Taiteilija Tero Puha ja tanssija Jyrki Haapala saapuivat Villa Karoon tekemään omia projektejaan, mutta myös kuvaamaan yhdessä elokuvaa. Mennään utelemaan, miten siinä kävi!
Jyrki ja Tero palaavat kokkimme Yveten laittamalle lounaalle jokapäiväiseltä uintireissultaan. Seuraavana päivänä koittaa lähtö Cotonouhun, joten iltapäivällä on luvassa viimeisiä kuvauksia Mono-joen yli kurottavalla vanhalla sillalla. Viimeisten viikkojen aikana herrat on nähty keskustelemassa tiiviisti kohtauksista aamukahvin äärellä, tilaamassa kylän räätäleiltä roolihahmojen vaatteita ja pyöräilemässä pitkin kylää matkalla kuvaamaan – jotakin.
Millainen leffa sieltä oikein on tulossa?
Tero: ”Tarinallinen, fiktiivinen lyhytelokuva, joka kallistuu kauhugenreen ja jossa tunnelma ja liikkeellisyys ovat suuressa osassa.”
Tero on toiminut ohjaajana kameran takana ja Jyrki esiintyjänä linssin toisella puolella. Vaikka yhteistyötä on aiemminkin tehty, on matkassa ollut omat mutkansa.
Tero: ”Kuvaaminen on ollut haasteellista kahdestaan. Käytännön työssä olisi hyvä olla apuna ainakin kamera-assistentti – eihän meillä ole edes klaffia. Toisaalta olen jo aiempien projektien myötä tottunut mini-tiimillä työskentelyyn ja yritän nytkin selviytyä parhaani mukaan.”
Vajaan kuukauden stipendiaattiaika on käytetty tehokkaasti: Parin ensimmäisen viikon aikana parivaljakko loi käsikirjoituksen ja tutustui ympäristöön ja ryhtyi loppuajaksi tuumasta toimeen. Kuvausaikataulu on kuitenkin täytynyt mukauttaa luonnon olosuhteisiin.
Tero: ”Täällä pystyy käytännössä tekemään vain puolikkaita kuvauspäiviä, kolmesta seitsemään. Keskipäivällä on kuuma ja auringonvalo liian kirkas – kuva ylivalottuu (ND-suodattimet nimittäin unohtuivat Suomeen).”
Vaikka kylä tarjoaa kiehtovan visuaalisen ympäristön, suunnitelmat on tehtävä huolella.
Tero: ”Aluksi tutkittiin, mitä visuaalinen maailma ehdottaa, ja täällähän on upeita lokaatioita. Katsoo mihin tahansa, siellä on jo valmis elokuvasetti. Mutta tarina tapahtuu kahdessa paikassa, joten on pitänyt päättää, mitä voi tehdä Suomessa ja mitä on tehtävä täällä.”
Jyrki: ”Paikallisia avustajia on elokuvassa eri rooleissa, ja he ovat vieneet meitä lokaatioihin, joissa on mielenkiintoista työskennellä. Samalla tulee juteltua muustakin ja katseltua ympäristöä erilaisin silmin.”
Tero: ”Ollaan puhuttu keskenämme siitä, miten tullaan uuteen kulttuuriin; miten onnistutaan kunnioittamaan tätä kulttuuria eikä vain ottamaan siitä paloja.”
Tero on kiertänyt maailmaa erilaisissa taiteilijaresidensseissä – Pariisissa, New Yorkissa, Prahassa, Madridissa ja Edinburghissa – ja on lähdössä keväällä Ateenaan. Verrattuna esimerkiksi Pariisin Citéen, jossa on kerralla paikalla satoja taiteilijoita ympäri maailmaa, Villa Karo tarjoaa tiiviimmät sosiaaliset piirit.
Tero: ”Mua on vaikeuttanut se, etten puhu ranskaa, joten suora kontakti paikallisiin puuttuu. Toisaalta tämä on pieni yhteisö, jossa on yllättävänkin hyvin saanut järjestettyä asioita.”
Yhteistyössä tehdyn lyhytelokuvan ohella Tero on työstänyt omaa lokakuussa Lontoossa aloittamaansa valokuvaprojektiaan, johon hän on löytänyt kohteita – siis ihmisiä – paikallisten oppaiden avulla.
Jyrki puolestaan on keskittynyt rumpuun ja tanssiin.
Jyrki: ”Olen treenaillut länsiafrikkalaisia tansseja ja ottanut djembe-tunteja. Tunnen ennestään karibialaista tanssiperinnettä, jolla on täällä juuria. En ole opiskellut musiikin teoriaa ja menen ensimmäisenä kehollisesti musiikin rytmiin mukaan. Suomessa musiikkia lähestytään notaation kautta ja minulle se on vaikeaa. Täällä mennään suoraan rytmiin, niin että melodian kuulee soivan kehossa.”
Jyrkille on treenien myötä hahmottunut paikallisten tapa käsittää rytmiikkaan myös sävelkulut ja sointivärit.
”Ollaan tutkittu rummun lyöntitapaa, millaisin äänin se soi ja mikä luo grooven, sen rullaavan rytmin. Täällä tuntuu rytmin käyttö joka puolella – itsekin rupeaa kuuntelemaan lintujen laulua tai sointirytmiä.”
Liekö Afrikka antanut jotakin uutta taiteilijuuteen?
Tero: ”Vaikea kysymys – se hahmottuu ajan kanssa. Ainakin ihmisenä olemiseen.”
Jyrki: ”Täällä on muistanut, miksi liikun ja tanssin, miten siitä on nauttinut lapsesta lähtien. Opiskeluaikana tajusin, ettei mua kiinnosta niin paljon näyttämöllä tehtävä tanssitaide. Vaikutun kehollisesti helposti ympäristöstä, siitä miten ihmiset kantavat itsensä. Täällä tulee sama olo kuin Brasiliassa käydessä – että voi paremmin omassa kehossaan. Lattari- ja karibialaistansseissa olennaista on liikkeen variointi. Kun ymmärrät rytmiikkaa, sen ympärillä voi improvisoida, koska on hyvä olla liikkeessä. Suomessa kytätään, sitä, kuka tekee oikein; tutkitaan kompositiota, mutta ei sitä, mikä on sielu liikkumisessa.
Tämä on salliva ympäristö. Kuukausikonsertissakin ihmiset tulivat lavalle mukaan tanssimaan ja elämään – ei tarvinnut tarkkailla, onko se sosiaalisesti oikein. Ehkä suomalaisilla oma energia menee usein siihen, että kontrolloi toisia.”
Viimeisen päivän kiireet kutsuvat. Päästetään tarmokkaat taiteilijat töihinsä ja pidetään silmät auki tulevan elokuvan varalta. Miltä mahtaa näyttää grandpopolainen kauhu?
Teksti: Hilla Kaipainen
Kuva: Hilla Kaipainen (Jyrki ja Tero), muut kuvat Tero Puha (still-kuvia tekeillä olevasta elokuvasta).
Afrikassa suuret vastakohtaisuudet kohtaavat, ja Afrikka avaa länsimaalaiselle matkailijalle paljon uusia ovia, näyttää peilin, jonka kautta voimme nähdä myös itsemme, maailmassa. Kun katsomme maailmaa, katsomme samalla sisäämme.
