Ilmastoinnin yleistyminen nopeuttaa maapallon lämpenemistä. Onko rakennusten koneelliselle jäähdytykselle luonnonmukaisia, arkkitehtuurista lähteviä vaihtoehtoja?
Vietin vuodenvaihteessa viisi viikkoa suomalais-afrikkalaisessa kulttuurikeskuksessa Villa Karossa. Tutustuin Beninin ja Togon arkkitehtuuriin ja rakentamiseen, ja näin saman ilmiön kuin muissakin maapallon köyhissä kolkissa: Teolliset rakentamistavat ja -materiaalit sekä talotekniikka syrjäyttävät paikallista osaamista, omavaraisuutta ja käsityötä. Perinteiset ja hyväksi koetut, luonnonmukaiset rakentamis- ja ilmanvaihtoratkaisut jäävät sivuun.
Tämä muutos tapahtuu globaalisti, ja se uhkaa moninkertaistaa ihmiskunnan energiankulutuksen, luonnonvarojen tuhlauksen ja ilmastopäästöt.
Näin Länsi-Afrikassa betonista tehtyjä suuria huviloita, rantahotelleja ja julkisia rakennuksia, jopa lasiseinäisiä toimistotaloja ja hotelleja – ilman tuuletusaukkoja.
Päiväntasaajalla tällaiset rakennukset kuumentuvat pätseiksi, ja siksi tarvitaan tehokas koneellinen jäähdytys. Sähkökatkoksia on usein, ja pullotalo on silloin tukala paikka. Siksi tarvitaan sähköä tuottava polttomoottori-generaattori.
Vääränlaisen rakentamisen ja teknologian aiheuttamia ongelmia ratkaistaan tuomalla lisää tekniikkaa, kuten länsimaissakin. Teollisen rakentamisen malleja omaksutaan myös kansanrakentamiseen. Taloja muurataan sementtiharkoista, niihin laitetaan peltikatot, ja huoneista tulee kuumia ja hämäriä koppeja.
Abomeyn vanhoissa palatsirakennuksissa on harmonisen kauniit mittasuhteet, ja paksut saviseinät on kalkittu ulkoa punaisiksi ja sisältä valkeiksi. Sisällä on miellyttävän viileä, vaikka ruohokatot onkin korvattu peltikatoilla. Kuva Harri Hautajärvi.
Ulos viilennyksen noidankehästä
Monikansallinen ilmastointiteollisuus kauppaa kehittyviin maihin koneellista jäähdytystä ja luo riippuvuutta siihen. Malli on peräisin Yhdysvalloista, joka käyttää ilmastointiin enemmän energiaa kuin koko muu maailma yhteensä. Lähivuosina kulutuksen jättiläiseksi nousee Kiina.
Koneellisen viilentämisen trendi leviää nopeasti ympäri maailmaa, ja nousevista talouksista saadaan satoja miljoonia uusia kuluttajia. Ilmastointiin kuluva energiamäärä voi kymmenkertaistua vuoteen 2050 mennessä. Seurauksena on noidankehä: jäähdyttäminen kiihdyttää ilmaston lämpenemistä.
Kun rakennukset suunnitellaan umpinaisiksi ja koneellisesti viilennettäviksi, niitä on vaikea enää jälkeenpäin saada toimimaan luonnonmukaisella ilmanvaihdolla. Koneellinen ilmanvaihto ja jäähdytys edellyttävät ilmatiiviyttä. Kun sisätilat kylmennetään, kosteus tiivistyy ja rasittaa talojen rakenteita. Ilmastoinnin seuraukset näkyvät monissa maissa julkisivuja peittävinä mikrobikasvustoina.
Tehokkaampaa, miellyttävämpää ja hankinta- ja käyttökustannuksiltaan huomattavasti halvempaa viilennystä saadaan katto- ja pöytätuulettimilla. Ne täydentävät hyvin luonnonmukaista ilmanvaihtoa, ja niitä voidaan käyttää ja säätää kohdennetusti. Sama pätee myös Suomeen, jossa asennetaan turhan päiten jäähdytyslaitteita pientaloihin ja kesämökeille. Ilmalämpöpumpulla viilentäminen voi sitä paitsi pilata talon rakenteet ja sisäilman.
Lämpimissä maissa ihmiset ovat sopeutuneet ilmastoonsa. Thaimaassa on tutkittu, että työntekijät viihtyvät luonnonmukaisesti viilennetyissä tiloissa, jos heitä ei ole vielä totutettu koneelliseen jäähdytykseen. Ratkaisu lämpenevän planeetan rakennusten viilentämiseen voidaan löytää sekä perinteisistä että kehitteillä olevista luonnonmukaisista vaihtoehdoista.
Oppia perinteisestärakentamisesta
Auringon paahteelta ja kuumuudelta on perinteisesti suojauduttu rakennusten sijoituksella, tila- ja materiaaliratkaisuilla, verannoilla, kaihtimilla ja varjostavilla puilla. Viilennystä on saatu tuulella ja painovoimaisella ilmanvaihdolla, ja apuna on käytetty muun muassa jäähdyttäviä vesiastioita.
Afrikkaa kiertänyt kirjailija ja journalisti Ryszard Kapuściński kuvaili 1950-luvulla luonnonmukaista ilmanvaihtoa ja viilennystä seuraavasti:
”Saharassa hallitsijoiden palatsit on suunniteltu nerokkaasti: ne ovat täynnä aukkoja, rakoja, kulmia ja käytäviä, jotka on suunniteltu, aseteltu ja rakennettu niin, että syntyisi paras mahdollinen veto. Iltapäivän helteessä valtias sitten lepäilee matolla tämän raikkaan ilmavirtauksen toisessa päässä ja nautiskellen hengittää sen tuomaa hieman viileämpää ilmaa. Vedolla on jopa taloudellista arvoa: kalleimmat talot rakennetaan sinne, missä on tuulista. Paikallaan seisovalla ilmalla ei ole arvoa, mutta heti kun se vähän liikkuu, sillä on hintansa.”
Monissa kehittyvissä maissa osataan edelleen tehdä luonnonmukaisesti tuulettuvia ja viilentyviä taloja. Esimerkiksi pienessä Tokpaison kylässä Beninissä rakennetaan ikivanhan perinteen mukaisia savitaloja, joissa on olkikatot. Asukkaat kertovat pitävänsä savitaloista, sillä päivisin ne pysyvät viileinä ja öisin ne luovuttavat lämpöä. Kylän vanhin, noin 80 vuoden ikäinen rakennus todistaa, että savitalot kestävät. Joidenkin savimajojen katolla on pieni aurinkokenno, josta saadaan virtaa muutamaan sähkölamppuun.
Abomeyn kuninkaanpalatsin museoalueella kävin parisataa vuotta vanhoissa savitaloissa. Jykevien seinien sisällä oli miellyttävän viileää. Myös monet kolonialismin ajan taloista toimivat edelleen hyvinä esimerkkeinä päiväntasaajan olosuhteisiin sopeutetusta rakentamisesta.
Kiinnostus luonnonmukaiseen rakentamiseen, ilmanvaihtoon ja viilennykseen tulee todennäköisesti lisääntymään. Sen puolesta puhuivat sekä muutamat beniniläiset että jotkut Guineanlahden palmurannalle oman talon rakentaneista suomalaisista. Osa etelän lämpöön matkustavista turisteistakin valinnee jo mieluummin luonnonmukaisesti tuulettuvan hotellihuoneen kattotuulettimella ja vuoteen ylle ripustetulla hyttysverkolla kuin jääkaapiksi viilennetyn huoneen, jossa nukutaan untuvatäkin alla.
Lähteet ja lisätietoa: Stan Cox: Cooling a Warming Planet – A Global Air Conditioning Surge. Yale Environment 360 10.7.2012. [e360.yale.edu]
Kris De Decker: The Revenge of the Circulating Fan. Low-tech Magazine 10.9.2014. [lowtechmagazine.com]
Michael Sivak: Will AC Put a Chill on the Global Energy Supply? American Scientist 5/2013. [americanscientist.org]
Arkkitehti [Panu] Kaila Ylelle: Asunnon kylmentämisessä helteellä piilee kosteusvaurion riski. Kaleva.fi 6.8.2014.
Ryszard Kapuściński: Eebenpuu. Suomennos Tapani Kärkkäinen. Like 2002, s. 21–22.
Kevään 2015 harjoittelija Santeri Kaipiainen pohtii ensikokemuksiaan Grand-Poposta, Beninistä ja Afrikasta.
Päivä alkaa merestä. Aurinko nousisi rantaviivan suuntaisesti, jos sen näkisi kaikelta pölyltä. Harmattaniksi sitä kutsutaan. Ensimmäisiä huumoriksi osoitettuja letkautuksiani edeltäjälleni Emmille oli: ”Se varmaan on peräisin suomen sanasta harmaa”. Pöly tulee vuoden alussa Saharan tuulien lennättämänä, pohjoisen ilmavirtauksen mukana kuten Suomen pakkaset, ja saa paikalliset vetämään ylleen trenssitakkeja tai neuleita. Tähtiä ei paljoa näy valosaasteen puutteesta huolimatta; kuutamokin on yllättävän ruskea. Illalla hiostava lakana tuntuu aamulla yllättävän viileältä, kun jokin ääni herättää.
Santeri ja Zangbeto
Välillä se on liikehdintä yläkerrassa: lankulla päällystetty vaneri ei eristä yhtä ainoaa askeleen tömähdystä. Välillä se on kukko, joka naapurin kanojen ja tipujen tavoin tulee hotkimaan meidän yovojen pudottelemat muruset pihaltamme. Välillä se on katolisen kirkon kello. En ole koskaan mitannut kumahduksia, mutta eivät ne taida millään kerralla kertoa ainakaan tuntien määrää. Välillä se on ohi porhaltava mopotaksi, zem, kuljettamassa kyläläisiä asioillaan, sillä kylä herää aikaisin, tehtävää on paljon. Jos zem on liikkeellä, lienee aurinkokin jo noussut. En tiedä: ikkunaluukut ovat tukevaa tekoa, ja kuisti valaistu joka tapauksessa. Kenties äänen tuottivat, kuten monesti aiemmin, eräät toiset meren tuomat: naapurin merivalvontatukikohta, base navale. Nuo vartiokojuissaan kovin tuimailmeiset, mutta vapaalla kovinkin riemukkaat maansa aluevesien vartijat, joiden tutka-asemalta tosin puuttuu toistaiseksi vielä laituri, veneestä puhumattakaan. Harvoin kuitenkaan olen kuullut sotilaiden laulavan mitään noin rytmisesti kompleksia ja hyvä-äänistä aamumarssillaan. Ja vielä harvemmin olen nähnyt sotilastukikohtaa, joka on maalattu vaaleanpunahkolla okralla.
Mutta tuskin ne olivat aallot. Nuo kaukaisen ukkosen kaltaiset jymähdykset, jotka toistuvat läpi päivän. Kylänraitilla ne kuuluvat päästä päähän; kun muu Grand-Popo hiljenee, aallot muistuttavat, mikä maailma onkaan läsnä tuhansien kilometrien mitalla lähtiessä minne tahansa etelän suuntaan. Niinä harvoina hetkinä, kun keskityn olemaan aalloista tosissani tietoinen, muistan jälleen, miksi rakastankaan merta. Aamun viileydessä onkin siis aika lähteä satakunta metriä etelään – juoksemaan rannalle. Paikallisten mielestä on varmaankin vähintään typerää tuhlata arvokkaita kaloreja moiseen toimeen.
Elämä alkaa merestä. Tämä on jo kauan tiedetty tieteellisesti, mutta sitä voidaan soveltaa lokaalimpaankin perspektiiviin. Kyläläisten elämä alkaa merestä. Tai elinvoima. Ghanalaiset kalastajat ovat jo liikkeellä, kun lähden juoksemaan länteen pitkin rantaviivaa; kenties he ovat jo perkaamassa ensimmäistä saalistaan, jos kello lähestyy kahdeksaa. Kerran heräsin kahden kellon lähestyvään kilkatukseen: kalastajat vetivät ties kuinka monetta kierrosta nuotan köyttä toistasataa metriä rannalta Villa Karon pihamaalle. Vedin pari kierrosta kaverina, ystävyyden elkeenä. Veto vaikutti olevan aina toisen iskun jälkimmäisellä kahdeksasosalla, melkoista jazzia. Ensi kerralla käyn vetämässä muiden mukana loppuun asti, ja kaappaamassa palkkioksi jonkin nuotanvetäjänoviisin hierarkiatasolleni sopivan vonkaleen. Eilen oli ruokana kalaa, ja toissapäivänä muistaakseni myös; sitä edellisenä taisi olla rapua, mutta lounaana kalaa. Pää on perinteisesti arvokkain osa saalista, mutta paikallisetkin taitavat olla hiljalleen kallistumassa maussa fileen puoleen. Heidän käsittelyssään tosin päästäkään ei jää jäljelle kuin luut. Yllätän itseni pohtimasta, miltäköhän suojeltu merikilpikonna mahtaa maistua.
Hökkeleiden edessä tuoksuu suomu, suola ja polttopuu. Toivottavasti Mami Wata, meren jumalatar, on ollut suopea. Ranta on jyrkkä, aallot korkeita, pohjaimu (kuulemma) petollinen ja kauempana vallitsevat merivirrat kovia. Minä kävin uimassa: harmattanin aikana on paikallisella tasolla tyyntä. Mutta ymmärrän, mikseivät paikalliset, kalastajia ja kenties joenpuolen asukkaita lukuun ottamatta, välttämättä aina osaa paljoakaan uida: missä he opettelisivat? Ei lapsia voi heittää puolitoistametrisen aallon sekaan löytämään omaa tyyliään. Mutta tekniikka on selkeä: matalalla aallolla sisään, pieni spurtti merelle ja hyvällä harjalla aikanaan takaisin rannalle – luotettavan uimarin seurassa. ”Tarkkaile sitä, Mami Wataa…” totesi eräs toinen harjoittelijaedeltäjäni ja nykyinen Villa Karon järjestösihteeri, Julia.
Elämällä on kuitenkin oma kiertokulkunsa: meri toi aikanaan mukanaan orjakauppiaat, ja Dahomeyn kuninkaat myivät ensimmäisille yovoille, vieraille, vastustajiaan ja sotasaaliitaan, uuden maailman plantaaseille. Nyt heidänkin palatsinsa ovat ajan hampaan murtamia raunioita, ja Grand-Popon ensimmäisen sataman nieli aaltojen eroosio jo ammoisina aikoina. Kirkontornin voi kuulemma erottaa vielä merenpinnan alta hyvällä säällä. Mutta Afrikka ei taida koskaan täysin romahtaa. Päin vastoin, se on nousemassa hyvinkin yllättävillä tavoilla, ja saattaa vielä lyödä meidät valkoiset ällikällä tulevaisuudessa.
Rauha alkaa merestä. Se on rauha, joka kuitenkin sijaitsee liikkeessä. Itse meri pysyy paikallaan, se on aina siellä, mutta kuitenkin jatkuvasti kuohumassa, ja aalto toisensa jälkeen iskee rannan dyyniin, nousee vesi, laskee vesi. Paikallinen musiikki ja rytmiikka tuntuu olevan juuri tuota samaa rytmistä ja soinnullista vamppia, pienistä hienovaraisista palasista koottua repetitiota, joka kuitenkin hiljalleen näyttää itsestään eri muotoja. Elämä on koko ajan liikkeessä. Pikkuruiset muurahaiset valtaavat minkä tahansa ruokatavaraa sisältävän astian minuuteissa. Kattoparrussa roikkuukin yhtäkkiä hedelmälepakko. Oravaa leikkivä lisko tekee punnerrusliikkeitä terassilla. Rannan pienet taskuravut vipeltävät hiekkaa ylöspäin, tullakseen sen joka seitsemännen suuremman aallon nielaisemiksi jälleen. Mutta kyllä ne jaksavatkin pitää kiinni hiekasta! Aalto ei vienytkään mukanaan täysin, ja jalat vievät eteenpäin – tai oikeastaan sivulle – yllättävän kovaa vauhtia. Kuten paikalliset ihmiset: sinnikkäitä, kekseliäitä ja oma-aloitteisia vaikeiden olojen ja puutteenkin keskellä, tai ehkä juuri niiden takia. Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, mutta ei se ole sitä myöskään keskellä pohjoisen Euroopan kulutusjuhlaa. Tajuni tästä kulttuurista kasvaa jatkuvasti, mutta valmius toimia siinä ulkopuolisena, sen monista esoteerisista puolista osattomana, hiipii hieman jälkijunassa.
Jokainen päivä sisältää samankaltaisen rytmin, mutta kuitenkin poikkeaa edellisestä. Tänään ei kaupassa ollutkaan olutta, mutta juustoa vihdoin löytyi, kun joku tukkukauppias oli sitä tuonut Togon rajalta. Tänään ei netti toiminutkaan: no, lähetetään huomenna raportti ja tehdään sen sijaan inventaariota kirjastosta. Tuota ravintolaa en olekaan vielä koittanut, tuohon kirjaan en tutustunut, tuonne en tehnyt ekskursiota. Itse asiassa, tähän mennessä en vielä minnekään muualle kuin Bouche du Roin venematkalle ja Comén sairaalaan saattoreissulle. Mutta miksi lähteä merta edemmäs kalaan? Joka päivä ja ilta kohtaan jonkin uuden henkilön, asian, spektaakkelin, kokemuksen, sattuman tai oivalluksen. Tämä meri, Atlantin Guineanlahti, on erilainen kuin aiemmat. Se tuo eri tunteet kuin odotin. Minähän olen jo matkalla.
Meri on aina herättänyt minussa kaukokaipuun, ja sen rannoilla jaksaa viettää ties kuinka kauan aikaa. Käytyäni Villa Karon harjoittelupaikan työhaastattelussa viime lokakuussa, vietin pari päivää mökillä Raaseporin saaristossa kevyen lumisateen tuiverruksessa. Navakka itätuuli muutti yksinäisen souturetkeni suunnitelmia: annoin sen viedä sittenkin toisen saaren ympäri. Otin tuuliajoni vertauskuvana antautumisesta kohtalon vietäväksi. Irti opiskelujen jälkeisestä identiteettikriisistä ja uusista, vieraista asuin- ja työympäristöistä – vieläkin vieraampiin. Meret on tehty ylitettäviksi. Tänne tullakseen täytyi ylittää ainakin Suomenlahti, Marmaranmeri ja Välimeri. Mikä häviö, ettei rahtilaivoissa enää voi matkustaa ruokapalkalla.
Meren takana asiat ovat aina jollain tavalla eri lailla. Monesti erot ovat objektiivisia ja konkreettisia, mutta aivan yhtä usein me haluamme korostaa niitä – ehkä arvostaaksemme merentakaista kotiamme sinne palatessamme, ehkä ollaksemme murtamatta omaa kuvaa itsestämme. Mutta tämä kuvainraasto on totuuden vaatimuksena. Suurin merkitys lienee siinä, millä tavalla käsittelemme kokemuksiamme, miten päästämme irti halustamme nimetä ja kontrolloida. Siinä, arvotammeko toisaalla vallitsevan, eri lailla ja eri arvoilla toimivan sosiaalisen järjestelmän, sekä erilaiset tavoitteet ja tavat työn, elämän ja yhteiskunnan suhteen, vai hyppäämmekö vain virran vietäväksi. Voimmeko eurooppalaisella kuvailun paradigmalla edes kuvata Beniniä? Entä jos kokemuksemme poikkeaakin siitä, minkä olemme sanattomasti sopineet legitiimiksi? Miksi kuvailua vaaditaan? Entinen piano-opettajani Matti Laukkanen on todennut karsastavansa musiikin verbalisointia – antaa sävelten puhua puolestaan. Voisiko kokemukselle Beninistä tehdä samoin?
Olli Löytty kirjoittaa Villa Karon 10-vuotisjuhlakirjassa Huomenta Afrikka (2009), kuinka länsimainen Afrikka-kirjallisuus pyörii niin kovin monesti samojen teemojen ympärillä. Afrikka edustaa länsimaiselle ihmisille heidän kirjoissaan matkaa omaan, tuntemattomaan sisimpään, katalyyttiä henkilöiden välisille piileville ristiriidoille tai jonkinlaista aidompaa ja elinvoimaisempaa versiota ihmisyydestä. Se voi myös olla piilorasistinen ”jalojen villien” tyyssija tai ainaisen avun tarvitsija. Mitä tämä peilaakaan näitä kuvauksia kirjoittavista yovoista! Lisäksi erilaisia kliseitä ovat matkailuesitteet, opaskirjat ja lehtiartikkelit pullollaan toistuvine sanavalintoineen. Mutta näinhän se on, erilaisuus pistää silmään ja ennen kaikkea kiinnittää huomion. Se purkautuu sanoiksi ja kuviksi kirjeissä ja korteissa, matkablogeissa ja valokuvissa, videoissa ja somepäivityksissä – hyvin samankaltaisin tuloksin.
”Jos kirjoitan hitaasti seinällä liikkuvan gekon tai kylänraitilla pimeään iltaan syttyvät tulet, kirjoitan sen saman Afrikan, joka on tallennettu tekstiin kerta toisensa jälkeen”, kirjoittaa vuoden 2007 stipendiaatti, kirjailija Kristina Wallin vuorostaan samaan Huomenta Afrikkaan. Hän kuitenkin muistuttaa, että jokainen kokee nämä asiat henkilökohtaisesti, itselleen ensi kertaa, eikä niiden arvoa vähennä se, että joku muu on kokenut saman aiemmin. Niin! Ei kai näitä kokemuksia egon pönkittämiseksi haeta, toivottavasti. Aivan kuten ei rauhaa, rakkautta, riemua ja onneakaan; vaikka lukemattomat sukupolvet ennen meitä ovat niitä tunteita kokeneet ja etsineet, ei se vähennä niiden arvoa pisaraakaan.
Mutta miksi siis hain tänne töihin? Tätä kysyi eräs stipendiaatti minulta taannoin. Jotenkin ohitin silloin kysymyksen aika pinnallisella vastauksella: ”Piti löytää tekemistä kevääksi”. Edellinen harjoittelijahaku, maisteroitumiseni kynnyksellä, lipsui viidellätoista minuutilla sivu suuni, ja puoli vuotta myöhemmin päätin ottaa revanssin hakulomakkeen kanssa. Illemmalla mietin asiaa tarkemmin. Kuinka päädyin yhtäkkiä yli 6000 kilometrin päähän Suomesta, Guineanlahden rannalle, kuusi astetta päiväntasaajalta pohjoiseen? Miksi halusin tänne? Ulkomailla olen aiemminkin asunut pariin otteseen, mutta pitkäaikainen kokemus Euroopan ulkopuolisesta maailmasta on jäänyt puuttumaan. Matkakuume, näky jostain toisesta ja halu omaksua siitä, on hiljalleen kasautunut padotun järven lailla. Seikkailuksi olen tätä kutsunut monelle kysyjälle. Seikkailuna tätä olen paljon ajatellut. Mutta hoksasin, että ennen kaikkea minä, koulutukseltani opettaja, tulin tänne oppimaan. Grand-Popo vetäisee monella tavalla jalat alta tottumuksilta kuin se joka seitsemäs aalto. Täällä ei tottumuksilla enää pärjää. Se opettaa paljon: tuntemaan itsensä, tarkkailemaan paremmin muita, kuulemaan sanojen välistä aivan toisenlaisia tarkoituksia ja merkityksiä. Se opettaa kärsivällisyyttä, nöyryyttä, lempeyttä, armollisuutta. Se opettaa löytämään omat arvonsa ja periksiantamattomat rajansa; pitämään kiinni siitä, mikä todella on tärkeää. Se opettaa aivan eri tapoja olla jokaisessa päivässä, olla tietoinen aivan yllättävistä tilanteista, jotka tuntuvat purkautuvan ympärille tyhjästä ja sattumankauppana. Tämä on matkaa parhaimmillaan: näennäisessä staattisuudessa piilevää voimakasta metamorfoosia, monen tason energiaa, rytmisine variantteineen. Terveiset aalloille.
Villa Karon CIMO-harjoittelija Santeri Kaipiainen, 27, on koulutukseltaan musiikinopettaja (FM) sekä muusikko. Opetus- ja musiikkityön ohella hän on mm. työskennellyt kulttuuri-instituuteissa sekä kirjoittanut sanomalehti Keskisuomalaiseen.
Naisia Agbanakinin kylässä Togossa. Kuva: Reetta Lukka (2014).
Teksti: Tanja Seppänen
Beninissä kiinnitin heti ensimmäisenä huomiota ihmisten vaatetukseen. Vieraillessani torilla Togon pääkaupungissa Loméssa en tainnut nähdä yhtäkään tavallista vaatekauppaa, mutta kangaskauppoja oli vieri vieressä kymmenittäin. Siinä missä meillä päin ostetaan usein massatuotetut paidat päälle halpavaateketjuista, togolaiset ja beniniläiset ostavat ensin kankaan torilta ja teetättävät siitä itselle vaatteen räätälillä.
Toki Beninistä tai Togosta ostettu kangas voi olla teetetty Aasiassakin. Länsi-Afrikan maista se on mitä todennäköisimmin valmistettu Ghanassa. Kankaan valmistusmaasta riippumatta paikallisten käyttämissä tekstiileissä esiintyvät kuviot ja symbolit ovat kuitenkin länsiafrikkalaisille tuttuja.
Beninissä miehet pukeutuvat usein suoriin housuihin ja paitoihin, jotka on valmistettu samasta kankaasta. Heidän yllään näkee myös länsimaalaista t-paita ja farkut -tyyliä tai mekkomaista asustetta. Naiset pukeutuvat yleisimmin afrikkalaisista tekstiileistä tehtyihin kietaisutyylisiin mekkoihin tai paita- ja hameyhdistelmiin. Myös batiikkivärjätyt vaatteet ovat yleisiä. Itse en tainnut juuri nähdä samankuvioista vaatetta paikallisten yllä, sillä kuosien kirjo oli niin suuri.
Poikkeuksena ovat erilaiset juhlat, kuten Grand-Popolaisten Nonvitcha, jossa melkein koko kylä vierailijoineen pukeutuu samasta kankaasta valmistettuun asusteeseen kerran vuodessa helluntaisin. Samankaltaisuudesta huolimatta persoonallinen tyyli saa silti näkyä. Erilaiset kaula-aukot tai muut yksityiskohdat saavat vaatteen näyttämään erilaiselta kuin naapurilla.
Alpha Agbodjakin (vas.), Reetta Lukka, Dick Agbodjakin & Donald Agbodjakin matkalla hautajaisiin Agbanakinin kylään. Kuva: Tanja Seppänen (2014).
Värien kirjoa hautajaisissa
Muutama viikko Villa Karoon stipendiaatiksi saapumisen jälkeen sain kutsun hautajaisiin. Suomalaisena kutsu tuntemattoman ihmisen hautajaisiin herätti ensin ihmetystä, mutta viimeistään juhlassa ymmärsin, mistä oli kyse. Kyseessä oli vanhuuteen kuollut ihminen ja siten kuolema oli vielä luonnollisempi asia. Samalla hautajaiset toimivat kylä- ja sukujuhlana. Vierailin hautajaisissa Togon puolella Agbannakin kylässä. Ylleni puin tietysti afrikkalaisesta värikkäästä tekstiilistä räätälillä valmistetun mekon.
Vaikka hautajaisjuhlat olivat levittäytyneet koko kylään, pystyi kankaista päättelemään, kuka on todennäköisesti kenellekin läheistä sukua (itseäni lukuun ottamatta). Siinä missä meillä päin istumajärjestyksestä häissä ja hautajaisissa voi usein päätellä, kuka on kenenkin sisar tai äiti, täkäläiset merkkaavat sukulaisensa ja statuksensa samasta kuviosta valmistetulla asulla. Myös tanssijat hautajaisissa olivat pukeutuneet samanlaisiin värikkäisiin asusteisiin. Täytyy myöntää, että koskaan aiemmin en ole viihtynyt hautajaisissa näin hyvin.
Kirjoittaja on runoilija ja toimittaja, joka vietti syys-lokakuussa 2014 viisi viikkoa Villa Karon stipendiaattina.
Perinteinen hausa-asu Abdoullai Bourahiman yllä. Kuva: Tanja Seppänen (2014).
Artikkeli on julkaistu Maailman Kuvalehdessä 3/2014.
Kirjoittaja Maija Lassila on ollut Villa Karon stipendiaattina.
Ghanalaiset kalastajat työskentelevät ison osan vuodesta beniniläisellä Grand Popon rannalla.
Ghanalaiset kalastajat matkustavat meritse Beniniin kalastamaan. Osa perheenjäsenistä seuraa autolla perästä. Kuva Maija Lassila
Aurinko paahtaa, on myöhäinen aamupäivä. Ghanalainen kalastusosuuskunta on ollut työssä jo aamuvarhaisesta. Muutama kymmenen miestä on asettunut omille paikoilleen vetämään mereen johtavaa paksua köyttä.
Vedetään nuottaa, joka ulottuu monien satojen metrien päähän vaahtopäiselle Guineanlahdelle.
Myöhemmin miehet lepäävät varjossa ja odottelevat, että kalat uisivat verkkoon. Kauempana rannalla toinen miesryhmä vetää toista köyttä. Ennen pitkää nuottaköydet yhdistyvät ja verkko voidaan vetää rannalle. Jos saalis jää pieneksi, vedetään kaksi nuotallista. Kalaa on saatava joka päivä.
Lähemmäs sata Etelä-Ghanan Ketan kalastajakaupungista tullutta miestä on ajanut suuret yhdestä puusta veistetyt veneensä ohi Ghanan naapurimaan Togon rannikon, aina Grand Popoon Beniniin. Ryhmä viettää kymmenen kuukautta vuodesta täällä beniniläisellä rannalla. Kalastajien perheet seuraavat mukana, osa tulee rajojen yli autoilla. Kun kalastussesonki on ohi, palataan takaisin kotimaahan. Taukokuukausina kalastajat korjaavat verkkoja, juhlivat ja kuluttavat saatuja ansioitaan.
Viitisen vuotta sitten perustetun kalastusosuuskunnan päällikkö Wortsetsey Monyeko, 32, on kalastajien keskuudessa auktoriteetti. Hän on vastuussa kalojen myynnistä saaduista voitoista ja niiden jakamisesta. Voitot talletetaan pankkiin ja jaetaan sesongin päätteeksi niin, että päällikkö saa noin kolmasosan. Loput jaetaan tasan ryhmän kesken.
Päällikön suuri osuus selittyy hänen vastuullaan. Hän on vastuussa muun muassa veneiden, polttoaineiden ja verkkojen hankkimisesta sekä välineiden korjaamisesta.
Kalat ovat vähentyneet, selitykset vaihtelevat
Kuten muualla Länsi-Afrikassa, myös Beninin rannikolla suuret teolliset kalastusalukset ryöstökalastavat. Paikallisten kertomusten mukaan tilanne ei ole kuitenkaan aivan niin paha kuin Ghanassa.
Grand Popossa selitykset kalojen vähentymiselle vaihtelevat. Usein kalastajat kertovat kaloja kyllä olevan, mutta kauempana ulapalla. Teolliset kalastusalukset heittävät suuren osan saaliista mereen kuolemaan. Tämän selitetään ajavan muut kalat kauemmas rannikosta, pienkalastajien ulottumattomiin.
Toisaalta kalojen vähentymistä selitetään ihmisten vähentyneellä kunnioituksella merta ja rantaa kohtaan. Yhä pienempiä kaloja pyydetään. Kalojen ei kuitenkaan ajatella täysin loppuneen.
Merivirran imussa, murtuvissa mainingeissa
Nuotanvetohuudot sekoittuvat kylän äänimaisemaan: mopojen pärinään, kukkojen kiekumiseen, maininkien jymyyn. Pillit soivat, kun kolmihenkinen soittajaryhmä kilkuttaa kelloja nuotanvetäjille.
Monyeko päättää, koska pidetään taukoa ja koska vetämistä jatketaan. Hän kannustaa miehiä jatkamaan pienellä laulunpätkällä. Jokunen kalastajan vaimo seuraa miehiä mukanaan vesiämpäreitä ja lounasta.
Monyeko päättää lounastaa perheensä luona. Kalastajat asuvat palmunlehvistä hiekalle rakennetuissa väliaikaisissa majoissa, joissa ei ole vettä tai saniteettimahdollisuuksia. Lounaaksi syödään usein käymällä valmistettua maissia ja tuoreita taskurapuja.
Ghanalaisen kalastusosuuskunnan toiminta on vain yksi Beninin monista erikoistuneista kalastusmuodoista. Toiset kalastusporukat keskittyvät makean veden kalastukseen tai merellä kalastamiseen veneestä käsin.
Yökalastuskaudella lokakuusta tammikuuhun monen kalastajan päivä alkaa jo kolmelta yöllä. Kalastajat uivat kuun valossa kauas veneille, väistäen merivirran imun ja murtuvat mainingit.
Kun kaikki miehet ovat veneissä, he nostavat vihreät purjeet ja etenevät joskus kymmenienkin kilometrien matkoja ulapalle kalojen perässä. Kalojen liikkeitä kuunnellaan veteen asetettavan pitkän puun kautta. Kun verkot on laskettu, kalastajat nukkuvat veneessä. Vasta aamupäivällä he palaavat rantaan, missä muut kyläläiset odottavat. Rannalla kalat punnitaan ja jaetaan venekunnittain. Seuraavana yönä sama toistuu.
Merellä kalastaminen on hengenvaarallista työtä. Poikia koulutetaan merikalastukseen vuoden ajan, ja uimataidon on oltava täydellinen.
Taitoa ja tarkkuutta vaativaa työtä
Iltapäivällä nuotanvedossa pidetään vähemmän taukoja, mukaan liittyy myös naisia. Kun aurinko painuu alemmas ja kalastajat ovat uupuneita, suuri punainen verkkoa merkitsevä poiju on tullut lähemmäs. Ulapalla nuottaa valvonut vene voidaan ohjata varovasti rantaan. Vain taitavimmat uimarit voivat ohjata venettä. Rantautuessaan vene voi kaatua murtuvissa aalloissa tai moottori rikkoutua.
Kun suuri vene on saatu kuivalle maalle, muutama kalastajista ui verkolle. Verkko on saatava rantaan sotkeutumatta ja yhdessä linjassa. Välillä uimarit katoavat metrien korkuisiin aaltoihin, mutta tulevat taas näkyviin. Vielä pari tuntia kuluu, kunnes molemmat nuottaköydet yhdistyvät ja painava verkko vedetään hiekalle.
Nuotan päässä odottaa saalis, suuri pussi täynnä pieniä hopeanhohtoisia kaloja. Saalis ei ole kovin suuri näin monelle kalastajalle. Alkaa naisten työ, kun he kuljettavat kalat suurissa vadeissa tasaiselle hiekalle, missä niistä muodostetaan samankokoisia kasoja.
Seuraavaksi käydään Worsetseyn johdolla kauppaa kalastajien ja muiden kyläläisten kesken. Grand Popon naiset ovat kalan jälleenmyyjiä. He savustavat kalat ja myyvät ne lähikylien markkinoilla. Pienimmät kalat kuivatetaan auringossa. Viimein joukko rannalla hajaantuu. On kotiinlähdön aika.
