0

Vuosi: 2018

Villa Karon stipendiaatit syksyllä 2018

Syksy on saapunut ainakin residenssikalenteriimme. Ensimmäiset stipendiaatit matkustavat Grand-Popoon jo kahden viikon kuluttua. Onnea kaikille stipendiaateille! Toivomme paljon inspiraatiota ja vahvoja kokemuksia residenssikaudelta.

Miia Autio, valokuvataiteilija
Elina Gyldén, kuvataidekasvattaja
Tuuli Kangas, kuvataidekasvattaja
Petri Kautto, muusikko
Jenni Kinnunen, käsikirjoittaja
Olli Laine, dokumentaristi
Elina Laitinen, vaatesuunnittelija
Jenny Mansikkasalo, sirkustaiteilija
Marianne Mäkelä, dokumenttituottaja
Pauliina Palo, näyttelijä
Heli Pekkonen, dokumentaristi
Hannu Tuominen, tietokirjailija
Roger Wanamo, säveltäjä

Villa Karon EDUFI-korkeakouluharjoittelija syyskaudella on Katja Kärki. Hän on Villa Karon 38. harjoittelija ja saapuu tänään Grand-Popoon. Onnea harjoittelukaudelle!

Stipendien hakuaika keväälle 2019 on käynnissä 15. syyskuuta saakka!

Kuva: Hannu Lindroos

Politiikkaa, mainosta ja silmäkarkkeja

Julkinen taide. Sitä pohdiskellessa mieleen nousevat monumentit, erilaiset taidefestivaalit ja graffitit. Kuten vaikkapa Manta, Lux Helsinki ja Kulosaaren graffitimuuri. Ja kun kääntää pään kohti aurinkoista Afrikkaa niin Étoile rouge Cotonoussa, Salon urbain de Douala ja Villa Karon tutkimuskeskuksen viereisen raunion seinämaalaus. Europpalaiset kaupungit ovat merkittävästi eri näköisiä kuin afrikkalaiset ja niin on myös julkisessa tilassa koettava taide. Euroopassa ihminen suunnittelee, rakentaa, fiilaa ja höylää; hänen kädenjälkensä on vahva niin arkkitehtuurissa kuin julkisissa taideteoksissa sekä niiden esillepanossa. Afrikassa ihmisen jälki on heikompi, luonto ja olosuhteet ovat monesti sitä vahvempia. Julkinen taidekin on yleensä vähemmän kuratoitua, se popsahtelee näkyville itsenäisemmin kuin pohjoisessa.

Monumentit ovat oma lukunsa, ne ovat poliittisia ja historiallisia, ja vahvasti sidoksissa vallanpitäjiin. Ne palvelevat poliittista johtoa, mutta mahdollistavat samalla tekijöilleen taiteen tekemisen laajemminkin. Taiteellinen toimintaympäristö on joissain Afrikan maissa hankala. Jos taiteilija saa toimeksiannon hallitukselta esimerkiksi monumentin veistämiseen tai häneltä tilataan töitä presidentin palatsiin, tarkoittaa se usein taloudellisia edellytyksiä ja vapautta tehdä omaa taidetta täysillä. Tällaisesta asemasta nautti yksi alueen suurtaiteilijoista: Beninissä syntynyt ja Togossa vaikuttanut, Ranskan Akatemian palkitsema mestari Paul Ahyi, joka on mm. suunnitellut Togon lipun. Hänen veistoksiaan on nähtävillä Loméssa mm. Dékonin alueella, sekä Länsi-Afrikassa laajemminkin.

Beninistä ensimmäisenä mieleen tulevat monumentit ovat Atlantin yli rahdattujen orjien muistomerkki Porte du non retour Ouidahissa ja Cotonoun massiivinen punainen tähti, Étoile rouge. Itseäni sykähdyttää myös pienempi orjaveistos Coméssa valtatien risteyksessä. Orjuusmonumentit muistuttavat kipeästä historiallisesta ajanjaksosta ja sen uhrien kokemasta käsittämättömästä vääryydestä ja tuskasta. Étoile rouge on Cotonoun liikenteen solmukohdassa oleva kommunistinen monumentti. Aikanaan se hehkutti kommunistisen järjestelmän mahtavuutta, nykyään se on muistomerkki Beninin marxilaisesta aikakaudesta. Moderniin aikaan se liittyy esimerkiksi siten, että nigerialaiset nettihuijarit ovat kunnostautuneet huippuunsa myymällä Étoile rougen netissä hyväuskoiselle keräilijälle merkittävän kovalla hinnalla.

Beniniläiset talot ovat välillä mahtavan iloisen värisiä, kuin karkkeja rujojen betoniharkkojen välissä. Näitä ilopillereitä pitää mielellään taideteoksina, mutta aika usein ne ovat oikeastaan eri firmojen brändivärisävyillä maalattuja. Neonvihreistä taloista saa ostaa Moov-operaattorin puheaikaa ja auringonkeltaisista Flag-olutta. Kaupallista toki, mutta esteettisesti mukavampaa kuin tyypilliset mainosjulisteet. Talojen ulkoseinät ovat muutenkin kätevä alusta taiteen tekemiselle. Länsi-Afrikassa tämä harvemmin tarkoittaa länkkärigraffiteja, vaan lähinnä talon emäntä-/isäntäväen omaa taidetta. Ulkoista ilmettä ei ole säädetty ja talon omistaja tekee seinillään mitä haluaa. Muotisuunnittelijoiden ateljeiden seinillä poseeraa hahmoja leningeissään, valtava Bob Marley toivottaa vieraan tervetulleeksi rastafarin kotiin ja panafrikkalaiseen kuppila tarjoaa virvokkeita seeprakuvioisten muurien takana. Kuten muraalit yleisesti, niin nämäkin usein muuttavat muotoaan, vaihtuvat, katoavat. Vieläpä paljon nopeammin kuin meillä Euroopassa.

Kiasman ulkopuolella oli ARS11-näyttelyn aikaan nigerialaisen Emeka Ogboh’n ääniteos Lagos Soundscape. Itse kokisin mielelläni enemmänkin ääni-, valo- ja tilataideteoksia afrikkalaisessa ympäristössä. Grand-Popon säkkipimeä yö ja aaltojen pauhut antaisivat siihen kyllä jännittävän taustan.

 

Linni Olamo, toiminnanjohtaja

Teksti on julkaistu alunperin ruotsiksi Akpé 1/2018 kulttuurilehdessä.

Post-Popo-syndrooma

Istun pariisilaisessa kirjastossa, toisessa arrondissementissa, kävelyetäisyydellä kuninkaallisesta palatsista, loisteliaiden kupolien alla, valtavien maalauksien koristamassa lukusalissa. Olen juuri kirjoittanut puhtaaksi suuren osan Beninissä kirjoittamistani teksteistä, kahlannut läpi luonnoskirjani, ja hetken aikaa täällä länsimaisen yltäkylläisyyden keskellä Benin tuntuu taas käsinkosketeltavan läheiseltä.

On kulunut hieman yli kaksi viikkoa siitä, kun palasin Eurooppaan lähes yhdeksänviikkoiselta seikkailultani. Viime kuukausina olen saanut huomata, kuinka suhteellinen käsite aika oikeastaan on. Yhdeksän viikkoa Beninissä voi näemmä vilahtaa ohi silmänräpäyksessä ja olla toisaalta niin täynnä kaikkea uutta ja erilaista, että jälkikäteen on vaikea ymmärtää kaiken sen mahtuneen niin lyhyeen aikaan. Kaksi viikkoa Euroopassa oleilua voi näemmä myös tuntua ikuiselta tuloksettomalta yritykseltä prosessoida kaikkea Afrikassa koettua.

Lähdin Beniniin etsimään ja havainnoimaan hiljaisuutta, sydän ja silmät avoimina uusille tuulille ja tulevaisuudelle. Löysin etsimäni, mutta löysin niin valtavasti muutakin, että vaikka Helsinkiin palattuani lineaarisuuteen ja selkeyteen pyrkivät aivoni yrittivät parhaansa mukaan purkaa koettua koherentiksi paketiksi, havahduin pari päivää kysymystulvassa kiemurreltuani siihen, etten kyennyt selittämään kokemaani ihmisille, jotka eivät olleet jakaneet tuota kahden kuukauden seikkailua kanssani tai vierailleet siinä erikoislaatuisessa paikassa, jota sain hetken aikaa kutsua jos en nyt kodikseni niin tukikohdakseni nyt ainakin.

Havahduin siihen, ettei kaikkea Beninissä koettua – kenties nimenomaan lineaarisen, selkeän ja koherentin vastakohtaa – mitenkään voikaan puristaa sellaiseen pakettiin johon sitä yritin mahduttaa; selkeään filtteröityyn tulkintaan siitä, kuinka kaksi kuukautta auringon alla vaikutti minuun. Nyt ajattelen, että joitain asioita on turha edes yrittää selittää sanoin.

Kysyvien kanssa kykenen jakamaan arkisia asioita, tuokioita, havaintojani. Kerron kuuman kosteuden, kolapuut ja akaasiat, yöllisen tähtitaivaan, kallelleen kääntyneen ja matalalla kalluvan punaiseksi värjäytyneen kuun. Kerron lintujen kokoiset lepakot, korviahuumaavasti hiekkarantaa vasten jylisevän meren, ihmisten ystävällisyyden, elämänasenteen. Kerron, kuinka poskiani kivisti kolme ensimmäistä päivää, koska hymyilin taukoamatta. Kerron voodoopapistani, minun vuokseni uhratuista kukoista, joiden veren vuodatusta edes paikallinen seuralaiseni ei kyennyt katsomaan, simpukoista ja kolapähkinöistä maalattialla. Kerron onnea elämään tuovista seremonioista, joissa valkoisiin pukeutuneet Mami Watan naiset heittäytyvät meren aaltoihin ja niistä paikallisista uskomuksista ja tavoista, joihin ehdin tutustua. Kerron Finlandiasta, rätisevistä kaiuttimista soitettuna itsenäisyyspäivän juhlassa lempeässä lämpimässä merituulessa, kerron pitkästä joulupöydästä Lissa Gbassassa. Kerron kulttuurien kohtaamiset, keskustelut polygamiasta ja naisen asemasta ainoana eurooppalaisena pitkässä juhlapöydässä. Kerron seikkailuni moottoripyörän selässä rannikon toisesta päästä toiseen ja vierailuni paikallisissa kodeissa.

Mutta sydämen tyhjyyttä, haikeutta siitä mitä kaikkea olen jättänyt taakseni palatessani tänne ja sitä kuinka kaukaiselta se kokonainen taakse jätetty maailma yhtäkkiä tuntuu, sitä en kykene kertomaan. En kerro kaukaisen maailman kokonaisvaltaista erilaisuutta, en osaa pukea sanoiksi sitä kuinka hyvältä ja helpottavalta se tuntui, enkä sitä kuinka helppo sen keskelle oli solahtaa. En kerro kaivertavaa haikeutta siitä, etten enää aamuisin herää terassille puhaltavaan merituuleen, liiskaudu beniniläisnaisen kainaloon täpötäydessä puskataksissa tai pese itseäni saavivedellä päivästä toiseen. En kerro haikeutta siitä, että nyt kävelen villakangastakki tiukasti ympärilleni kiedottuna kylmiä tuulisia kivettyjä katuja maailmassa joka täyttyy aperitiiveista ja luksusliikkeistä ja loisteliaista leivoksista ja taideaarteista. En kerro haikeutta siitä, että nyt kukaan ei kiinnitä minuun erityistä huomiota vaan hukun eurooppalaisen suurkaupungin tuomaan anonymiteettiin, siihen mitä beniniläiset kutsuvat länsimaiseksi individualismiksi. En kerro kontrastista korviin särähtävän siirtomaaranskan ja tämän nyt ympärilläni kuulemani korrektin ranskan välillä vaan pidän tämän kaiken omana tietonani.

Kerron kuitenkin itselleni, että kuten aikakin, on kaikki niin kovin suhteellista, luultavasti myös nyt tuntemani kaipuu. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa mutta myös oma aikansa. Kerron olevani syvästi kiitollinen siitä kaikesta, mitä Popo minulle antoi ja mitä sain Beninissä kokea. Ja sitten kerron kenties palaavanikin vielä. Mistä sitä tietää, jos vaikka ihan pian.

 

Kirjoittaja Tiia Anttila on arkkitehti, joka vietti Villa Karossa yhdeksän viikkoa syksyllä 2017. Myös tekstin kuvat ovat hänen ottamiaan.

 

Harjoittelijan haavissa: Emma Räisänen ja Markus Nivala

Mikä innoitti teitä hakemaan stipendiaatiksi Villa Karoon?

Emma ja Markus: Sirkustaiteilijakaverimme Rauli Katajavuori, joka oli stipendiaattina Villa Karossa viime vuoden tammikuussa suositteli Villa Karoon hakemista. Lisäksi olimme muilta tutuilta kuulleet paljon positiivista palautetta.

 

Minkälaisin odotuksin lähditte Villa Karoon?

Emma ja Markus: Asetimme itsellemme vähän liian kunnianhimoiset tavoitteet. Odotukset siitä, mitä täällä pystyy ja ehtii tekemään osoittautuivat liian suuriksi. Kun kyseessä on ruumiillinen työ eikä ole tottunut treenaamaan trooppisessa ilmastossa, niin kehon palautumiseen menee enemmän aikaa. Tiedostimme, että ilmasto on täällä hyvin erilainen, mutta jotenkin sitä kuitenkin oletti, että pystyisi treenaamaan samalla tavalla kuin mitä Suomessakin.

Minkälaisten projektien tai tehtävien parissa työskentelitte?

Emma: Olen harjoitellut tulevaa sooloesitystäni varten, joka käsittelee aisteja. Esitykseni sisältää ilma-akrobatiaa ja käsilläseisontaa. Lisäksi olemme ideoineet tulevaa pariesitystämme. Oleskelumme aikana esiinnyimme yhdessä Markuksen kanssa myös Villa Karon kuukausikonsertissa.

Markus: Minulla on myös tulossa oma sooloesitys, jossa yhdistyy rytmien tekeminen ja jongleeraus. Kävimme myös pari kertaa Villa Karon vieressä sijaitsevassa orpokodissa pitämässä työpajoja lapsille. Opettelimme yhdessä esim. nuorallakävelyä ja jongleerausta.

 

Mikä oli stipendiaattijaksonne ikimuistoisin kokemus?

Emma ja Markus: Viimeisen viikkomme aikana näimme meren rannalla ison, ainakin puolitoistametrisen kilpikonnan. Se oli hyvin vaikuttava näky. Olimmekin hämmästyneitä, kun paikallisten mukaan kyseessä oli kooltaan ”pieni” kilpikonna. Toinen mieleenpainuva hetki tapahtui Pendjarin kansallispuistossa, missä safariautomme joutui norsulauman jahtaamaksi.

 

Mitä ette olisi osanneet odottaa?

Markus: Vaikka olimme tietoisia alhaisesta elintasosta, niin yllätti nähdä omin silmin, miten köyhiltä paikalliset ihmiset vaikuttavat ja miten he täällä elävät arkea. Hyvin harva paikallisista puhuu englantia, jonka vuoksi asiointi esimerkiksi markkinoilla tapahtuu pitkälti elekielellä mikäli ei osaa ranskaa. Ajattelin, että englannilla jotenkin pärjäisi täällä, mutta jos oikeasti haluaa tutustua paikallisiin ja kommunikoida heidän kanssaan, niin se on melko vaikeaa yhteisen kielen puuttuessa.

Mikä oli mielestänne tärkein anti oleskelunne ajalta?

Emma: Täällä olen nauttinut ajattomuudesta ja siitä, ettei tarvitse mennä kellon mukaan. Koen, että tietyllä tapaa tämä on ollut ikään kuin pieni irtiotto Suomen arjesta.

Markus: On ollut mielenkiintoista havaita kulttuurieroja ja huomata esimerkiksi se, miten vähällä sitä loppujen lopuksi pärjää. Länsimainen kulttuuri on mielestäni liian tavarakeskeinen. Tiedostetaan ettei materia tuo onnellisuutta, mutta yhteiskunnan rakenteet usein kuitenkin keskittyvät mittaamaan sitä mitä omistaa.

 

Minkälaisia suunnitelmia teillä on jatkoa ajatellen?

Emma: Tavoitteenani on saada sooloesitykseni alkusyksyyn mennessä ensi-iltaan. Maaliskuun alussa esiinnymme Turussa järjestettävillä Supiainen -sirkusfestivaaleilla, jossa mahdollisesti myös esittelemme Villa Karossa työstettyjä ideoita.

Markus: Tarkoituksena on saada oma sooloesitys valmiiksi kesän aikana. Lisäksi työstämme ryhmäesitystä ja loppusyksyksi olisi tarkoitus valmistella pariesitys Emman kanssa.

 

Millaisia tuntemuksia lähestyvä kotiinpaluu herättää?

Emma: Vähän on ristiriitaiset tuntemukset, kun miettii paluuta. Viettämäni aika Villa Karossa on ollut hyvin antoisa. Todennäköisesti tulee jonkinasteinen kulttuurishokki ja materia-ahdistus kotiin palatessa. Suomessa olen tottunut tuijottamaan kelloa, mutta täällä olen oppinut ottamaan rennommin vaikkakin ei ehkä tajunnut jättää tarpeeksi aikaa pelkkään oleskeluun. Ehdimme myös tehdä jonkin verran reissuja minkä vuoksi työskentelyyn käytetty aika jäi vähemmälle. Toisaalta on myös kovasti halunnut seurata mitä kaikkea ympärillä tapahtuu. Jännittävää nähdä millaisia ajatuksia herää, kun pääsee takaisin Suomeen. Ajatusten prosessointi ja vertailu jatkuu varmasti vielä pitkään. Omaa keittiötä on myös ehtinyt tulla jo vähän ikävä.

Markus: Mielestäni viisi viikkoa on ollut sopiva aika. Hyvä, että viisi viikkoa on minimi, sillä matkoihin ja reissuihin menee aikaa niin kuin myös siihen, että oppii elämään paikallisessa rytmissä ja täysin uudessa kulttuurissa. Täällä on enemmän keskittynyt asioiden kokemiseen, mutta kotona onkin sitten lisää aikaa ihmetellä kaikkea koettua ja pystyy ehkä myös paremmin hahmottamaan Beninin ja Suomen välisiä kulttuurieroja.

 

Mitä haluaisitte sanoa henkilölle, joka suunnittelee hakemista Villa Karoon stipendiaatiksi?

Emma: Mielestäni Villa Karo tarjoaa hyvät mahdollisuudet ideointiin ja työskentelyyn. Stipendiaattijakso on tarjonnut hienon mahdollisuuden tavata uusia, eri-ikäisiä ihmisiä eri aloilta. Tämä on ollut ainutlaatuinen kokemus kaikin puolin.

Markus: Ranskan alkeita kannattaa etukäteen opiskella mikäli ei puhu ennestään kieltä. On hyvä myös varata useampi päivä siihen, että keho tottuu lämpötilaan varsinkin jos kyseessä on ruumiillinen työ.

 

Sirkustaiteilijat Emma Räisänen ja Markus Nivala viettivät Villa Karossa viisi viikkoa tammi-helmikuussa 2018.
Teksti ja kuvat: Fabienne Zogg