Tänään puhumme koirista. Istumme Villa Karon mosaiikin äärellä Elina Hakkaraisen kanssa. Elina on residenssiaikanaan työstänyt väitöskirjaa vihapuheesta, mutta koska hän muutenkin saa käsitellä aihetta aivan tarpeeksi, keskitymme nyt hieman kevyempään mutta mielestämme yhtä inhimillisen kiinnostavaan aiheeseen: koiriin.
– Miten sinusta tuli hullu koiranainen?
– No siinäpä se! Olin ajatellut itseäni enemmän kissaihmisenä, mutta yllättäen nämä Villa Karon koirat vetosivat persoonallisuudellaan. Markus ja Paula ovat niin sielukkaita, lempeitä koiria.
– Täällä olo on ollut vaihdos hektisestä työelämästä jonkinlaiseen ajattomaan tilaan, jossa ei puhelin soi eikä sähköposti laula. Tämä koirien elämän seurailu on kiinnittänyt arkea ja rytmittänyt kirjoitusprosessia.
Esitelkäämme Villa Karon pihapiirin koirat: Paula ja Markus. Markus luuhaa lähistöllä valppaan näköisenä. Sitä on luonnehdittu dingomaiseksi ja niin ikään teinipoikamaiseksi.
– Markus on niin hellyydenkipeä! Yleensähän Markus ei lainkaan hypi ihmisten päälle, mutta kun palasimme Abomeyn ekskursiolta, se tuli vastaan voltteja loikkien! Silloin se hyppäsi käpälät vasten kehoa, mitä se ei muuten koskaan tee. Kun Markus on innoissaan, se ei oikein osaa käyttäytyä.
Markuksen intoon saattoi vaikuttaa sekin, että Elina toi Bohiconin torilta mukanaan meheviä siannahan palasia.
– Nämä saa ostettua ruualla.
Paulassa puolestaan on enemmänkin vanhemman, arvokkaan rouvan näköä – ja ripaus aavikkokettumaisia piirteitä.
Kun Elina saapui Grand-Popoon, Paula oli juuri edeltävänä viikonloppuna pyöräyttänyt seitsemän pentua.
– Ensimmäiset kaksi viikkoa pennut viettivät pihalla ns. johtajan tuolin alla, jonka sivuille oli aseteltu levyt suojaksi auringolta. Sitten Paula päätti siirtää pennut eräänä sadeyönä tuonne puukasan alle. Sieltä se mustaturpa, Tero, sitten ensimmäisenä uskaltautui ulos. Hurjaa, miten ne pienet rääpäleet ovat kasvaneet ja vahvistuneet kuudessa viikossa.
– Paulan äitiyden seuraaminen on ollut mielenkiintoista – se kun ei ole mitään perinteistä ydinperheäitiyttä. Paula alkoi aika nopeasti karttaa lapsiaan.
Olemme seuranneet ristiriitaisin tuntein, kun Paula on juossut karkuun nisää hamuavia pentujaan.
– Minulla ei ollut hajuakaan siitä, että koira voi karttaa imettämistä ja omia pentujaan. Kyllä Paula silti vahtii ja puolustaa pentuja, eikä ole niitä hylännyt.
Tero taapertaa paikalle.
– No terve Tero! Sinusta oli puhetta!
Koirien elämä on luonut draaman käänteitä pikku yhteisöömme. Kun pennut olivat pieniä, tarkkailimme lähistöllä kaartelevia haukkoja epäluuloisina: ovatko ne aikeissa napata pienen karvapallon mukaansa? Pentujen tutkimusretket etenivät jännittävästi päivä päivältä: puukasan kätköistä kirmailemaan pitkin pihamaata, sitten varovaisin askelin mosaiikille ja kirjaston ovelle.
Elinan stipendiaattiaika on ollut pentujen aktiivista kasvuaikaa. Pian kaikki pennut on annettu muihin koteihin. Sitten Paulakin saa levätä äitiyden raskaista velvollisuuksista – nyt toivottavasti pysyvästi kiiman poistavan lääkityksen ansiosta.
Koirien tarkkailu on jäsentänyt aikaa, joka Beninin auringon alla kulkee – tai jonka koetaan kulkevan – eri latuja kuin kotona pohjolassa.
– Tämä koiran elämä on myös mielenkiintoinen kulttuurien kohtaamispiste; Suomessahan koira on perheenjäsen, josta huolehditaan. Vaikka meilläkin koirat hoitavat vahtikoiran roolia, täällä se on korostuneempaa. Tässä kulttuurissa koira ei ole lähtökohtaisesti perheenjäsen ja saattaa joutua kaltoin kohdelluksi.
Vaikka useimmat paikalliset kohtelevat koiria ystävällisen asiallisesti, ei heiltä juuri heru rapsutuksia – tai höpönassuttelua. Siinä missä paikalliset puhuvat koirille normaalisti, saa suomalaisen kiinni lepertelystä.
– Mehän vuodetaan hunajaa äänellämme.
Toisaalta paikallisten tavassa pitää etäisyyttä koiriin on varmasti omat järkisyynsä. Kaikkia eläimiä ei kannata paijata vesikauhu- tai kirppuvaaran vuoksi, vaikka eläinlääkäri pitääkin Villa Karon koirien rokotuksista huolen. Markus ja Paula vaikuttaisivat kuitenkin vetäneen suhtautumisesta omat johtopäätöksensä: valkoihoisiin kannattaa kiintyä enemmän kuin tummaihoisiin. Koirat saattavat häätää tiehensä liian reippaasti pihapiiriin vaeltelevia lapsia, mutta tulevat stipendiaattien luokse kerjäämään hellyyttä.
– On hämmentävää, miten ne tunnistavat meidät jo kaukaa, tulevat pimeälläkin toiselta puolen pihaa vastaan. Mistä ne tietävät, kuka sieltä on tulossa?
– Kai on hyvä tuntea parhaimmat ruokkijat…
– Olen ostanut koirille ruokaa katukeittiöstä – siis ihmisten ruokaa. Sitähän pidetään täällä ihan outona.
– Kukapa nyt antaisi herkullisia siannahkoja koirille! (Siannahka on muuten ainoa asia, jota kirjoittaja ei saanut Afrikassa maistamissaan ruuissa syödyksi.)
– Nämä kulttuurierot ovat muuten tulleet vastaan myös kissojen kohdalla. Awale Plagella joku pikkukissa tuli tuolin alle pyörimään ja katselemaan minua sellaisella hellyyttävällä “ruoki minua” -ilmeellä. Aloin leperrellä sille, ja melkein heti tuli tarjoilija kysymään: ”Häiritseekö tuo kissa sua?”
– ”En ymmärrä kysymystä!”
Nauramme ja katselemme helteessä lojuvia vahteja. Ei hullumpaa, tämä koiranelämä.
Teksti & kuvat: Hilla Kaipainen
