tammi22018

Madlena de Popo – Histoire d’une esclave

Todellisiin tapahtumiin perustuva tarina Madlenasta on tiettävästi vanhin orjanaisen elämästä dokumentoitu tarina ja ainutlaatuinen, sillä mitään vastaavaa ajankuvausta orjakaupasta ja elämästä meren toisella puolella ei ole tästä näkökulmasta säilynyt. Madlena vietiin Grand-Popon kylästä Beninistä noin vuonna 1700 Karibialle St.Thomasin saarelle, joka kuului siihen aikaan Tanskalle. Erinäisten tapahtumien seurauksena hän sai mahdollisuuden kirjoittaa kirjeen Tanskan kuningattarelle Sophie Magdalenalle gbe-kielellä ja signeerasi kirjeensä “Madlena de Popo”. Alkuperäinen kirje on säilynyt Tanskan Kansallismuseossa ja tapahtumat on dokumentoitu tanskalaisen historioitsijan Louise Sebron väitöskirjassa “Mellem afrikaner og kreol – Etnisk identitet og social navigation in Dansk Vestindien 1730-1770”, (Lundin Yliopisto, 2010). Nyt tarina – ja Madlenan sielu – viedään takaisin Grand-Popoon. Vaikka tarina kulkee Madlenan kautta, siinä kerrotaan muista hänen kaltaisistaan myös nykyaikana.

Museotoimikunnan ajatuksia

”Kenelläkään ei ole oikeutta pyyhkiä pois ainuttakaan sivua kansan historiasta, sillä kansa ilman historiaa on kuin maailma ilman sielua”, totesi kuuluisa kamerunilainen toimittaja Alain Foka. Todellisuudessa meidän täytyy tehdä historiastamme kulttuurisen kehityksen alkuunpanevan voiman lisäksi opettavaa ja taloudellista.Tällä periaatteella olemme rakentaneet uuden museomme. Emme säästele voimiamme kun vaalimme tätä aarretta: järjestämme erilaisia näyttelyitä, työpajoja sekä opastettuja kierroksia. Musée Karon rakennus on entinen pankki, jonka kunnostustyöt museoksi aloitettin vuonna 2012. Nyt rakennus tulee palvelemaan näyttelytilana sekä mahdollistamaan taide- ja kulttuurityöpajojen järjestämisen. Lisäksi siellä on varastotilaa esineille, jotka eivät ole vielä esillä. Musée Karo olkoon paikka kulttuurivaihdolle, jotta kulttuurin soihtu Afrikassa – ja kaikkialla maailmassa – voisi nousta mahdollisimman korkealle! Ensimmäisessä näyttelyssä on neljä pääaihetta: orjalaivan malli ja orjakauppareitit, Villa Karon kokoelmista valittu esineistö, 20-ruutuinen sarjakuva ja viimeisenä kuvaus nykyorjuudesta. Näyttelyn teema on sama teema kuin monissa muissa beniniläisissä museoissa, jotka kertovat orjakaupasta. Näyttelyn nimi tulee Popon Madlenalta, jonka tarinan kerromme beniniläisen Hector Sononin sarjakuvan avulla. Myös Grand-Popossa harjoitettiin orjakauppaa ja Madlena on grandpopolaisen tositarinan sankaritar. Tarkoituksemme ei ole korostaa orjakaupan surullista puolta vaan avata henkevää ja kulttuurista keskustelua, jonka kautta käsitellä tätä surullista ajanjaksoa historiassamme.

Georgette Bango

***
Kun näyttelyn teemaksi valikoitui Afrikan orjakauppa, tuntui se oikealta päätökseltä. Sitten esiin nousi epäily, olemmeko sittenkin tarttuneet liian sensitiiviseen aiheeseen – koskettaako orjuus vieläkin liikaa paikkakunnan ihmisiä tai voimmeko me suomalaisina edes ehdottaa moista aihetta? Tapaamiset Holger Weissin, Risto Marjomaan ja Kalle Kananojan kanssa vahvistivat käsitystä, että aineistomme on tutkittuun tietoon pohjautuvaa. Tutustuminen tanskalaisen historioitsija Louise Sebron kautta popolaiseen Madlenaan vahvisti omaa käsitystäni, että olemme oikeilla jäljillä. Oikein tai ei, grandpopolaiset itse eivät ole tutkineet omaa osuuttaan orjakaupassa tai sitten he eivät ole halunneet sitä tehdä. Kun työryhmämme afrikkalaiset jäsenet eivät aihetta vastustaneet, Madlenan tarinasta rakentui näyttelyn keskeinen teema. Olemme rakentaneet afrikkalaisen näyttelyn ennen kaikkea afrikkalaisille. Itse ihastuin Madlenaan ja tarkoitukseni on Louise Sebron avulla vielä täydentää popolaisen orjanaisen henkilökuvaa hänen poikansa Mingon kautta. Ja kenties saamme vielä vastauksen Madlenan kysymykseen nykyiseltä Tanskan kuningattarelta, vaikkakin noin 300 vuotta myöhemmin. Kun näyttely päättyy, tiedetään enemmän Grand-Popon roolista orjakaupassa.

Matti-Juhani Karila

***
Museotoimikunnan pääosa, Matti-Juhani, Tintti ja minä saavuimme Grand-Popoon 22.10., Julia pari päivää myöhemmin. Näyttelytilan rakennustyöt olivat kesken. Toimikunta viimeisteli näyttelyä mielessään 13 päivää, kunnes pääsimme 4.11. porailemaan reikiä seiniin. Työmme keskeytyi vielä kahdeksi päiväksi 7.-8.11. lattian valun johdosta. Lattian pinnoitus oli kesken vielä avajaisissakin 11.11. Paljon kuitenkin valmistui avajaisiin. Erityisiä viime hetken sankareita olivat nuoret paikalliset moniosaajat Boris ja Enoc, jotka kiipeilivät bambu-alakatossa ja sen päällä vielä viimeisenä yönä. Näin saimme näyttelyvalaistuksenkin asennettua (olimme tuoneet Suomesta 60 kohdevalaisinta). Tekstaajataituri Daté maalasi tekstejä seiniin yötä päivää ja veti tikkaansa piiloon minuuttia ennen kuin avajaisvieraat astuivat sisään. Hector Sononin sarjakuva on oivallinen. Hän oli loistava valinta piirtäjäksi. Orjalaivan 137 vaaksan mittaista saviorjaa saivat keramiikkamestari Marcellinen ja hänen apulaisensa Agathen käsissä maagisen yksilöllisyyden kukin. Orjat on pakattu laivan halkaistuun pienoismalliin niin, että katsoja voi kokea olevansa laivassa mukana. Laivamallin tekijät kyllä epäonnistuivat ja malli ei vastannut odotuksiamme, mutta mustaksi maalattuna se luo tarvittavat puitteet orjaveistosten puhuttelevalle lumolle. Näyttelysalin ala on 127 neliömetriä. Vesikatto on kalteva. Ennen alakaton tekoa tilan korkeus oli toisella seinällä 5,45 metriä, toisella 3,65 metriä. Alakatto oli sovittu rakennettavaksi mahdollisimman lähelle vesikattoa. Kattopalkistoa oli tarkoitus käyttää valaistuksen kiinnittämiseen ja teosten ripustuksiin. Ensitöikseni marssin 22.10. Kwassin kanssa työmaalle. Alakattoa oltiin paraikaa tekemässä vaakasuoraksi 3,1 metrin korkeuteen. Tilasta oli kaapattu 30 % pois, samoin kaikki ripustusmahdollisuudet. Ihmettelin mokomaa. ”Mutta silloinhan rakenteet olisivat jääneet näkyviin!” Niinpä.

Jouko Koskinen

***
Kun Musée Karo avattiin 11.11.2015 kello 11.00 Grand-Popossa, numerologi ja Fâ-asiantuntija Gratien Ahouanmenou vakuutti tämän tarkoittavan hyvää, koska numero 1 esiintyy ajankohdassa niin monta kertaa. Museota ja näyttelyä rakennettiin koko ajan rintarinnan: kun teoksia nostettiin seinille, rakennettiin vielä tietä museoon. Toisinaan mielessä tuntui hämärtyvän se, kuinka paljon museotoimikunnalta odotettiin itse rakennuksen teknisen pystyttämisen kommentointiin ja tämä hämärtyminen johtui myös osaltaan siitä yksinkertaisesta asiasta kuin pitkästä välimatkasta Annankadun ja Grand-Popon raitin välillä. Voi olla hankalaa sanoa Kampista käsin, minkälainen lattia- tai kattomateriaali pitää olla, millä työkaluilla se toteutetaan ja millä aikataululla. Museorakennus on entinen pankki, missä myös villakarolaiset hoitivat pankkiasiansa. Nykyään Grand-Popon pankki on raitin ja valtatien risteyksessä, Carrefourissa. Kun pankki oli siirtynyt, rakennuksessa toimi hetken aikaa pieni kahvila. Myöhemmin kuitenkin rakennus siirtyi Villa Karolle ja uusien tilojen rakentaminen alkoi. Rakennus laajeni noin kolminkertaiseksi, mikä mahdollistaa myös isojen näyttelyiden pystyttämisen, kunnon säilytystilat, työpajatilat, toimiston ja kattamattoman kauniin patioalueen keskelle rakennusta. Nyt avattiin pelkästään aula ja näyttelysali ja muiden tilojen osalta rakennustyöt jatkuvat. Voimme kuitenkin jo nyt ylpein mielin suositella Musée Karoa kaikille Grand-Popon kävijöille!

Julia Autio

***
Uudenuutukaisen näyttelysalin seinille asetimme esille Popon Madlenan tarinaan kytkeytyvää esineistöä Villa Karon omista kokoelmista: vanhoja karttoja 1800-luvun Afrikasta, orjuutta ja orjakauppaa kuvaavia teoksia sekä vodun-uskontoon liittyviä veistoksia. Louise Sebron tutkimuksen mukaan Madlena ei kasteen saatuaan hylännyt vodun-jumaliaan kokonaan vaan kääntyi kristinuskon jumalan lisäksi tarvittaessa myös Legban, Mami Watan tai Heviosson puoleen. Oli hurjan kiintoisaa sukeltaa kokoelmavarastoon ikään kuin Madlenan silmin katsellen. Näyttelyssä nähdään myös uushankintoja, kuten vodunin joustavuudesta todistava ristiinnaulittua hahmoa muistuttava veistos sekä Matti-Juhani Karilan juuri ennen avajaisia Togosta löytämä keraaminen Legba kolmine komeine päineen. Vodun kuuluu tiiviisti grandpopolaiseen arkipäivään ja legboja tapaa esimerkiksi markkinoille johtavan reitin varrella useassakin kohtaa. Madlenan kohtalon myötä kokoelmat esittäytyivät minulle myös aivan uudessa henkilöhistoriallisessa valossa. Kolmipäinen Legba seisoo näyttelyssä kuin esinäytöksenä tai kunnianosoituksena Hector Sononin sarjakuvassaan kuvaamalle menneelle, orjakaupan myötä uuden suunnan saaneelle elämäntarinalle. Madlenan lisäksi näyttelyn päähenkilöihin kuuluu myös entinen lapsiorja Komi. Orjakauppa ei ikävä kyllä ole jäänyt menneisyyteen, kuten nykyään teini-ikäisen beniniläispojan kertomus osoittaa. Mopokorjaamossa palkatta raatanut Komi sai lopulta sijaiskodin ja mahdollisuuden koulunkäyntiin Future Foundation -järjestön kautta. Olimme kaikki kovin iloisia nähdessämme Komin myös näyttelyn avajaisissa!

Katariina Timonen

***
Näyttelytoimikuntaan kuuluu myös Anna Ovaska, jota saamme kiittää erityisesti näyttelysalin ympäri kiertävän aikajanan työstämisestä. Koko toimikunta haluaa lausua lämpimät kiitokset kaikille näyttelyn teossa auttaneille, niin Beninissä, Togossa, Tanskassa, Ranskassa kuin Suomessakin. Näyttelytoimikuntaan kuuluu myös Anna Ovaska, jota saamme kiittää erityisesti näyttelysalin ympäri kiertävän aikajanan työstämisestä. Koko toimikunta haluaa lausua lämpimät kiitokset kaikille näyttelyn teossa auttaneille, niin Beninissä, Togossa, Tanskassa, Ranskassa kuin Suomessakin.

Kuvat: Jyri Pitkänen (2015)

marras172017

Harjoittelijan haavissa: Kari Rakkola

T(r)anssiharjoituksia kaatopaikalla – länsiafrikkalaista kehonkieltä oppimassa

Kari, mitä kuuluu juuri nyt?

– Hyvää. Vähän sekavaa, niin kuin aina ulkomailla, vaikka suomalaisena asuukin toisessa maassa. Monta asiaa ja kontaktia on ollut täällä hoidettavana yhtä aikaa.

Millaisia odotuksia sinulla oli ennen stipendiaattijaksoa?

– Ei mitään suurempia. Ainoa pelkoni oli se, että ne asiat joista halusin tietää, olisivat ainoastaan turisteille suunnattuja ja etten saisi alkuperäistä materiaalia. Asia ei kuitenkaan ollut niin, vaikka osasta asioita meille tarjoiltiinkin hieman pehmennetty versio. Tämä ei silti ollut vielä turistikamaa.

Kerro vähän siitä, mitä tulit tekemään: millaisia asioita tai projekteja?

– Minua kiinnosti se, miten perustarinoita kerrotaan kehonkielellä täällä ja etenkin tanssin avulla. Afrikkalaisia tulee Eurooppaan koko ajan yhä enemmän ja heidän kehonkielensä ymmärtäminen on ensiarvoista, myös teatterissa. Olettamuksenani oli, että parhaiten alkuperäiset traditiot kehonkielessä ovat säilyneet juuri uskonnollisissa rituaaleissa. Siitä syystä menimme moniin vodun-seremonioihin.

Löysitkö etsimäsi?

– Kyllä. Kokosimme melko hyvän määrän videomateriaalia, sillä saimme luvan kuvata viisi isoa erityyppistä seremoniaa ja kaksi pientä seremoniaa. Lähtökohtanani ei ollut etsiä mystiikkaa, uskonnollista transsia tai saada erityisiä kiksejä tästä asiasta. Joku olikin heti aluksi huolissaan, etten pettyisi etsiessäni näitä ja tuli valistamaan minua vodunin negatiivisista puolista. Ensisijaisesti halusin kuitenkin tutkia sitä, miten fyysinen kommunikointi täällä tapahtuu.

Mielenkiintoisia asioita olivat muun muassa vodunin poliittiset ulottuvuudet. Matkustimme naapurimaahan Togoon, jossa maan hallitus yrittää esimerkiksi vaikuttaa siihen, millainen pyhä kivi valitaan vuosittain syyskuussa järjestettävässä Pierre sacrée (suom. Uhrattu kivi) -nimisessä vodun-juhlassa. Kansanperinteellä on edelleen täällä suuri valta, myös yhteiskuntapoliittisesti. Synkkä puolikin vodunissa on tietysti olemassa. Olimme oikeastaan vain yhdessä sellaisessa sessiossa, jossa lähestyttiin tai edes hipaistiin tätä asian synkkää puolta. Tiivistetysti ja sen enempää kommentoimatta, kanan veret tuli juotua. Tämä ei kuitenkaan oman työni kannalta ollut oleellista, vaikka kokemuksena kylläkin hyvin mielenkiintoinen.

Mikä oli mieleenpainuvin asia Villa Karossa vietetyn viiden viikon aikana?

Ihan alussa ihmettelin, kun meidät vietiin jonnekin kaatopaikan tapaiselle, suoraan sanottuna aivan keskelle roskaläjää. Tällä paikalla järjestettiin todella kaunis ja erityinen seremonia, jolloin kaatopaikka muuttui ikään kuin upeaksi juhlasaliksi. Ihmisillä oli myös upeat vaatteet ja korut päällään. Ristiriita oli käsittämätön.

Näin näyttelijäntyön ohjaajana en ollut näkemistäni transseista erityisen vakuuttunut, mutta ilmeisesti ne kuuluvat eräänlaiseksi seremonian väliosaksi. En kuitenkaan muista nähneeni yhtään transsiesitystä, joka ei olisi ollut harrastelijateatteritasolla. Tietenkin transsi on ihan mahdollista saada teknisesti aikaan rytmin, tanssin ja paikallisen pontikan eli sodabin avulla, mutta ei uskonnollisista syistä. Jos tietyllä tavalla itseään keinuttaa ja ottaa vähän voimajuomaa päälle, siitähän se lähtee. Tällä puolella ei itselleni kuitenkaan ollut mitään sensaatioarvoa.

Jos jotain kriittistä pitää sanoa, niin eräällä reissulla näimme, kuinka eurooppalaiset jakelivat paikallisille kaikenlaista rihkamatavaraa. Itselleni tuli sellainen vaikutelma aivan kuin he olisivat ruokkineet jotakin puluja. Tämä ei paranna kenenkään asemaa, sillä arvotus on väärä. Asetelma ihmisten välillä tulee kummalliseksi ja lopulta se synnyttää toisella puolella aggressiota ja vastapuolella ylimielisyyttä. Tällainen kohtaaminen ei ole aitoa.

Sen sijaan tilanne oli aivan toisenlainen vieraillessamme jokiveneretkellä saarella, jossa valmistettiin suolaa. Kohtaaminen saaren kyläläisten kanssa oli aitoa ja se tapahtui tasa-arvoisesti ilman tavaran tai lahjusten vaihtoa tai odotuksia. Kun ollaan samalla tasolla, se on hienoa. Siitä saa myös itse paljon enemmän. Onhan täällä mahdollisuuksia antaa rahaa esimerkiksi orpokodille ilman, että kenenkään omanarvontuntoon kajotaan. Myös se, että Villa Karo on luonut kontakteja pitkällä aikavälillä mahdollistaa sen, että sitä kautta tarvittavia tavaroita ja apua voidaan toimittaa mahdollisimman tasaisesti ja hallitusti eri kyliin.

Millä mielin palaat kotiin? Millaisia eväitä on kotiinviemisiksi?

– Hyvä, kun tuli tehtyä. Kotona tosin on täysi stressi on odottamassa. Olen siirtänyt töitä eteenpäin, enkä luultavasti ehdi käsittelemään tätä kokemusmäärää kuin ehkä vasta kuukauden kuluttua. Dokumenttimateriaaliahan meille tuli lähes kahden pitkän elokuvan verran. Jospa sen joskus saisi avattua ja purettua.

Millaisia terveisiä lähettäisit henkilölle, joka harkitsee hakevansa stipendiaatiksi Villa Karoon?

– Kaikki suunnitelmat, mitä tälle ajalle tänne tekee, täytyy tehdä suurpiirteisesti. Jos yrittää kovin tiukkaa aikataulua laatia, siinä menee vain oma energia hukkaan. Ne asiat, joita halusin, tapahtuivat lopulta aika nopeasti. Minua auttaneet henkilöt tulivat itse tarjoamaan apuaan, mutta asiat ottavat välillä aikansa.

Kari Rakkola näyttelee sekä ohjaa näyttelijäntyötä Wienissä. Hän vietti Villa Karossa viisi viikkoa elo-syyskuussa 2017.
Teksti: Liisa Manninen

Kari Rakkola (kolmas oik.) Togon pääkaupungissa Loméssa Pierre Sacrée -juhlissa Roland Bonimairin (toinen oik.), Tomi Päiväläisen (kolmas vas.) ja Liisa Mannisen (ensimmäinen vas.) sekä kyläläisten kanssa.

marras162017

Villa Karoon valitut stipendiaatit kevätkaudelle 2018!

Villa Karon stipendiaatit on valittu. Odotamme innolla tulevan residenssikauden palmupuiden ja meren maininkien inspiroimia tuotoksia!

Jenni Haili, valokuvataiteilija, Kaisla Löyttyjärvi, näyttämötaiteilija & Marika Hyvärinen, säveltaiteilija (työryhmä Taiteilijakollektiivi KOLME)
Pirjo Havia, tietokirjailija
Aleksi Holkko, näyttelijä
Andreas Kalkun, taiteentutkija & Rebeka Põldsam, taiteentutkija (työryhmä)
Sami Kontola, lyömäsoitintaiteilija
Katriina Kurki, tietokirjailija
Aku Louhimies, elokuvaohjaaja
Anni Mattila, säveltäjä, muusikko
Menard Mponda, musiikinopettaja & Marco Oey, musiikinopettaja (työryhmä)
Markus Nivala, sirkustaiteilija & Emma Räisänen, sirkustaiteilija (työryhmä)
Laura Pyrrö, oopperalaulaja
Riiko Sakkinen, kuvataiteilija
Harri Tuominen, musiikkitoimittaja
Pekka Virtanen, tutkija

Villa Karon EDUFI-korkeakouluharjoittelijaksi on valittu Fabienne Zogg, jolla on afrikkalaisen kirjallisuuden tuntemusta ja kokemusta työskentelystä Ghanassa. Hän on Villa Karon 37. harjoittelija ja aloittaa työt tammikuussa.

Stipendien hakuaika syksylle 2018 on käynnissä 15. maaliskuuta saakka!

elo82017

Beniniläistarinoita metsästämässä

Pyton ja velkojat

Olipa kerran pytonkäärme, jolla oli velkoja maksettavana kyykäärmeelle, pantterille ja metsästäjälle. Velkojat kävivät vuoroin kolkuttelemassa pytonin ovella, mutta käärme ei ollut koskaan kotona. Eräänä päivänä velkojat tavoittivat pytonin, joka kehotti heitä tulemaan seuraavan päivänä takaisin. Silloin pyton lupasi kuitata velkansa kaikille.

Seuraavana aamuna pyton mietti kuumeisesti miten se pääsisi pinteestä. Sen talon edessä kasvoi kolme puuta. Ensimmäinen oli liian korkea, toinenkin oli liian korkea, mutta kolmanteen pyton onnistui kiipeämään piiloon. Se kävi maate puun ylimmälle oksalle ja jäi odottamaan velkojia.

Ensimmäisenä paikalle saapui pantteri, joka suuttui huomattuaan, ettei pyton ollut taaskaan paikalla. Se päätti kiivetä puuhun odottamaan – siellä se odottaisi vaikka koko päivän, olisihan pytonin lopulta palattava kotiinsa. Pantteri ei nähnyt puussa lymyilevää pytonia, vaan asettui sitä alemmalle oksalle vartioasemaan. Seuraavana paikalle saapui metsästäjä, joka myös huomasi tulleensa huijatuksi, kun pyton ei ollutkaan kotona. Metsästäjä tähyili puun latvaan ja näki lehtien seassa vilauksen pantterista, jota se luuli pytoniksi. Molempien ihoa koristaa samankaltainen kuviointi. Metsästäjä raivostui ja tarttui kivääriinsä. Sillä aikaa, kun hän latasi aseensa, paikalle saapui myös velkojista viimeinen, kyykäärme. Kun kyy huomasi, ettei pyton ollut paikallaan, se puri suutuspäissään metsästäjää jalkaan. Metsästäjä ehti kuitenkin ampua pantterin, joka putosi puusta kuolleena maahan. Metsästäjä ehti vielä kostaa kyykäärmeellekin ampumalla sen kuoliaaksi, mutta sitten käärmeen myrkky lamautti hänet ja hänkin kaatui kuolleena maahan.

Pyton laskeutui tyytyväisenä puusta ja myhäili “kukapa nyt tulee minulta velkoja perimään, kun kaikki velkojat ovat kuolleet”. Sen pituinen se.

Tulin Beniniin hakemaan innoitusta uudelle lastenkirjalleni. Tulin etsimään eläinaiheisia tarinoita, joihin suomalaislapset voisivat samaistua. Koska “eläinkuvat- ja tarinat toimivat loistavana siltana eri maanosien, kulttuurien ja eritaustaisten lasten välillä”. Se oli kuulostanut hyvältä apurahahakemuksessa ja tuntunut hyvältä verukkeelta viettää kylmimmät talvikuukaudet Afrikan auringossa. Näin jälkikäteen naurattaa ja nolottaakin, että olin kuvitellut helposti keräileväni Beninistä söpöjä satuja, jotka olisivat miltei sellaisinaan valmiita laitettavaksi kirjan kansien väliin, kuin mikäkin Afrikkaan eksynyt 2000-luvun Lönnrot.

Todellisuudessa en tuntenut ennestään yhtäkään beniniläistä tarinaa enkä tiennyt maan kulttuurista juuri mitään. Uppouduin paikalliseen tarinankerrontaperinteeseen kiertämällä lähikyliä tavaten voodoo-pappeja, metsästäjiä ja kylänvanhuksia, jotka kertoivat minulle eläimiin liittyviä tarinoita. Kerta toisensa jälkeen hämmennyin kuulemistani beniniläistaruista. Eurooppalaisen näkökulmasta niistä useimmissa ei tuntunut olevan minkäänlaista logiikkaa. Tarinankerronnassa vuorottelivat legenda ja todeksi uskottu, ja jutut polveilivat jossain absurdien faabelien, uhkakuvien ja vitsien välimaastossa.

Vaikka satujen rakenteessa ei ollut päätä eikä häntää, päät ja hännät ja milloin mitkäkin ruumiinosat kyllä irtosivat juttujen hurjissa juonenkäänteissä. Hämmentävintä tarinoissa olikin niiden raaka väkivaltaisuus. Saduissa eläin- ja taruhahmot varastivat jumalten vaimoja, jumalat kostivat verisesti, tuli ruumiita. Eläimet tekivät erikoisia diilejä keskenään ja kavalsivat toisiaan puolin ja toisin. Pataan päätyivät milloin oma veli, milloin kaveri ja kuivan kauden ahdingossa jopa omat poikaset.

Nopeasti kävi selväksi, ettei Grand-Poposta ja sen lähikylistä keräämistäni saduista ollut sellaisinaan lastenkirjani sisällöksi. Kustantajani kanssa olimme jo esikoiskirjaani tehdessämme käyneet paljon keskustelua siitä, mikä on sopivaa ja mikä liian raakaa luettavaa lapsille. Ja esikoiskirjassa oli sentään kyse vain tavallisten luonnon tapahtumien, kuten petoeläinten saalistamisvietin kuvaamisesta eikä kannibalismista ja kostomurhista. Vaikka satukirjaprojekti päätyi umpikujaan, minulle absurdeina esiintyvät beniniläistarinat antoivat kuitenkin mielenkiintoisen kosketuspinnan kulttuurierojen tarkasteluun.

Safarimatkalla Pendjarin luonnonpuistoon kohtasin oikean pytonin. Muiden stipendiaattien kanssa seurasimme auton katolta jännittävää stand off -tilannetta nuoren leijonan ja pytonkäärmeen välillä.

Residenssini aikana sain suru-uutisen kotipuolesta: lapsuudenkotini vanha Ville-kissa oli siirtynyt autuaampiin hiirestysmaisemiin. Oli helmikuu ja maa oli jäässä, joten Ville-rukan ruumis päätyi vanhempieni pakastimeen odottamaan hautajaisia. Siskoni pohti, miten kertoa kolmevuotiaalle tyttärelleen Villen poismenosta. Päiväkodin hoitaja oli hämillään, kun siskontyttö kertoi mummulassa vietetyn viikonlopun jälkeen Ville-kissan sielun olevan nyt “kissojen Thaimaassa”, vaikka sen ruumis olikin yhä mummulan pakastimessa.

Afrikassa lasten suhde eläimiin, kuolemaan ja luonnon kiertokulkuun taitaa olla huomattavasti mutkattomampi kuin meillä. Grand-Popon arjessa lapsille tuskin selitellään eläinten taivaasta, kun joku kylänraitilla vapaana vilistävistä vuohista tai kanoista päästetään päiviltä ruoanlaiton yhteydessä. Mihinköhän päätyvät voodoo-seremonioissa uhrattujen eläinten sielut?

Toisaalta tuntuu, että Beninissä vallitsevassa voodoo-uskonnossa kunnioitetaan luontokappaleita enemmän kuin länsimaisessa, luonnosta ja hengellisyydestä vieraantuneessa kulttuurissa. Kaikilla luonnon eri elementeillä uskotaan olevan henki. Sinikka Tarvainen kirjoittaa kirjassaan Voodoo: afrikkalainen menestystarina, että voodoo-kulttuurissa “luonto ei ole ensisijaisesti tutkimuksen tai hyväksikäytön kohde, vaan se huokuu tunteita ja elämää”. Henkien uskotaan olevan läsnä kaikkialla, ja niiden oikuilla selitetään niin arvoituksellisia kuin arkipäiväisiäkin asioita ja tapahtumia. Myös kuolema on beniniläisarjessa läsnä eri lailla kuin mihin on kehittyneessä hyvinvointiyhteiskunnassa olemme tottuneet. Sen läheisyyden tuntee vieraileva yovokin uudella tavalla, esimerkiksi matkustaessaan mopotaksin kyydissä Länsi-Afrikan rannikon valtatiellä.

Elämä Beninissä on raadollisempaa kuin eurooppalaisessa hyvinvointivaltiossa. Sitä varjostavat vakavat toimeentulon ja korruption ongelmat sekä kunnollisen terveydenhuollon puute. Taikausko värittää kylien arkea ja ihmisten välistä kanssakäymistä. Yhteisöllisyys ja lojaalius läheisiä kohtaan on väkevää, mutta niin ovat myös ihmissuhdedraamat. Tämä kaikki heijastuu kulttuuriin ja sen tarinoihin. Päällimmäisenä kuulemissani saduissa oli selviytyminen. Afrikkalaisen arjen kamppailut ilmenivät hurjina juonenkäänteinä, väkivaltaisuutena ja peittelemättöminä tunteina – myös sellaisina, joita omassa kulttuurissani pidetään häpeällisinä.

Tarinankerrontasessioihin Grand-Popon lähikylillä kuului olennaisena palmuviinarituaali. Heven kylässä sitä juotiin metsästäjän pullosta, jonka sisällä asuu henki. Hengen lepyttämiseksi oli uhrattu paljon kanoja, joiden verestä pullon pinta ja sitä koristavat kallot, sulat ja luut ovat mustuneet.

Ihmismieli on kaiketi samanlainen joka puolella maailmaa. Sen ympärille kietoutuu erilaisia, kulttuurisidonnaisia kerrostumia, jotka ohjaavat käytöstämme. Kristinuskoon pohjaavassa kulttuurissa on keskeistä käsitys synnistä ja selkeästä jaosta oikeaan ja väärään. Meille tutuissa tarinoissa paha saa useimmiten palkkansa ja pilkka osuu lopulta ilkkujan omaan nilkkaan. Länsimaisten satujen maailma on suopea, ja lopussa hyvyys, rehellisyys ja epäitsekkyys palkitaan. Beniniläistarinoissa meissä kaikissa piilevää pahuutta ei peitelty, keskeiseksi teemaksi nousi vahingonilo ja tarinan sankari oli usein nokkelin oman edun tavoittelija. Pyton pääsi pinteestä höynäyttämällä velkojiaan. Meillä päin sadun loppuratkaisu olisi mitä todennäköisimmin ollut käänteinen — velathan on aina maksettava. Tosielämässä kuitenkin taitaa olla useimmiten niin, että röyhkein ja nokkelin pärjää parhaiten. Ehkäpä beniniläistarinat kaikkine hurjuuksineen ovatkin asteen lähempänä todellista ihmisluontoa kuin niiden siloitellut, länsimaiset sukulaiset.

Lastenkirjaprojektini jatkuu, vaikkakin uusin kuvioin. Tuleva kirja ei kerro pytonin tarinaa eikä toista muitakaan kuulemiani beniniläissatuja. Juonenkäänteitä paljastamatta mainittakoon, että uusi tarina kertoo ennakkoluuloista, eksymisestä, epämukavuusalueista, vieraanpelosta, pelon ylittämisestä ja sen myötä löytyneistä uusista ystävistä. Residenssimatka muistutti miten tärkeää on tutustua uusiin kulttuureihin ja pyrkiä siten ymmärtämään paremmin ihmisiä, jotka tulevat erilaisista olosuhteista kuin oma, tuttu ympäristö. Samalla voi nauraa omille ennakko-odotuksilleen sekä hölmöille tottumuksilleen ja korjata ennakkoluuloja puolin ja toisin. Tuleville sukupolville toivon kykyä empaattisempaan dialogiin kulttuurieroista ja yhteisestä ihmisyyden kokemuksesta. Tähän toivon voivani vaikuttaa työlläni lastenkirjojen parissa.

Teksti ja kuvat: Laura Merz
Piirustus: Lauran residenssijakson aikana piirtämä luonnos.