The idea of organizing a Finnish-African night first saw the daylight during another project of filming a documentary of a famous Beninese musician, Gnonnas Pedro, and his son, Gil Gnonnas.
Gnonnas Pedro was very popular in Benin and performed more than once in the Villa Karo, already at the opening concert. He became famous for his group Africando which regrouped well-known African artists playing salsa from several places, such as Guinea, Senegal and Benin. The music of Africando was a blend of the main regional rhythms of the Mono-Couffo (from Grand-Popo to Lokossa) and modern instruments. Gnonnas Pedro was called maestro for his work and talent in arranging Africando’s music and the main creator of Agbadja World Beat System.
According to Georges Agbazahou, who is filming the documentary, it is almost as if the father is born again in the son, and the documentary film is a homage for the father and the son. For this documentary in question a team consisting of Georges, Gil, Antti Sundberg (who was in residence in Villa Karo and in charge of filming) and the Villa Karo CIMO trainee Taru took off on a Sunday to the town of Lokossa in which Gnonnas Pedro’s house, which has now been turned into a museum, is located.
After passing the day together the idea of continuing the Finnish-African collaboration in the form of a musical get-together and concert event was put forward as Gil Gnonnas and his band play as residents in a cultural corner and bar in Cotonou called Yes Papa. This was seen as possible win-win situation in giving variety to Yes Papa’s concerts and offerings and on the side of the Villa Karo in increasing its sphere of influence as well as people’s awareness of its existence even outside of Grand-Popo. The aim was to create a new tradition for mutual benefit and hopefully increasing the possibilities of Finnish residing artists to create contacts during their stay in the Villa Karo.
Vuonna 2010 perustettu afrikkalaista nykyelokuvaa esittelevä Helsinki African Film Festival (HAFF) järjestetään tänä vuonna 8.–12. toukokuuta. Näytösteattereina toimivat Andorra ja Kino Engel, mutta oheistapahtumineen festivaali levittäytyy ympäri Helsinkiä. Avajaispäivänä keskiviikkona katutapahtuma HAFF Street valtaa Musiikkitalon ja Sanomatalon väliin jäävän Kansalaistorin ja samana päivänä voi osallistua myös Kulttuurikeskus Caisassa järjestettävään keskustelutilaisuuteen. Lauantaisella festivaaliklubilla Dubrovnikissa laitetaan jalalla koreasti elävän musiikin tahtiin.
Festivaalin teemana on tällä kertaa nuoret ja valta. Esitettävät elokuvat valottavat eri puolilta Afrikkaa kotoisin olevien nuorten elämään kuuluvia haasteita ja unelmia sekä fiktion että dokumenttielokuvan muodossa. Parisenkymmentä elokuvaa muun muassa Etelä-Afrikasta, Senegalista, Malista, Nigeriasta, Keniasta ja Mosambikista tarjoavat monipuolisen katsauksen rikkaaseen ja elinvoimaiseen afrikkalaiseen elokuvakulttuuriin. Festivaalivieraina nähdään muiden muassa uuden sukupolven ohjaajia kuten senegalilainen Alain Gomis ja kenialainen Tosh Gitonga. Mauritiuslaista elokuvaa edustamaan paikalle saapuu toisen pitkän elokuvansa ohjannut Harrikrisna Anenden.
Gomisilta nähdään festivaaleilla jopa kolme elokuvaa, uusimpana Tey (2012), tarina kotimaahansa palaavasta Sachesta, joka saa tietää kuolevansa vain yhden päivän kuluttua. Gitongan ensimmäinen pitkä elokuva Nairobi Half Life (2012) taas kuvaa kotikylästään Nairobiin muuttavan nuoren näyttelijänalun kivistä taivalta. Anendenin elokuva The Children of Troumaron (2011) kertoo festivaalin teemaan hyvien istuen neljästä Mauritiuksen pääkaupungin Port-Louisin köyhissä kortteleissa elävästä nuoresta, jotka unelmoivat paremmasta huomisesta ja tavoittelevat sitä kukin omalla tavallaan. Elokuva on runollinen sovitus ohjaajan vaimon Ananda Devin romaanista.
Dokumenttipuolelta esille voisi nostaa senegalilaisen rap-artisti Sister Fa’n puheenvuoron naisten sukupuolielinten silpomista vastaan. Sarabah (2011), muotokuva taiteilijasta ja aktivistista, joka haastaa sukupuoli- ja kulttuurinormeja musiikkinsa kautta, on palkittu useilla elokuvafestivaaleilla. Etiopialaisista nuorista juoksijoista kertova Town of Runners (2012) taas seuraa kahden juoksijalupauksen kasvutarinaa koulusta kansallisiin kilpailuihin, maalta kaupunkiin, lapsuuden leikeistä aikuisuuden kynnykselle.
Meille villakarolaisille erityistä ilonaihetta tarjoaa festivaalin lähtölaukauksena toimiva Helsinki-Cotonou Ensemblen levynjulkaisukonsertti tiistaina 7.5. Musiikkiteatteri Kapsäkissä. Janne Halosen ja Noël Saïzonoun luotsaaman vodun-rytmejä, afrobeatia, jazzia, funkia ja hiphopia iloisesti sekoittelevan kahdeksanhenkisen yhtyeen esiintyminen juhlistaa Beninissä äänitetyn levyn Beaucoup de Piment! valmistumista.
http://www.youtube.com/watch?v=o0lAjUtbtsU
Lisätietoa ja aikatauluja HAFFin sivuilla www.haff.fi.
Inkeri Makkonen: Herätessä, silmäni täynnä tuulta, 2013
TaiteilijaInkeri Makkosen näyttely tarjoaa hätkähdyttävän kontrastin Taidesalongin ikkunoiden läpi paistavalle kevätauringolle. Makkosen öljypastellimaalauksissa tuuli riepottelee katsojaa ja värimaailman kylmät sävyt korostuvat. Abstraktia lähestyvät maisemat ovat niin hurjassa liikkeessä, etteivät pysy enää kankaalla; viimeisessä huoneessa nähtävät teokset ovat jo kolmiulotteisia, katsojaa kohti kurottavia kuvia.
Villa Karossa vuonna 2008 kolme kuukautta stipendiaattina viettänyt taiteilija maalaa vahvoja tunnelmia, vettä, ilmaa ja valoa levein siveltimenvedoin. Makkonen mainitsee Villa Karon jäsenlehden Huomenta Afrikka -näyttelynumerossa tulleensa Beninin valossa ja lämmössä syvästi tietoiseksi omasta pohjoisesta syntyperästään ja kulttuuristaan. Taidesalongin maalausten valo onkin pohjoista valoa, kevään pilkahduksia puunrunkojen lomasta, jään hohtoa. Näyttelyn nimi Soin ja laulan, mullan ja kiven viittaa sekä musiikkiin että maisemaan teosten inspiraation lähteinä. Taiteilija kertoo tiedotteessaan kuuntelevansa musiikkia ja tanssivansa maalatessaan. Liike on läsnä jokaisessa pastellipyörteessä ja raaputusjäljessä, mutta samalla työt ovat kytköksissä tiettyyn taiteilijan mielessä olleeseen tilaan ja ennen kaikkea sen henkeen.
Viimeisessä näyttelysalissa huomio kiinnittyy huonetta hallitsevaan Houkan takki -tekstiilityöhön. Valtava, rujo kangashahmo on nostettu seinälle julistamaan äänetöntä sanomaansa korkeuksista. Oikeassa kädessä oleva airo toimii sekä ryysyläisen kävelykeppinä että kuninkaan valtikkana. Takin kuluneet kaarteet voi nähdä alati muotoaan muuttavana maisemana. Taiteilija itse haluaa teoksellaan puolustaa ihmisluonnon monimuotoisuutta, jokaisen oikeutta olla juuri sellainen kuin on. Majesteettinen mielenosoittaja kantaa repaleisiin laskoksiinsa paksulla langalla kiinni ommeltuina muun muassa linnunsulkia, arvatenkin Beninistä tuotua metalliveistosta, pientä ristiä, jouhia ja ruostunutta lukkoa. Ajatukset karkaavat niin pelloilla seisoviin variksenpelätteihin kuin monilla yksityiskohdilla kuorrutettuihin länsiafrikkalaisiin vodun-veistoksiinkin. Vuoropuhelu viereisen maalauksen kanssa toimii hyvin, sen keveät, tilassa leijuvat hahmot lähes toistavat takin ääriviivoja.
Makkonen painottaa käyttämiensä materiaalien historiaa, niiden muita, aikaisempia elämiä. Näe, ihminen -reliefin haapalautaa työstäessään hän on ajatellut Äänisellä sijaitsevan Kizhin kirkon hopeaisia haapakattoja sekä vanhoja veneitä. Tavallaan reliefi vertautuukin maisemamaalauksen perinteeseen juuri materiaalinsa luomien mielenmaisemien kautta. Luonnon voiman kunnioitus näkyy Makkosen tavassa antaa puun puhua puolestaan: teosta ei ole hiottu ja siloteltu, vaan haapa on murtunut kuin omasta tahdostaan rikkonaiseksi, eri suuntiin tempoilevaksi kokonaisuudeksi. Jäyhä lauta alkaa elää, kuten tekevät myös maalausten paksut ja raskaat öljypastellikerrokset. Kokonaisuus vakuuttaa nimenomaan tämän liikkeen myötä muodostuvan muutoksen tunnun kautta.
Näyttely on avoinna ti-su klo 10-17 keskiviikkoon 10.4. asti Taidesalongissa, Bulevardi 3 B, 4. kerros.
Risto Lindstedt Villa Karossa 13.12.2012-23.1.2013
”Eikös se ole taiteilijoiden paikka?”
Risto Lindstedt hämmästyi, kun Matti-Juhani Karila ehdotti hänelle residenssihakemuksen jättämistä Villa Karoon eräässä kirjanjulkistamistilaisuudessa vuosia sitten. Toimittajalegenda ei omien sanojensa mukaisesti ”osannut sijoittaa itseään Villa Karon taiteilijoiden ja tutkijoiden intelligentsiaan”. Ajatus alkoi kuitenkin kutkuttaa ja eläkeikäkin lähestyi. Hanke sinetöityi kun hänen kollegansa, myös eläkkeelle jäämässä oleva valokuvaaja Hannu Lindroos kysyi yllättäen:
”Oletko kuullut Villa Karosta?”
Risto saapui vaimonsa, kustannustoimittaja Päivi Lindstedtin kanssa residenssiin joulukuussa ja Hannu tammikuussa. Riston lähdettyä Hannu jäi vielä metsästämään kuvakulmia Ouidahin orjakaupungista. Parivaljakon tavoitteena oli tuottaa matkalta kolme laajaa kuvareportaasia Suomen kuvalehdelle. Materiaalia on karttunut ainakin Voudou-uskonnosta, Afrikan Venetsiaksikin nimetystä Ganvién kaupungista sekä Ouidahin orjatiestä. Saattaapa Beninin-jakso poikia tämän lisäksi muutakin.
”Jos nyt Hannuni tunnen, niin sehän kuvaa aina ja kaikkialla!”
Ja taitaa Ristolla itselläänkin olla jonkinlaista ylimääräistä kolumnintynkää sukanvarressa. Akaasian lehdet kahisivat huhuja Karossa samanaikaisesti olleiden kolmen Kirjapajan kirjailijan yhteistyöstä. Nähtäväksi jää, saammeko vielä lukea Risto Lindstedtin, Liisa Väisäsen ja Jaana-Mirjam Mustavuoren Afrikassa alkunsa saanutta yhteistuotantoa.
”Hannu ja Risto menee Beniniin”-reportaasit
Villa Karon perustajajäsen Matti-Juhani Karila lähetti Riston matkaan toivotuksella ”älkää sitten vaan kehitelkö mitään erityistä siellä”. Tällä hän viittasi Riston ja Hannun journalistiseen tyyliin, josta Suomen Kuvalehdessä käytetään nimitystä ”Hannu ja Risto menee metsään” –juttu. Kun toimituksessa erään kerran kärsittiin kotimaan reportaasien puutteesta, lähetettiin Hannu ja Risto etsimään jutuntynkää:
”Menkää nyt vaikka mettään ja kertokaa millaista oli!”
He lähtivät Ilomantsin Hattuvaaraan, jossa ensilunta odotellessa keittyi laavukahvin lisäksi yleisön rakastama, aforismia lähestyvä juttutyyppi. Siinä kertojan ääni kommentoi ja uuttaa välittömistä havainnoista irti kaiken mahdollisen. Tällaista voidaan nyt odottaa valmistuvaksi muun muassa Ganviésta.
”Kun vene lipui hitaasti eteenpäin pitkin tolpille rakennetun kaupungin kujia, ei ainoastaan Hannu, vaan myös minä pystyin poimimaan mukaan värikkäitä yksityiskohtia.”
Voodoota miehet lähestyvät kolmen hyvin erityyppisen uskonnollisen tapahtuman — joulukuisen Mami Wata -rituaalin, kansallisen Voodoo-päivän ja yksityisen kaksoisseremonian – kautta. Reportaasissa pohditaan voodoon elinvoimaisuutta tämän päivän Beninissä,
”Miksi ihmiset siihen yhä edelleen vuonna 2013 uskovat?”
Orjakysymystä Risto punnitsee Ouidahin orjatien varrella ja nostaa reportaasissaan uusimman orjatutkimuksen rinnalle välähdyksiä historiasta. Hän muistuttaa, ettei orjuus ole maailmasta mihinkään kadonnut, vaikkei tämän päivän organisoitua orjuutta aina sillä nimellä kutsutakaan.
Kokemuksia Villa Karosta
Villa Karo oli Riston ensimmäinen kerta sekä Länsi-Afrikassa että taiteilijaresidenssissä. Mies ei kuitenkaan tunnusta yllättyneensä mistään.
”Vain kuumuus rasitti, muttei sekään yllättänyt. Ympärillä oli motivoituneita, fiksuja aikuisia. Käyttöinformaatio kulki, ja ihmiset olivat avuliaita.”
Stipendiaattien joukkoon integroitui nopeasti. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että kaikki menee putkeen.
”Kämppäkavereitaan ei voi valita ja yksi riitelevä aviopari olisi voinut myrkyttää koko yläparvekkeen.”
Riitelyjen sijaan yhteiselo tarjosi hauskoja spontaanisti syntyneitä keskusteluja.
”Ja Liisan (Väisänen) paikalla ollessa, opettavaisen hyödyllisiä sellaisia.”
Iloa tuotti myös muiden työn seuraaminen.
”Muusikkous on itselle jokseenkin vierasta aluetta. Oli mukavaa ja ymmärrystä avaavaa nähdä mitä Tuukka (Vuorinen) ja Antti (Sundberg) ja Aapo (Halonen) vieressä puuhasivat.”
Katse taakse ja eteen
Toukokuussa eläkkeelle jääneen toimittajan lähes nelikymmenvuotisen uran varrelle on mahtunut paljon. Työt ovat kuljettaneet Riihimäen paikallislehdestä STT:n aluetoimituksen kautta Iltasanomiin, Suomen kuvalehteen toimitussihteeriksi, -päälliköksi ja edelleen kirjoittavaksi toimittajaksi. Tänä aikana myös journalistinen työ on muuttunut paljon, ja alan tulevaisuus painaakin konkarin mieltä.
”Painojen, kuvien, ja toimitusjärjestelmien kehitys on muuttanut tekemistä ja journalismiin on tullut piirteitä, jotka eivät enää kuulu mun maailmaan.”
Reaaliaikaisen tiedonvälityksen keskeisyys on ajanut tilanteeseen, jossa asioita on tuutattava nopeasti ulos. Tiedon tarkkuus ja olennaisuus kärsivät.
”Journalismista on tullut mittasuhteetonta. Pienistä asioista tehdään isoja otsikoita, eikä suoraan henkilöön käyvä journalismi tunne nykyään erityisiä rajoja.”
Tilanteesta ei voi syyttää journalisteja. Lehtitalot painottavat määrää ja nopeutta laadun kustannuksella.
”On pöyristyttävää vaatia ihmistä tekemään huonompaa kuin mihin tämä pystyy. Ei se niin voi mennä.”
Risto pelkää, että sellaisten lehtikuvaajien määrä tulee vähenemään, joilla on historia ja konteksti hallussa. Myös sellaiset kirjoittavat toimittajat, joille hyvät lauseet ovat tärkeitä, saattavat vähentyä.
”Toisaalta toimittajat ovat nykyään paremmin koulutettuja ja siellä missä laatua tehdään, hioutuu todellisia helmiä,”
Risto muistuttaa ja jatkaa:
”Me voidaan Hannun kanssa kyllä olla vanhentuneita ja kömpelöitä, mutta meille lehti on ollut avioliiton ulkopuolinen suhde, joka aikanaan ajoi kaiken yli. Ei tarvinnut myöskään kelloa vastaan taistella niin kuin monen toimittajan nykyään.”
Tällaiseen sitoutumiseen ei valitettavasti ole enää varaa.
”Mitä käykään innostumiselle, intoutumiselle ja kieleen rakastumiselle, kun asioiden kiteyttäminen nousee kirjoittajan tärkeimmäksi taidoksi?”
Toivokaamme, ettei lukijoiden aliarviointi ja näytöltä luettavat lehtijutut aja meitä kierteeseen, jossa otsikkosuperlatiiveiksi yksinkertaistuva teksti heikentää lukutaitoa, lukijaa ja edelleen tekstiä.
