Tokioon pressikiertueelle ja siskon kanssa Erikoiskoira Affe -lastenkirjasarjan parissa työskentelyä – sekä toki perusmallistontyöstöä.

Moniaalle ehtivä yrittäjä on löytänyt Grand-Popon yöstä työnteon ajan, jota alituiset palaverit eivät katko. ”On luksusta ja harvinaista, että voi vain keskittyä oman työn tekemiseen omassa studiossaan, illalla kun on oikeasti pimeää.”

Yö luo taianomaisen tilan, jossa luova työ on mahdollista. ”Mun mielestä yöt ovat Afrikassa parhaita, pimeys joka tulee kuin seinään, savun haju ilmassa kun jengi rupeaa kokkailemaan, sirkkojen siritys – yön taika.”

Myös Villa Karon viikoittain pyörivä ulkoilmaelokuvateatteri teki vaikutuksen, kun Mikko Niskasen 60-luvun estetiikka heijastui Afrikan rannikon yöhön: ”Käpy selän alla oli hieno elämys.”

Teksti ja kuvat: Hilla Kaipainen
Kirjoittaja on Villa Karon CIMO-korkeakouluharjoittelija

syys212016

Rannalla istuin

Huomenta Afrikka! Huomenta meri! Joka päivä, mieluiten aamuisin, kävelen Villa Karon rantaan tervehtimään vastaan aaltoilevaa Atlanttia. Meri antaa tilaa miettiä syntyjä syviä. Katse vaeltaa kalastajaveneistä horisontissa siintäviin jättiläislaivoihin, mieli Mami Watasta Afroditeen, Gbeconin kylää pyyhkineistä aalloista Välimeren aaltoihin vajonneisiin ihmisiin. Ollaan kaikki samassa veneessä, vaikka osa jää rannalle.

Harjoitteluni ja elämäni Grand-Popon rytmeissä on alkanut, verkkaisesti mutta vastaanpanemattomasti. Olen jo niin pitkällä, että olen tajunnut miten hujauksessa tulevat kuukaudet voivatkaan vierähtää. On kylä, joka on samaan aikaan hiljainen ja täynnä ääniä: meren pauhua, tuulen huminaa akasiapuussa, lintujen eriskummallisia lurituksia, naisten laulua, kellon kilinää, ohi pyyhältäviä mopoja ja ovensuussa ja hietikolla käytyjä keskusteluja. Jossain hakataan puuta viidakkoveitsellä, jossain pärisee moottorisaha. On kylä, on talo, on sen vieraat ja tarinat.

Luen Villa Karon kymmenvuotiskirjasta ”Huomenta Afrikka!” miten paikat ja ihmiset löytävät toisensa, miten valmistumme ja korjaannumme – me, paikat ja ihmiset. Tulee vastaan ääniä haudan takaa. Viime syksynä edesmennyt sukulaiseni Jouni työskenteli täällä kuusitoista vuotta sitten eräänä ensimmäisistä stipendiaateista. Kirjan sivuilla hän kertoo aikaistuvista heräämisistään ja tiiviistä päivärytmistään vasta kunnostetussa ja toimintansa aloittaneessa Villa Karossa. Tuolla yläkerrassa hän sävelsi Klarinettikvintettonsa, täällä alakerrassa minä sävellän omiani: otan vastaan, koitan kohdata, ymmärtää, kuunnella, välittää, tulkata, selvittää, olla läsnä, antaa takaisin ja olla välillä hetken myös omien ajatusteni kanssa. Vähitellen sävelet ja rytmit osuvat kohdilleen, värit voimistuvat, kuva tarkentuu. Tulen osaksi yhteisöä ja kohtaamisten verkkoa, joka tähän paikkaan – pienen valtion ja pienen kylän, meidän pienten ihmisten välille – on muodostunut.

Mistä kertoisin sinulle? En varmaan muusta, kuin mitä koen ja mistä minulle kerrotaan. Voisin kertoa, miten letkeästi portonovolaisherra tempaa mukaan tanssiin. Tai grandpopolaisnaisten ylväästä ryhdistä. Upeista kuoseista, joissa voi olla mitä vain, vaikka hautakiviä tai mikroaaltouuneja. Kertoisinko pikkuisista vasta kuoriutuneista merikilpikonnista? Tai kenties vodunin rytmeistä. Cotonoun yliopiston kummallisista kurssijärjestelyistä. Intohimosta musiikkiin ja siitä, miten se kulkee veressä. Dakoinista, josta suomalaiset kuulemma pitävät, tai jokirapujen väreistä. Sairauksista, kuolemista ja rahahuolista. Pyhän käärmeen viileästä kosketuksesta. Lasten vilpittömyydestä. Viestimisestä esi-isien kanssa kuvien ja sananlaskujen avulla. Veneistä merellä, veneistä rannalla – tai siitä, miten kaunis meri on sadepilvien katveessa.

Tänä aamuna mennessäni rantaan kohtaamaan meren ymmärsin, miksi Mami Watan väri on valkoinen. Ymmärrys on välitön, selittämätön, itsestäänselvä. Samankaltainen, kuin silloin kun katselin Mongolian karua, tyhjää avaruutta ja näin – kuin olisin aina nähnyt – miten välttämätöntä siellä on syödä lihaa, miten muut eläimet ovat ihmiselle elinkeino ja elämisen perusta. Tai silloin Kiinan Guiyangia lähestyessä, kun katsoin kaukana alhaalla vihreänä kiemurtelevaa jokea, jonka pintaan tuuli puhalsi kareita, ja ymmärsin – kuin olisin aina ymmärtänyt – miksi kiinalainen lohikäärme on juuri sellainen kuin on. Katsoessani meren kuohuja tänään näin valkoisen – kuin olisin aina nähnytkin Mami Watan.

On meri, on kylä ja sen ihmiset. On paikat ja tarinat, joissa kohtaamme ja ymmärrämme. Minulle on sanottu, että jo tervehdysten kautta tulen osaksi perhettä tai sukua. Punotaan täällä yhteistä tarinaamme, vedetään nuottaa samassa rytmissä. On est tous ensemble. Kuljetaan samoja reittejä, viivytään saman pöydän ääressä, kohdataan ja katsotaan, mitä tapahtuu. On est ensemble.

Teksti: Hilla Kaipainen
Kuvat: Hannu Lindroos

Kategoria: West Africa