0

Kategoria: Finland

Kemi, Meri-Lapin suuri sydän

Teksti Alexis Yamajako
Kuva Tanja Kavasvuo

Kun saavuin Kemiin ensimmäistä kertaa kemiläisen vaimoni pienoisesta painostuksesta noin 30 vuotta sitten, ulkona oli 20 astetta pakkasta. Olin kuullut ja lukenut näistä pakkasista aikaisemmin, mutta astuessani ulos lentokoneesta ja tuntiessani tämän polttavan kylmyyden kasvoillani en pystynyt hengittämään!

Alexis YamajakoTuohon aikaan Nicolae Ceausescu oli juuri menettänyt valtansa ja Neuvostoliitto oli edelleen Suomen tärkein kauppakumppani. Kemin tuontisataman varastoihin minut tutustutti perinpohjaisesti vaimoni 10-vuotias serkkupoika. En ymmärtänyt tuolloin sanaakaan suomen kieltä, mutta hän sai kuitenkin minut ymmärtämään kaiken mitä kertoi.

Kemillä on oma ominainen tuoksunsa. Kesällä ilmassa leijuu paperimassan, meren ja Sireenin kukkien tuoksu. Talvellakin voi aistia ja haistaa meren, mutta sen tuoksu on kuivempaa ja pehmeämpää. Tehtaanpiippujen lakkaamaton tuprutus pakkassäällä herkistää hajuaistin ja joskus pilkillä ollessa voi tuntua siltä, että tehtaiden suodattimia ei olisikaan.

Verratessani Kemiä muihin kaupunkeihin, mieleeni tulevat Pohjois-Kanadan pienet paikkakunnat tai etenkin Kidal, joka on ovi Saharan autiomaahan. Kemiläiset ovat avoimia, uteliaita ja ystävällisiä. Heidän luonnettaan on muokannut karun ilmaston ja vaikean historian lisäksi meri. Meri on avannut kemiläisille mahdollisuuden pehmeämpiin näköaloihin ja mielipiteisiin.

Toisen Kemi-vierailuni aikana vaimoni iso-isoäiti juhli 80-vuotissyntymäpäiviään. Jäimme juhlapäivänä hetkeksi hänen kanssaan kahden ja silloin Martta-mummo sanoi: ”Allu! Ellu ei oo täällä. Nyt voidaan pussata kunnolla.” Useimmilla tapaamillani kemiläisillä naisilla on vaaleat ja vahvat silmät, korkea otsa ja tempperamenttinen luonne. Heillä on keskeinen rooli kotona, mutta kodin ulkopuolella he ovat usein kuitenkin hyvinkin ujoja. Tässäpä taitaa olla syy, miksi rakastuin kemiläiseen naiseen.

Kun vanhempani lähettivät minut 7-vuotiaana kotimaastani Beninistä kouluun Ranskaan, äitini sanoi minulle: ole hyvä poika, niin saat uuden rakkaan perheen. En minä, eikä hänkään voinut tuolloin kuvitella, että uusi perheeni tulisi olemaan Suomessa, maassa, josta olimme koulussa lukeneet seuraavaa: Suomessa meri jäätyy, koska on niin kylmä, ja ihmiset tekevät reikiä jäähän, jotta he voisivat kalastaa.

Taisin olla hyvä poika, sillä Kemissä minua on aina kohdeltu kuin omaa perheenjäsentä. Hyväksynnän ja rakkauden lisäksi minua on kärrätty jäänmurtaja Sampolle, olen saanut kelkkailla moottorikelkalla meren jäällä, olen ollut paistamassa makkaraa ja kalaa laavuissa, olen tehnyt reikiä jäähän ja kalastanut sieltä… (tiedän nyt, että sitä kutsutaan pilkkimiseksi), olen veneillyt ja uinut kesäisin suolattomassa meressä.. olen olen… Ollut kuin hemmoteltu kakara Kemin sydämessä.

Ja enää ei henki salpaudu, vaikka saavunkin talvisin kylmään Kemiin ja pakkassäähän, jossa ihmisillä on suuri ja lämmin sydän.

 

Alexis Yamajako
Kirjoittaja työskentelee Eurooppa Komission talousosaston viestintäyksikössä Brysselissä. Sitä ennen hän oli EU Komission varapuheenjohtaja Olli Rehnin avustaja.

Teksti on julkaistu alunperin Kemin kaupungin tiedotuslehti Kemiläisessä ja on luettavissa myös osoitteessa: http://www.kemi.fi/wp-content/uploads/2014/09/Kemilainen2-15.pdf#page=20

 

Harjoittelijan haavissa 4: Johanna Sipilä

Villa Karon kevätkausi pyöriskelee pikkuhiljaa pakettiin. Huhtikuussa yläkerta oli kuvataiteilijoiden valtakuntaa, kun taidemaalari Johanna Sipilä sekä tila- ja videotaiteilija Tuomas A. Laitinen hakivat vaikutteita ja materiaalia Grand-Popon elämänmenosta. Harjoittelijan haastattelukierrokselle Villa Karon kirjastotuoliin pyörähti ensin Suomeen vappuaattona palannut Johanna, joka sattumoisin on Tuomaksen ystävä opiskeluajoilta.

–Etukäteen oli hirveän ihana ajatus, että tänne on tulossa tuttuja! Se oli ihan sattumaa, että Tuomas on samaan aikaan täällä. Aika jakautui hieman kolmeen jaksoon: alkuun tamperelaisten (Janne Tuomen ja Annamaija Saarelan) kanssa, sitten tuli Tuomas ja viimeisen kahden viikon aikana vielä miesystäväkin käymään. Ainahan se helpottaa, kun on ympärillä ihmisiä jotka tuntevat ja puhuvat ”samaa kieltä”. Vaikka tutustuuhan suomalaisiin taiteilijoihin muutenkin nopeasti, Johanna toteaa.

Afrikkaan tutustuminen oli ollut hänellä mielessä jo pitkään, ja etenkin Ars 2011 -näyttelyn myötä heräsi ajatus tutustua mantereeseen Villa Karon kautta. Beninissä työskentely oli osa viimeaikaista muuttojatkumoa eri maiden, residenssien ja kollektiivien välillä.

–Residensseissä olen huomannut, että niiden välillä tekemisen määrä ja laatu vaihtelee hyvin paljon – etenkin siinä mielessä, mitä juuri minä pystyn missäkin tekemään. Täällä ei oikein tullut valmistettua suuria teoksia, vaan olen tehnyt luonnoksia, jotka auttavat muistamaan täällä heränneitä tunteita ja ajatuksia. Ideoita on tullut paljonkin, ja muutamia näkymiä olen maalannut, mutta ennen kaikkea työ on ollut päänsisäistä. Tämä on ensimmäinen kertani Afrikassa, ja siitä jää iso jälki, kun kaikki on niin erilaista. Prosessointi varmaan jatkuu kotona aika pitkään.

Johanna ja Markus-koira Villa Karon rannassa
Johanna ja Markus-koira Villa Karon rannassa

Johannan mukaan pensselinjälki on muuttunut jo residenssiaikana.

–Kyllä sen huomaa jo täkäläisien näkymien ja kokemuksien luonnoksista. Toisaalta joka paikassa on erilaiset valot, muodot ja asioiden rytmit. Mutta en tiedä, näkeekö kukaan muu kuin minä Afrikan-vaikutuksen luonnoksissani! Maalauksen kautta käsittelen elämää, ympäristöä, ihmisiä sekä yhteyteen pyrkimistä heidän kanssaan. Haluan siirtää taululle täällä kokemiani fiiliksiä – sellaisia, joita ei saa puhutulle kielelle. Kuten vaikka Heviosso-menot, joissa on mielettömät värit ja liikkeet, jotka jättävät oman kuvansa päähän. Se on enemmän kuin sieltä otetut valokuvat: maalaukseen sisältyy kaikki, liike ja tunne. Paljon olen siksi kirjoittanut täällä ylös ideoita ja ajatuksia. Yhteys paikallisiin ihmisiin jää toki kielen takia vajaaksi, kun ranskantaidottomana on niin harvan kanssa yhteinen puhekieli. Muuten ihmiset ovat kyllä tosi helposti lähestyttäviä ja heistä tulee hyvä fiilis. Ihmiset ovat iloisia ja tervehenkisiä, heidän kanssaan on helppo olla.

Johannan mielestä yllättävimpiä asioita oli luonnon vehreys sekä ajankulun ja -käytön voimakas muuttuminen.

–Aika kuluu ihan eri tavalla! En tiedä, kuluuko se nopeammin vai hitaammin, mutta asioihin menee tosi paljon enemmän aikaa. Ruokailussakin saattaa kestää tuntikausia. Aina ei myöskään halunnut vain sulkea itseään työhuoneeseen, kun teki mieli tutustua eri paikkoihin ja esimerkiksi voodoohon. Paikalliseen kulttuuriin tutustuminen on kuitenkin ollut tärkeää.

Paikallisten kuvataiteilijoidenkin kohtaaminen on tuonut omaa yllättävyyttään.

–Ensimmäisten kahden viikon aikana Feyshal (Traoré, togolainen stipendiaatti) halusi kovasti maalata yhdessä, ja muutkin taiteilijat ovat ehdottaneet samaa. Se on itselle tosi vierasta! Toki taidekouluaikana olen maalannut kavereiden kanssa huvikseni kimpassa, ja kokeilin sitä nytkin. Ei siitä yhteistä teosta syntynyt, mutta olimme studiossa samaan aikaan maalaamassa. Se oli todella erilaista kun työskentelytapani kotona, joka on hyvin eristäytynyt. Olisi varmaan ihan terveellistä tehdä enemmänkin jonkun seurassa, vaikka tosin ei siinä kauheasti saanut aikaiseksi, kun koko ajan oli pienessä tilassa tuntemattoman ihmisen kanssa ja pieni keskusteluyritys samaan aikaan päällä. Mutta oli se ihan mielenkiintoista!

Paluu Villa Karoonkin siintää jo kenties näköpiirissä.

–Kumppanini pohti kenties hakevansa tänne residenssiin ensi vuonna. Voisi olla hauska tulla silloin mukaan ja työskennellä eri tavoin, kun on jo kokenut kaikenlaiset ”pakolliset” tekemiset ja näkemiset!

Syksyn 2015 stipendiaatit ja harjoittelijat

Syksyllä 2015 residenssi täyttyy taas kun 15 stipendiaattia asuttaa Villa Karon huoneita. Seuraava haku keväälle 2016 loppuu 15.9. mennessä.

Kalastajien kotiinlähtö. Kuva: Hannu Lindroos (2013)
Kalastajien kotiinlähtö. Kuva: Hannu Lindroos (2013)

Behm Jukka, kirjailija
Halme Heikki, muusikko
Heiniö Mikko, säveltäjä
Kuhanen Saara, tanssija
Kärkkäinen Arja, muotisuunnittelija
Masalin Janne, muusikko
Nordenswan Hanna, toimittaja
Perhoniemi Tuukka, kirjailija
Pitkänen Jyri, valokuvaaja, kuvataiteilija
Rissanen Antti-Pekka, muusikko
Räbinä Pasi, muotoilija
Saksa Perttu, valokuvaaja
Talvitie Eveliina, kirjailija
Tolonen Ilkka, muusikko
Wide Elisabeth, sosiologi

Syksyllä on Villa Karossa tuplamiehitys CIMO-korkeakouluharjottelijoissa. Eveliina Wirtanen lähtee viideksi kuukaudeksi ja Liisa Nokso-Koivisto kolmeksi kuukaudeksi grandpopolaistumaan ja rakentamaan siltaa paikallisten, Villa Karon henkilökunnan ja stipendiaattien välille.

We wanna dance

I’m sure I don’t have to remind you that we have a whole lot of worries in Finland and Europe at this time. A little positive energy shouldn’t be too much to ask for.

The Beninese-Finnish jazz group Helsinki-Cotonou Ensemble (HCE) has been eagerly expected to tour in Finland and Europe to deliver us a truckload of groove again this summer in support of their award winning and highly praised sophomore album Fire, Sweat and Pastis.

But our hopes were dashed. Why?

The Embassy of the Netherlands in Benin, who is tasked with handling visa applications for the Beninese planning to travel to Finland, refused to grant a visa to 37-year old Noël Saizonou, musical frontman of the group. Hence, we’re gonna miss this.

Helsinki_Cotonou_Ensemble-3
Photo: Sami Mannerheimo

Noël is a percussion virtuoso, multi-instrumentalist, dancer, singer, composer and one-in-a-million talent. For over ten years he’s been performing in Finland and Benin with a bunch of Finnish and Beninese frontline musicians such as saxophonist Eero Koivistoinen. He’s been starring in Dance Theatre ERI’s productions. He’s been teaching future Masters of Music in Sibelius Academy. Just google the guy. He’s all over the place.

Beside his upcoming tour dates with HCE, he was to perform as soloist for the Finnish jazz institution, UMO Jazz Orchestra, alongside his HCE sidekick, guitarist Janne Halonen. He was also booked to teach at the Academy again among other artistic ventures.

Noël’s visa track record is clean. So the question is:

What does it take for an African professional such as Noël Saizonou to prove his worth to the bouncers at the gates of the EU? He shouldn’t even have to be a highly talented person to get here. He’s got work here to be done. Besides, Noël isn’t the only person now losing his job and income. This concerns the rest of the band, too, and compromises their status as the most influential current Finnish world music act.

And the right wing populists say that getting to Finland is too easy for foreigners. Yeah, right…

NoelInVK
Photo: Wilhelm Kvist

However, Noël will be shortly filing another visa demand again backed with invitation letters and documents from Janne Halonen and the Finnish-African cultural centre Villa Karo.

But you can help, too. Spread this message. It is a way to say that we won’t tolerate this. Show your support to Noël and HCE. Why?

Because #wewannadance. And there sure as hell is nothing wrong with that.

 

Miikka Pörsti

Writer and friend of Noël’s