Esittelyssä Villa Karon stipendiaatit keväälle 2014! Villa Karon stipendiaattilautakunta kokoontui jo 28. kerran ja valitsi 15 henkilöä, jotka lähtevät Beniniin talven ja kevään aikana.
Villa Karo onnittelee kaikkia valittuja!
Hagman, Henri, taidemaalari Halonen, Janne, muusikko Havimäki, Johanna, kuvataiteilija Kokko, Laura, viulisti, kirjailija Kurkela, Matti, kuvataiteilija Lönnroth, Tanja, kuvataiteilija, kuvittaja Mustalahti, Anniina, toimittaja Mänttäri, Roy, arkkitehti Nyrhinen, Juhana, soitinrakentaja Pitkänen, Veera, kuvajournalisti Saksa, Perttu, valokuvataiteilija Silenti, Ilona, sisustusarkkitehti, graafikko Sirèn, Ervi, koreografi Suonio, Aino, kuvataiteilija Uusheimo, Tuomas, valokuvaaja, arkkitehti
Muusikko Ilpo Jauhiainen, kevään 2013 stipendiaatti, kertoo Villa Karossa syntyneistä musiikkiprojekteistaan ja uuden levynsä, Arrival Cityn, teosta.
Matkustin stipendiaatiksi Villa Karoon helmikuussa 2013 yhtenä tarkoituksenani työstää uutta albumiani Arrival City mahdollisesti yhteistyössä paikallisten muusikoiden kanssa siellä. Levy oli saanut alkunsa kaksi vuotta aiemmin tehdessäni teoksen nigerialais-amerikkalaisen kuvataiteilija Odili Donald Oditan kanssa Another Africa -verkkojulkaisuun: olin löytänyt maiseman, jossa elektroninen sävellys yhdistyi länsiafrikkalaisiin musiikkivaikutuksiin itseäni kiehtovalla tavalla (paikka, jota jo 6-vuotiaana olin hakenut kotimme sähköuruilla nähtyäni dokumentin ”jostakin afrikkalaisesta” kylästä).
Ensimmäinen mahdollisuus yhteistyöhön löytyi heti ensi vierailulla Victor’s place -rantabaarissa: kun paikalle sattunut Leea Pienimäki-Amoussou kuuli, että olin ”äänitaiteilija”, hän esitteli minut heti ”sanataiteilija” John Follakselle, ja ajatus äänien ja sanojen yhdistämisestä syntyi. Victorin (tai Simonin, joka sitä ylläpitää) baarista tulikin luova retriittini, jonne lähes joka ilta rantaa pitkin matkasin, häkeltyneenä päiväntasaajan tähtitaivaasta ja kuutamosta. Työstimme alun perin materiaalia Cotonoun Yes Papa -baarissa järjestettävään suomalais-afrikkalaisiltaan, jossa esiintyisimme yhdessä grandpopolaisten World Music System ja CLAN -yhtyeiden sekä tapahtuman ideoineen Gil Gnonnaksen ja hänen bändinsä kanssa. John oli kuitenkin saanut väärän tiedon soittoajastamme, myöhästyi, ja päädyin esittämään kappaleet sanattomina, tosin CLANin muusikoiden taitavan improvisaation pelastamana. Myöhemmin kehitimme yhteistä minialbumia (äänitellen aina Victor’sin puupenkeillä palmujen alla, Linnunrata ja kuutamo kattona). Matkusteluni ja Johnin menojen vuoksi suunniteltu studioäänitys Cotonoussa jäi kuitenkin lopulta toteutumatta, ja palasin Suomeen vain kokoelma Johnin improvisaatioita mukanani. Yksi näistä kuitenkin löysi paikkansa albumini nimikkoraidalta.
Sedou Traoré ja Adjadohoun Leutamini Ouagadougoussa
Äänitin myös CLAN-yhtyeen muusikoita Georgesia, Adjadohounia ja Abdoulayeta Villa Karossa sekä bobolaisia muusikoita Ouagadougoussa, Burkina Fasossa. Nämä otokset odottavat soveltamista seuraaviin teoksiini. Vierailin lisäksi Lagosissa, Nigeriassa, jossa jatkoin Kiasman ARS11 -näyttelystä alkusysäyksen saanutta yhteistyötäni äänitaiteilija Emeka Ogbohin kanssa: hänen Lagosin äänimaisemat muodostavat oman kerroksensa albumilleni. Olemme julkaisemassa myös yhteislevyn LOS-HEL, jolla Helsinki ja Lagos kohtaavat ajatusten, äänien ja sävellyksien muodossa. Lagosista tulee myös yksi levylläni vierailevista laulajista, Diana Bada: tapasimme vihdoin kasvotusten, ja hän vei minut syvemmälle kaupungin musiikkimaailmaan.
Lagos Soundscapes – kuva Emeka Ogboh
Istuessani erään auringonlaskun aikaan Villa Karon yläkerran kuistilla ilman halki alkoi kantautua hyvin houkuttelevaa rummutusta ja suorastaan lumoavaa laulua. Lopulta oli annettava periksi ja juostava katsomaan, mistä musiikki kumpusi. Kyseessä oli paikallinen trio Juliette, Gabriel Teko ja Gustave Dylamour harjoittelemassa viereisessä Lissa Gbassassa, ja heidän musiikkinsa omaperäinen yhdistelmä nykyisyyttä ja perinteistä. Ehdotin yhteistyötä, ja jo parin päivän päästä Gustave ja Gabriel olivat kirjoittaneet sanat ja vokaalimelodiat kahteen kappaleeseeni. Äänitimme yhdessä Lissa Gbassan ateljeista lapset, koirat, linnut ja meri taustaääninä (lopullisessa miksauksessa jouduin kuitenkin häivyttämään nämä pois), ja se nopeus ja vaivattomuus, millä heidän hienot sanansa, melodiansa ja otoksensa näyttivät syntyvän, oli hämmentävää. Ongelmitta ei täysin tosin selvitty, erimielisyyksiä tuli rahasta tai lähinnä siitä, missä vaiheessa projektia se tulisi maksaa ja mitä se kattaisi. Pääsimme kuitenkin sopuun, ja Gustaven vokaalit päätyivät lopulta parantamaan albumini nimikkoraidan.
Adjan kitara
Hämmästyttävä tapaus sattui Gabrielin työstämän Wild At Dusk -kappaleen kanssa: alun perin kappaleeseen oli tehnyt lausutun runon kenialainen taiteilija Wanja Kimani, ja se kertoi hänen ystävättärestään, joka oli riistänyt itseltään hengen, ketään siitä varoittamatta, ongelmistaan kenellekään avautumatta. Wanjan koskettava runo ei kuitenkaan tuntunut istuvan rytmikkääseen taustaani, ja Gabriel ei tiennyt sanoista mitään, kun annoin hänelle instrumentaaliversion. Äänitettyämme hän sitten käänsi foninkielisen laulunsa minulle; se kertoi nuoresta naisesta, joka olisi voinut löytää onnen, jos hän vain olisi jaksanut odottaa, nähdä pidemmälle. Olin häkeltynyt. Päätös yhdistää nämä kaksi erilaista vokaalia päällekkäin samaan teokseen syntyi siltä istumalta.
Kuvat: Ilpo Jauhiainen, Taru Itälinna ja Emeka Ogboh
Ilpo – Arrival City (2013)
Arrival City on Ilpo-nimellä julkaisevan säveltäjä, tuottaja ja äänitaiteilija Ilpo Jauhiaisen toinen albumi, ja se yhdistää vaikutteita erilaisesta länsiafrikkalaisesta musiikista uuteen urbaaniin poppiin ja kokeellisempaan elektroniseen sävellykseen. Albumin vokaaliosuuksista vastaavat artistit Diana Bada, Wanja Kimani, Sade Aboderin, Lee Clough, Gabriel Teko, Gustave Dylamour ja John Follass – niin lauletussa, puhutussa kuin abstraktissa muodossa – ja äänimaisemista mm. äänitaitelija Emeka Ogboh (Lagos Soundscapes).
Albumia on innoittanut ajatus globaaleista suurkaupungeista, joihin ihmiset paremman elämän toivossa muuttavat: tämän muuttoliikkeen luomat uudet ekosysteemit, ihmistarinat niiden keskellä, uudet mahdollisuudet, skenet ja kurjuudet, mitä nämä keskittymät edustavat; sitä on innoittanut myös ihmisten kansainvälisestä yhteistyöstä ja kohtaamisista syntyvä näkymättömämpi geografia.
Albumia on työstetty ja äänitetty Beninissä, Burkina Fasossa, Etiopiassa, Keniassa, Nigeriassa, Senegalissa, Suomessa ja Togossa. Albumi on julkaistu digitaalisena omakustanteena 10.10.2013, ja se on saatavilla kaikista tunnetuista musiikin verkkokaupoista ja suoratoistopalveluista sekä artistin kotisivuilta osoitteessa http://ilpo.bandcamp.com . Alkuperäisen kansitaiteen on luonut ja suunnitellut Linda Förstner, ja albumin on tuottanut Ilpo Jauhiainen.
Ilpo Jauhiainen on säveltäjä, musiikkituottaja ja äänitaiteilija (s. 1977 Iisalmessa). Hän tekee yhteistyötä kansainvälisesti eri taiteen- ja kulttuurialoilla, musiikkituotannosta taideinstallaatioihin, tanssista ja esitystaiteesta elokuvaan ja uuteen mediaan. Esikoisalbumi Shimmer & Bloom on julkaistu 2011 ja toinen levy Arrival City 2013. Musiikillisena kiinnostuksena ovat popmusiikin ja äänitaiteen mahdollisuudet ja yhdistelmät, maailman uudet musiikkityylit, nykysävellys ja generatiivinen musiikki. Hän asuu ja työskentelee Helsingissä.
Jag bestämde mig för att skriva på svenska, som är mitt modersmål, även om jag använder det förvånandsvärt lite. Orsaken är simpel: mina franska kunskaper är svaga. Och i Benin betyder det att kommunikationen mellan mig och befolkningen här fungerar på en väldigt svag nivå. Orsaken ligger också i någonting intressant som hände idag, medan vi tog en pirogue över till Heve. Det hör till att sjunga. Sjunga för att skydda och ge mod, att paddla väl och komma säkert över till andra sidan. Jag forstod förståss inte vad de franska sångerna handlade om, så jag satt tyst då jag tydligen borde ha deltagit. Genant och besvärligt. Nå väl, jag hade en egen sång som passade situationen mer än utmärkt, och den går så här:
Min paddels vassa blad blänker som silver Hastigt som gässens flykt Sänk, sänk och lyft Sänk, sänk och lyft igen Paddeln av silver Hastigt som gässens flykt Sänk, sänk och lyft
En vers från min (finlandsvenska) barndom, som många lär känna igen. Men det hände någonting, då jag sjöng den i takt med kanotens guppande i Mono floden. Från att känna mig totalt malplacerad och allt annat än närvarande, förstod plötsligt en del av mig att jag verkligen är där jag är; paddlar igenom en mangrov djungel och sjunger en sång vi lärde oss hur man sjunger kanon till i skolan. En så surrealistisk situation i sig.
Själen lär inte ska resa lika många kilometer i timmen som flygplan, men en del av den nådde sin destination i den stunden. För jag delade någonting.
Så nu funderar jag desperat på hur jag ska hitta mitt eget sätt att kommunicera på, mitt eget sätt att vara här och nu och dela av mig själv, i Väst Afrika. Hur ska jag hitta ett gemensamt språk som inte nödvändigtvis är verbalt? Jag väntar också på att resten av min själ ska anlända, jet-laggad och förvirrad.
Kanske jag bara övar på kanon ännu, och hänger ett slag efter i Grand-Popos takt. I vilket fall som helst kan jag redan säga, att fem veckor krympte dramatiskt i storlek så fort jag anlände i Villa Karo.
Kuvanveistäjä Pertti Kukkonen oli Villa Karossa stipendiaattina vuonna 2002 ja kutsutaiteilijana vuonna 2005. Hän on tehnyt useita työmatkoja Grand-Popoon.
Aloin hiukan jännittää paikallisia tulliviranomaisia, kun Air Francen vuorokone aloitti laskeutumisen Cotonoun kansainväliselle lentokentälle. Matkalaukuissani oli rullalle kierrettynä betonivärjäyksessä tarvittavia pussukoita ja pigmenttiä. Viisumianomuksessani matkan syynä luki ”tourisme”, mutta onneksi laukkujani ei avattu.
Idea Villa Karon etupihan paraatipaikalle rakennettavasta veistoksesta oli muotoutunut kahdeksi linssimäiseksi, keskikohdaltaan vain viitisen senttiä paksuksi muodoksi. Perusajatuksena oli kahden eri kulttuurin kohtaaminen ja yhteiselon löytäminen. Joillekin veistos saattaa tuoda mieleen maasta nousevat moniväriset kasvin lehdet tai versot, jotka hakevat toisistaan turvaa. Tai toveruutta. Siitä tuli työni nimikin: ”Rinnakkain”. Vaikka veistos on betonia, se tarvitsi raudoituksen ja oikean sellaisen. Mereltä taukoamatta nousevien kloridipilvien tuhoava voima on salakavala, joten betoniraudoituksen tulee olla ruostumatonta materiaalia. Villa Karoa vastapäätä rapistuva entinen lääkärin talo on hyvä esimerkki – sen ruostuvat raudat ovat turvotessaan poksautelleet betonin kappaleina irti, ja alkujaan linjakkaan kaunis rakennus on murentunut korjauskelvottomaan kuntoon. Näin myös kappale paikkakunnan historiaa on hävinnyt peruuttamattomasti.
Ongelmaksi muodostui yllättäen sementti. Huolimatta siitä, että se on Beninin niin kuin koko läntisen maailman yleisin rakennusmateriaali, sitä ei tuntunut löytyvän ensimmäistäkään säkkiä. Huhut Beninin valtion aikomuksesta rakentaa oma sementtitehdas oli vähentänyt naapurimaassa Togossa sijaitsevan tehtaan toimitushaluja ja aiheuttanut näin laajan hamstrausaallon. Mutta neuvottelujen jälkeen paikalle ilmestyi mopotaksi. Kuskilla oli sylissään kaivattu sementtisäkki, ja pääsimme tekemään jo aiemmin hiekkaan koverrettuihin muottisyvennyksiin väribetonivalut. Sementin metsästyksen vuoksi aika oli käymässä vähiin, joten valuja tehtiin yli koko yön. Onneksi jälkihoitoa eli betonin pitämistä kosteana kovettumisen ajan ei Beninin humidorissa tarvittu, ja kuumuus piti huolen nopeasta kovettumisesta. Kun kopautin valua seuraavana päivänä, se kilahti kauniisti kuin kirkas metalli. Hioin hiekkavalun epätasaisuudet, mutta halusin alkeellisen, luonnonläheisen valmistustavan jäävän näkyviin karheana työn jälkenä, en liian siloteltuna.
Veistoksen muodot eivät ole varsinaisesti aerodynaamiset, ja mereltä tuulee joskus niin, että palmun latvat vispaavat hiekkaa. Vaikka veistos ei ole kovin korkea ja se on betonia, se tarvitsi kunnon perustukset. Kyläläiset seurasivat vaiteliaina, kun kaivoimme haudan muotoista kuoppaa. Kyselivät, mitä mahtoi Juha Vakkurille kuulua, kun miestä ei ollut vähään aikaan näkynyt maisemissa.
Työn teknisenä valvojana toiminut Carl Becker piti patsaan paljastustilaisuudessa juhlapuheen. Silloin näin hänet ensimmäisen kerran kravatissa ja valkoisissa juhlatamineissa. Tilaisuuden kruunasi Petra Hinkkasen käyrätorvifanfaari ikään kuin enteillen tulevaa Grand-Popon torvisoittokuntaa.
