Finland Archives - Sivu 5 14:stä

kesä162016

Kohtaamisia, inspiroitumisia

Täällä Villa Karossa olen löytänyt sisäistä lauluntekijyyttä eli soittanut kosketinsoitinta (sähkön salliessa) hurjat määrät ja sovittanut Seepranainen-teoksen lauluja. Soittanut viulua ja harjoitellut perulais-suomalaista perheoopperaa Metsän henki, jonka ”ensiaamu” on toukokuussa 2016 Musiikkiteatteri Kapsäkissä.

Olen kiitollinen joka ikisestä hetkestä kun olen saanut työskentelyrauhan ja oivaltanut että ”hei, tätä varten olen täällä, että saan taiteilla.” Eli saan olla muusikko, tekijä de facto enkä vain roikkua tuotannollisissa töissä tietsikan ääressä. Taiteilen oman taiteilijuuteni kanssa: via dolorosaa kun tämä työ ja elämäntapa nyt on. Tämä Villa Karo-jakso on ensimmäinen pidempi residenssijaksoni koskaan.

Vuonna 2011 ryhdyin vihdoin freelancer-itsenityöllistäjäksi. Se että raivasin omasta kalenteristani tilaa ja investoin rahallisesti tähän residenssijaksoon on äärimmäisen tärkeää. Residenssikollegaa, FT Kaija Kaitavuorta vapaasti siteeraten: ”Me maksamme siitä että voimme tehdä tätä. Siis harjoittaa ammattiamme ja kehittyä siinä.” Olen potenut huonoa omaatuntoa siitä että profiilini taiteilijana ei ole ”kirkas” ja että tulot eivät ole ”säännölliset”. En ole salonkikelpoinen. Tekisi melkein asettaa kirosana tähän. Heh. Mutta siis Afrikka-näkökulma sekä residenssikollegojen kanssa käydyt keskustelut avasivat lukkiutumia ja nk. ”fakki-idiotismiani” ja auttoivat oman riittämättömyyskamppailuni kanssa.

Ohjaaja-dramaturgi Katariina Lahden kanssa työstämme omaelämänkerrallista Seepranainen-musiikkiteatteriteoksen käsikirjoitusta. Katariinan läsnäolo täällä Grand-Popossa ja säännölliset kohtaamisemme ovat avanneet Seepranaiselle syntyväylän. Ensi-ilta Seepranaiselle Kapsäkissä 8.9.2016.

Oli tärkeää saada jättää siis skandinaavinen mukavuusalue / ”fare-and-square”-elo hetkeksi ja todeta että elämä rullaa vaikka en ole 24/7 online-tilassa.

Aurinkopaneeli tai generaattori olisivat olleet välillä suuri vara-apu kun sähkökatkokset ovat olleet riesana ja tietsikkojen akut tyhjinä. Mutta se tuntuu aika pieneltä siihen verrattuna, että ei ole ollut koko ajan katsomassa ja kyttäämässä montako peukutusta on nasevalla päivityksellä mahdollisesti ansainnut. (Ja taas tähän pikku kirosana.)

Edelleen toistan että residenssikollegojen kanssa käydyt keskustelut ja debatoinnit ovat täydentäneet ja avanneet uusia vahvoja näkymiä niin oman itsen kasvuprosessiin kuin freelanceriuden ja vapaan kentän toimintaan, työssä jaksamiseen ja itsensätyöllistäjän työn luonteen ymmärtämiseen.

Mistä aloitan?

-Kaijan näkemys että me investoimme omastamme, jotta voimme työskennellä, mennä kohti luovaa produktia. Eli me työskentelemme, vaikka me maksamme siitä itse. Täytyy kääntää asiat ylösalaisin tai ainakin kulmaan X, että ne näkisi taas uudelleen.

-Globaalin tulevaisuusskenario ja voimauttaja-johtajuuskouluttaja-kirjailija Tomi Astikaisen dynaaminen ja tuore lähestymistapa Grand-Popon alueen kehittämiseen. Verkoitoitumisillat- ja hetket joista syntyi Alododo!

-Katariina Lahden näkemys Villa Karon merkityksellisyydestä alueelle

–Pauliina Aarvan kanssa käydyt keskustelut länsiafrikkalaisen mentaliteetin psykofyysisyydestä (voudou, animismi, shamanismi, plasebo, ihmismielen psykofyysinen ohjautuvuus) prosessoituvat nyt täällä Suomen päässä.

Minulle Togon puolella käydyt epäonnistuneet tinkimiskokemukseni ja aivan ikimuistoinen ”tullipresidentti” ovat kipeänsuloisia kokemuksia. Afrikassa on pakotettu elämään isolla E:llä. Kotona suoritan elämää. Residenssijakso on siis 24/7 myös kokemuspääoman kartuttamista. Olen noviisi maailmankansalainen.

Opetus

Tähtihetkeni oli katolilaisessa koulussa, jossa sain kohdata koululaisia työpajan merkeissä. Oltiin suuressa piirissä ja responsorisesti laulettiin PuistoPellet-yhtyeemme tervehdyslaulua monilla kielillä.

Opettajat pitivät sellaista jöötä että huhhahhei! Minä en opettajien räksytyksestä välittänyt, vaan jammailin lasten kanssa Tete-Epole-Fesse-Pää-Olkapää-peppu-laulua. Oli hienoa huomata että homma toimii. Grand-Popon kadulla workshop jatkuu ja iloiset lasten äänet raikaavat ja kyseistä rallatusta lauletaan yovo-huutojen säestyksellä.

Français africain

Olen saanut kannustusta auttavan ranskani kehittämiseen ja koen kielitaitoni olevan tasoa välttävä-auttava.

Maalausworkshop Boubén pihapiirissä

Olin ottanut Suomesta mukaan akryylivärejä ja yövartijamme Boubén kotipihalla ennen yhteistä päivällistä pidimme kivien maalaustuokion lasten kanssa. Abdulai oli työvuorossa, joten hänenkin lapsensa olivat siellä sekä tyttäreni Elsa. Lapset todella itseohjautuvasti maalasivat yhdessä suurella innolla. Boubén vaimo valmisti meille maittavan tomaatti-pima-kastikkeen punaisen ”narskujuuston” ja spagetin kera. Boubén poika esitteli englannin kielen oppimateriaalia. Tämä vierailu on jäänyt sydämeeni ja toivoisin löytäväni sopivia verkostoja joiden kautta antaa kannustimia täältä Suomen päästä.

Jalkapalloa rannalla

Jalkapallo-ottelu myös järjestettiin rannalla kummityttöni Annan perhepiirin kanssa. Tuen Annan perhettä kuukausittain ja haluan voida jälleen tulla katsomaan hänen kasvuaan ja koulunkäynnin etenemistä.

Vapaa-aika ja työ limittyvät. Hetken jälkijunassa avautuvat aistit, tunteet, hetkessä reagointi ja ymmärrys tehdystä ja eletystä sakkaavat ja vasta pitkälle tämän residenssityöskentelyjakson jälkeen ymmärrän, mitä se on minulle antanut ja minkä se on minussa laittanut siemenelle ja alkuun. Mietin keinoja, joilla voisin päästä uudelleen Beniniin.

Grand-Popon kokoinen aukko

Sisälleni jäi Grand-Popon kokoinen aukko. Haluaisin palata ja tehdä jotakin konkreettista. Oppia Georgetten osuuskunnan naisilta hyötykasvien viljelystä, löytää keinon jolla olla hyödyksi ja aidossa vuorovaikutuksessa, ei vain avustus- tai raha-automaattina. Haluaisin rohkaisua ja kannustusta siihen kuinka Villa Karon jo olemassaolevia verkostoja voisi hyödyntää. Uskon että länsimaissa on halu auttaa nyt kun valtio on minimoinut esimerkiksi kehitysapua. Luotettavat ja konkreettiset kohteet, kuten naisosuuskunnan viljelypalsta olisivat varmasti luonteva tapa ja kohde tehdä lahjoituksia. Muutenkin sana ”avustus” voisi olla mieluummin ”kannustin”, ”mahdollistaminen”.

Helsingissä, Malmilla, 24.4.2016

Veera Railio, kirjoittaja on laulaja-viulisti-muusikko-yhteisöllistäjä-innostaja, Villa Karossa 6.2.-11.3.2016

www.veerarailio.com
www.kapsakki.fi
www.ruuskanenrailio.com

Florence, upea ompelijatar. Hänen taikomansa häkkilintu-mekot (kiitos kankaasta Tuuli Suominen) vievät Villa Karo ja Grand-Popo -viestiä eteenpäin. Oli hieno heittää Kansallisteatterin Lavaklubilla Sirkka-Liisa Sassin teksteistää koostuva Lauluja solidaarisuudelle-keikka Ruuskasen Maijan kanssa Florencen räätälöimissä mekoissa.

maalis22016

Harjoittelijan haavissa kausi 2 osa 4: Ishmael Falke

Haastateltavani aloittaa keskustelumme leveällä naurunpyrskähdyksellä, kun esitän hänelle ensimmäisen yksinkertaisen kysymykseni ”kuka sinä olet?”.

– Mä olen nukketetteritaiteilija ja asun Turussa. Olen 38-vuotias ja kotoisin Israelista, Ishmael Falke vastaa hetken harkinnan jälkeen.

Ishmael on viettänyt kuusi viikkoa puolisonsa, tanssija Sandrina Lindgrenin kanssa Villa Karossa. Nyt lähdön hetkellä Ishmael sanoo tuntevansa olonsa valmiiksi palaamaan kotiin, vaikka samalla hänestä tuntuu kovin monien asioiden jääneen kesken.

– Joskus haluan tulla tänne takaisin ja kokeilla erilaisia taideprojekteja, joita en nyt ehtinyt tehdä. Minan kieltäkin olisin halunnut oppia enemmän. Toisaalta olen täällä oppinut paremmin hyväksymään sen, että kaikkia suunnitelmia ei vain voi toteuttaa. Suunnitelmasta on tosi pitkä matka valmiiseen, ja kaikki muuttuu koko ajan. Täällä nautinkin siitä, että asiat tapahtuu ihan eri tavalla.

Video: Ishmael esiintymässä Tokpa Aïzon kylässä.

Grand-Popossa oleskelunsa aikana Ishmael on esiintynyt kahdessa lähikylässä ja pitänyt teatterityöpajan paikallisella alakoululla. Esiintymisistä hänen mieleensä on erityisesti jäänyt yleisön vastaanotto ja oma valmistautuminen – tai pikemminkin valmistautumattomuus. Molemmat esiintymiset olivat nopean improvisoinnin tulosta, ja mukana hänellä oli vain pari pientä, helposti kuljetettavaa nukkea.

– Suomessa esityksen pitää olla tiptop-suunniteltu, yksityiskohdat tarkkaan hiottu, ja iso osa toteutuksesta on esiintymispaikan ja tekniikan varassa. Yleisö on sidottu penkkeihinsä, joten on aikaa vähitellen rakentaa esitystä ja varmuus siitä, että ihmiset ovat ja pysyvät siinä paikallaan alusta loppuun. Täällä sitten pikkukylässä vain hops yhtäkkiä tipahdan yleisön eteen tilassa, jossa yleisön ja esiintyjän välillä ei ole eroa. Vuorovaikutusta on jatkuvasti ylläpidettävä, jotta ihmisten mielenkiinto säilyy. Suomessa tuollainen tilanne olisi ollut painajaismainen, mutta täällä se oli todellisuutta ja todella hauskaa sellaista.

Aikaisempien esiintymiskokemustensa perusteella Ishmael ei ollut alkuunkaan vakuuttunut siitä, pitäisikö paikallinen yleisö hänen hieman groteskeista nukkehahmoista. Esimerkiksi Palestiinassa Ishmaelin Beniniin mukanaan tuoma kääpiöhahmo oli saanut ihmiset kauhistumaan.

– Tuon alueen islamilaisessa kulttuurissa visuaalinen taide pohjautuu enimmäkseen arabeskeihin eikä siihen sisälly ihmis- tai eläinhahmoja. Täällä taas kulttuuriin luonnostaan kuuluu niin paljon rumia ja epämuodostuneita hahmoja, jumalia ja puolijumalia, että ihmiset ottavat avoimin mielin vastaan lisää monstereita ja epäsympaattisia pääkallohahmoja.

Ishmael pitää osasyynä myös sitä, että kuolema on täkäläisessä kulttuurissa toisella tavalla läsnä ja välittömämpi osa elämää kuin esimerkiksi Suomessa. Toisaalta ihmiset myös luonnollisemmin hyväksyvät sen, että esitykseen liittyy vaara.

– Vaikkapa vodoun zangbeto-seremonioihin kuuluu hyökkäävyys, joka yhtä aikaa pelottaa ja kiehtoo yleisöä. Esityksissäni näkyi, että ihmiset olivat ensin tosi hämillään tavalla, joka suomalaisesta olisi voinut tuntua jotenkin nololta tai vaivaannuttavalta heidän itsensä tai esiintyjän kannalta. Mutta eivät ihmiset täällä mieti sellaisia omaan anonyymiteettiin, itseymmärrykseen tai imagoon liittyviä asioita, vaan sekä lapset että aikuiset ovat avoimia ja vastaanottavaisia. Ja lapset, vaikka ensin vähän säikähtäisivätkin, voivat vanhempien reaktioista huomata, että ei ole mitään pelättävää.

Oman lisänsä yleisön vastaanoton eroavaisuuksiin tuo myös se, kuinka paljon erilaisia kuvia ja esityksiä ihmiset eri puolilla maailmaa ovat ylipäätään tottuneet näkemään. Suomessa tarjolla on ylitsepursuava valikoima erilaisia kuvastoja, jotka ovat beniniläisyleisölle täysin tuntemattomia.

– Täällä on rikas tarina- ja kertomusperinne, mutta sen kuvasto on kuitenkin suht vakiintunut ja samanlainen. Siksi tällainen omasta mielikuvituksesta tehty nukketeatteriesitys on aivan uutta ja ihmeellistä. Totta kai omassa työssäni mielikuvitus on aina keskeisessä asemassa, mutta täällä olen itse hahmo ja esitys omassa itsessäni. Ihmiset katsovat minua ihmeissään, ja lapset nyppivät käsikarvojani. Yhdistelmänä se, että minulla on vielä jokin nuken kaltainen otus mukanani on heille aivan uusi.

Ishmael koululla (Medium) — Ishmael kouluvierailulla opettamassa käsiteatteria.

Ishmaelin mukaan myös tavoissa arvioida esityksiä on iso ero.

– Yleensä itselläni on tarkat ammatilliset kriteerit, ja toisaalta on koko ammattikunnan kriteerit, joilla esityksiä mitataan. Taiteen kehittämisen kannalta sellainen on tärkeää, mutta välillä niin pilkun nylkyttämistä. Täällä kriteerit on aivan toiset, interaktio yleisön kanssa on pääasia. Vetäessäni jonkin tapahtuman luon yhteisöllisen hetken ihmisten kanssa. Suomessa esiintyjä vain tulee, esiintyy, tekee juttunsa, ja yleisö maksaa lippunsa ja on hiljaa. Vaikka teatteri edelleen onkin jollain tavalla yhteisöllistä, niin se on tosi pitkälle jalostettua ja hienovireistä, että se ei enää pääse lähelle ihmisiä. Interaktiosta on lähes kokonaan luovuttu. Suomessa konsepti on tärkeintä – kohdeyleisön määritteleminen, markkinointi ja niin edelleen. Sellainen ihmisten lokeroiminen voi olla helvetin tylsää, ja yhdellä esityksellä koko yhteisön kohtaaminen on vaikeaa. Täällä kaikki vanhuksista ja sylivauvoihin ovat läsnä ja haluavat osallistua esitykseen.

Djanglanmeyn-kylässä Ishmael esiintyi useamman musiikkiesityksen välissä ja lavalla juontajan ja muiden esiintyjien seassa ramppasi ihmisiä paljonkin. Kesken Ishmaelin esityksen eräs mies tarttui mikrofoniin ja alkoi selostamaan tapahtumia.

– Suomessa olisi tullut täysi sota, jos joku väliin huutelija tyyppi olisi tuolla tavalla ottanut itselleen vapauden kommentoida esitystä. Mutta täällä se oli tosi hyvä ja toimiva juttu, vaikken alkuunkaan edes ymmärtänyt mitä hän puhui! Selostaja yhdessä yleisön kanssa samaistui esityksen tunnelmaan ja rytmiin. Kaikki meni yksiin.

Teksti, kuva ja video: Ida Lindholm

helmi102016

Harjoittelijan haavissa kausi 2 osa 2: Laura Jäntti

Tällä kertaa sain haastateltavakseni Villa Karon kuistille teatteriohjaaja-käsikirjoittaja Laura Jäntin. Työnsä puolesta hän on aiemmin käynyt Sambiassa, Tansaniassa ja Mosambiquessa. Sambiassa kyseessä oli kuukauden pituinen workshop, johon osallistui teatterintekijöitä kuudesta Afrikan maasta sekä Suomesta, Grönlannista ja Norjasta.

– Tansaniassa olin tekemässä Suuri tammi -yhteistyöprojektia, jossa suomalainen muinaisuskonto ja tansanialainen shamanismi yhdistyivät toisiinsa. Esityksen ensi-ilta oli Joensuun laulujuhlilla, minkä jälkeen teimme kiertueen Tansaniassa. Myöhemmin olin mukana myös teatterikorkeakoulun ja Dar es Salaamin yliopiston opiskelijoiden yhteisöteatteriprojektissa. Sen sijaan Mosambiquessa kävin suomalaisen Agora-yhdistyksen puitteissa rakentamassa paikallista teatterikoulutusta. Teimme mosambiquelaisten opiskelijoiden kanssa paikallisen version Kiven Seitsemästä veljeksestä, Laura kertoo.

Beninissä Laura on tekemässä käsikirjoitusta Ruotsin Kiirunassa toimivalle saamelaisteatterille. Itse näytelmä tullaan esittämään useilla paikkakunnilla eri puolilla Saamenmaata, joten esityskieli on sekoitus sekä saamea, suomea, ruotsia että norjaa.

Laura sanoo projektin osuneen kohdalle puolivahingossa juuri Beniniin lähdön aikoihin.

– Villa Karoon hakiessani olin aivan toisin ajatuksin. Tarkoitukseni oli perehtyä paikalliseen teatterikoulutukseen, luoda uusia kontakteja ja sen sellaista. Sitten mulle tarjottiin vierailevan ohjaajan paikkaa Kiirunasta, ja totesin, että tämä on tuhannen taalan paikka tutustua afrikkalaisen ja saamelaisen kulttuurin yhtäläisyyksiin.

Lauran mukaan afrikkalaisissa ja saamelaisissa uskomuksissa ja seremonioissa on paljon yhtäläisyyksiä, kuten unimaailman vahva läsnäolo. Ylipäätään animismissa kaikki liittyy kaikkeen ja pelaa yksiin. Ihmisen yhteys luontoon on kiinteä toisin kuin länsimaistuneissa kulttuureissa, joissa ihmiset pyrkivät eristämään itsensä irti luonnosta.

Näytelmän keskeisenä inspiraation lähteenä on Ailo Gaup-nimisen saamelaismiehen elämänvaiheet ja etenkin hänen shamanistinen toimintansa. Elämänsä aikana hän oli myös toimittaja, kirjailija, runoilija sekä saamelaisaktivisti. Gaup syntyi Kautokeinossa 1944. Kukaan ei tiennyt, että hänen äitinsä oli raskaana, ja tämä vetäytyi tuntureiden suojiin synnyttämään. Hänen piilonsa kuitenkin paljastui, sillä hänen äitinsä ja siskonsa näkivät jäljet lumessa ja niitä seuraten löysivät lapsen. Ailo adoptoitiin Etelä-Norjaan, missä hän eli tietämättä sen enempää omista saamelaisjuuristaan. Opintojensa jälkeen hän ryhtyi toimittajaksi. Kerran juttumatkalla Kautokeinossa eräs saamelaisnainen, joka sittemmin osoittautui Gaupin serkuksi, tunnisti Ailon ja esitteli tämän koko perheelleen. Sittemmin Gaupista tuli aktiivinen saamelaiskulttuurin puolesta puhuja. Hän myös kiinnostui shamanismista ja tutustui siihen paitsi Lapissa myös muualla maailmassa.

– Näytelmässä tulee olemaan useita tasoja, joista yksi on alkuperäiskansojen kohtalo, runous on toinen ja shamanismi on kolmas. Ailo Gaupin tarina liittää nämä kaikki toisiinsa. Hänen elämässään on mielenkiitoista sekin, millä tavoin hän välillä joutui paikallisten hylkimäksi. Ajateltiin, että vaikka hän paljon tiesikin saamelaisesta perinteestä, hänen ei kuitenkaan ollut yksi heistä. Toisaalta alueella vahvistunut lestadiolaisuus asetti shamanismin huonoon valoon, Laura toteaa.

Omaa Beninin oleskeluaan Laura kuvaa monin tavoin vanhaksi ja tutuksi.

– Koen täällä paljon flashbackejä kaikesta aiemmin koetusta. Mua viehättää se, miten tässä kaikessa on ihan oma järjestelmänsä. Vaikka kaikki se, mitä kadunvarsilla näkyy voi äkkiseltään vaikuttaa kaaottiselta, mutta mikään ei ole sattumanvaraista. Kaikella on oma paikkansa. Toisaalta on mielenkiintoista se, kuinka yhteisöllistä elämä täällä edelleen on.

Beniniin lähteminen ei kuitenkaan ollut Lauralle itsestäänselvyys.

– Mä mietin kauheasti lähdenkö mä tänne vai en. Valkoisena eurooppalaisena vastus on iso, sillä toisinaan itsensä tuntee käveleväksi rahapussiksi. Mutta töiden kautta on ollut mahdollisuus löytää todellinen yhteys paikallisiin ja yhteinen fokus. Täällä on niin paljon asioita, jotka vetoavat ja joita olen utelias tuntemaan. Ja samalla niin usein on asioita, joita ei alkuunkaan ymmärrä. Joskus se tuntui hankalalta, mutta oloa helpottaa, kun hyväksyy oman ymmärtämättömyytensä ja että niin se vain on.

Teksti ja kuva: Ida Lindholm

tammi272016

Harjoittelijan haavissa sarja saa jatkoa! Kauden 2 osa 1: Antti Kujanpää

Villa Karon kevätkausi 2016 on pyörähtänyt käyntiin vilkkaissa merkeissä. Tupa on vierashuonetta myöten täynnä toinen toistaan mielenkiintoisimpien projektien toteuttajia, joten aika on mitä otollisin Santeri Kaipiaisen viime vuonna aloittaman Harjoittelijan haavissa juttusarjan jatkamiselle. Ensimmäisenä harjoittelijan jututettavaksi istahti muusikko Antti Kujanpää, joka itseään luonnehtii kalliolaiseksi musiikin sekatyöläiseksi. Kerran viikossa Antti toimii musiikinopettajana. Muu aika puolestaan kuluu moninaisten projektien parissa, keikoilla ja keikoille valmistautuessa.

Villa Karoon Antti päätyi tuttavuuksien kautta, sillä useita hänen suomalaisia ystäviään oli aiemmin käynyt täällä.

– Toisaalta mulla oli selkeä ajatus lähteä talveksi pois Suomesta. Halusin ensimmäisen kerran tehdä jotakin sellaista. Myös afrikkalaiset rytmit ja polyrytmiikka kiinnostavat. En ole aiemmin niitä opiskellut. Musiikkiopinnoissa käytiin läpi muun muassa latinalaisrytmejä, mutta afrikkalaisessa musiikissahan niiden juuret ovat.

Merkittävässä osassa Antin Afrikkaan lähtö päätöksessä oli myös tutustuminen Beninistä kotoisin olevaan muusikkoon Noël Saïzonou’n, joka on muun muassa uutena vuonna Helsingin Savoyteatterissa konsertoineen Helsinki-Cotonou Ensemblen päähahmoja.

– Tutustuin Noëliin Kalliossa soittajakavereiden kautta. Sen jälkeen meillä Noëlin ja Kauton Petrin oli yhteiskeikka Kallio Block Partyissa. Biisit oli Noëlin ja me opeteltiin ne, ei mistään nuoteista, vaan laulun ja rummutusten perusteella. Noëlilla on käsittämätön kyky tehdä monia asioita koko ajan ja yhtä aikaa kaikilla raajoilla. Itselle se kaikki oli täysin uutta aluetta, ja nyt täällä paikan päällä musiikkiin pääsee vielä syvemmälle, Antti kertoo.

DCIM100GOPROGOPR0069. — Victor, Antti ja Ida

Antti ei ole aiemmin matkustanut Afrikassa. Tähänastinen kokemus on ollut hieman hämmentävä, etenkin rahaan liittyvien asioiden kannalta.

– Tunnen täällä olevani yksi prosentti maailman rikkaimmista ihmisistä. Siitä tulee tosi outo fiilis, miten raha on mukana kaikissa asioissa ja kuinka täällä maksan ihmisille siitä, että pääsen itse tekemään jotakin mukavaa. Väkisin mietin edustanko paikallisten silmissä jonkinlaista valkoista valtaa. Se tuntuu vaivaannuttavalta, koska itse koen olevani aika perus tyyppi, joka elää pienellä palkalla Kalliossa. Kuitenkin meillä on Suomessa apurahojen suoma mahdollisuus erilaisiin projekteihin, ja on hienoa, että tuollainen systeemi on olemassa. Täkäläinen taiteilija tuskin voisi saada vuodeksi apurahaa työstään.

Elämää Grand-Popossa on jäljellä vielä reilut pari viikkoa, minkä jälkeen elämä Suomessa jatkuu erilaisten musiikkiprojektien parissa. Näistä päällimmäisiksi Antti mainitsee Yonan, balkanilaiseen pseudovaltioon viittaavan Jargoslavian, joka soittaa bulgarialaisvaikutteista musiikkia sekä yhdessä maailmanmatkaaja Riku Rantalan kanssa esiintyvän Reporters urkutrion. Riku & Reportersin edellinen keikka oli joulukuussa Komteatterissa ja seuraava maaliskuussa Kapsäkissä. Yhtyeen nimen mukaisesti Rantala lukee lavalla maailman uutisia samalla, kun muusikot säestävät häntä.

– Nuorempana lähdin mukaan mihin tahansa projekteihin. Nykyisin työssäni parasta on se, että tämän hetkiset projektini ovat todella hauskoja. Esimerkiksi Riku & Reporters sai alkunsa siitä ajatuksesta, että nyt tarvitsee kokeilla jotain aivan erilaista. Alkuvaiheessa kaavailimme uutistenlukijan paikalle Arvi Lindiä. Rikun saimme lavalle ensimmäiselle keikalle ja sen jälkeen homma on vaan lähtenyt omista käsistä, kun lisää keikkatarjouksia on tullut sieltä täältä.

Antti-Kujanpaa- kuva2 — Beninissä Antti ja Noël ovat kehitelleet ja valmistelleet duoprojektia, jolle seuraa jatkoa myöhemmin Suomessa.

Teksti: Ida Lindholm
Kuvat: Antti Kujanpää

Kategoria: Finland