Culture – Sivu 3 – Villa Karo

kesä152018

Politiikkaa, mainosta ja silmäkarkkeja

Julkinen taide. Sitä pohdiskellessa mieleen nousevat monumentit, erilaiset taidefestivaalit ja graffitit. Kuten vaikkapa Manta, Lux Helsinki ja Kulosaaren graffitimuuri. Ja kun kääntää pään kohti aurinkoista Afrikkaa niin Étoile rouge Cotonoussa, Salon urbain de Douala ja Villa Karon tutkimuskeskuksen viereisen raunion seinämaalaus. Europpalaiset kaupungit ovat merkittävästi eri näköisiä kuin afrikkalaiset ja niin on myös julkisessa tilassa koettava taide. Euroopassa ihminen suunnittelee, rakentaa, fiilaa ja höylää; hänen kädenjälkensä on vahva niin arkkitehtuurissa kuin julkisissa taideteoksissa sekä niiden esillepanossa. Afrikassa ihmisen jälki on heikompi, luonto ja olosuhteet ovat monesti sitä vahvempia. Julkinen taidekin on yleensä vähemmän kuratoitua, se popsahtelee näkyville itsenäisemmin kuin pohjoisessa.

Monumentit ovat oma lukunsa, ne ovat poliittisia ja historiallisia, ja vahvasti sidoksissa vallanpitäjiin. Ne palvelevat poliittista johtoa, mutta mahdollistavat samalla tekijöilleen taiteen tekemisen laajemminkin. Taiteellinen toimintaympäristö on joissain Afrikan maissa hankala. Jos taiteilija saa toimeksiannon hallitukselta esimerkiksi monumentin veistämiseen tai häneltä tilataan töitä presidentin palatsiin, tarkoittaa se usein taloudellisia edellytyksiä ja vapautta tehdä omaa taidetta täysillä. Tällaisesta asemasta nautti yksi alueen suurtaiteilijoista: Beninissä syntynyt ja Togossa vaikuttanut, Ranskan Akatemian palkitsema mestari Paul Ahyi, joka on mm. suunnitellut Togon lipun. Hänen veistoksiaan on nähtävillä Loméssa mm. Dékonin alueella, sekä Länsi-Afrikassa laajemminkin.

Beninistä ensimmäisenä mieleen tulevat monumentit ovat Atlantin yli rahdattujen orjien muistomerkki Porte du non retour Ouidahissa ja Cotonoun massiivinen punainen tähti, Étoile rouge. Itseäni sykähdyttää myös pienempi orjaveistos Coméssa valtatien risteyksessä. Orjuusmonumentit muistuttavat kipeästä historiallisesta ajanjaksosta ja sen uhrien kokemasta käsittämättömästä vääryydestä ja tuskasta. Étoile rouge on Cotonoun liikenteen solmukohdassa oleva kommunistinen monumentti. Aikanaan se hehkutti kommunistisen järjestelmän mahtavuutta, nykyään se on muistomerkki Beninin marxilaisesta aikakaudesta. Moderniin aikaan se liittyy esimerkiksi siten, että nigerialaiset nettihuijarit ovat kunnostautuneet huippuunsa myymällä Étoile rougen netissä hyväuskoiselle keräilijälle merkittävän kovalla hinnalla.

Beniniläiset talot ovat välillä mahtavan iloisen värisiä, kuin karkkeja rujojen betoniharkkojen välissä. Näitä ilopillereitä pitää mielellään taideteoksina, mutta aika usein ne ovat oikeastaan eri firmojen brändivärisävyillä maalattuja. Neonvihreistä taloista saa ostaa Moov-operaattorin puheaikaa ja auringonkeltaisista Flag-olutta. Kaupallista toki, mutta esteettisesti mukavampaa kuin tyypilliset mainosjulisteet. Talojen ulkoseinät ovat muutenkin kätevä alusta taiteen tekemiselle. Länsi-Afrikassa tämä harvemmin tarkoittaa länkkärigraffiteja, vaan lähinnä talon emäntä-/isäntäväen omaa taidetta. Ulkoista ilmettä ei ole säädetty ja talon omistaja tekee seinillään mitä haluaa. Muotisuunnittelijoiden ateljeiden seinillä poseeraa hahmoja leningeissään, valtava Bob Marley toivottaa vieraan tervetulleeksi rastafarin kotiin ja panafrikkalaiseen kuppila tarjoaa virvokkeita seeprakuvioisten muurien takana. Kuten muraalit yleisesti, niin nämäkin usein muuttavat muotoaan, vaihtuvat, katoavat. Vieläpä paljon nopeammin kuin meillä Euroopassa.

Kiasman ulkopuolella oli ARS11-näyttelyn aikaan nigerialaisen Emeka Ogboh’n ääniteos Lagos Soundscape. Itse kokisin mielelläni enemmänkin ääni-, valo- ja tilataideteoksia afrikkalaisessa ympäristössä. Grand-Popon säkkipimeä yö ja aaltojen pauhut antaisivat siihen kyllä jännittävän taustan.

Linni Olamo, toiminnanjohtaja

Teksti on julkaistu alunperin ruotsiksi Akpé 1/2018 kulttuurilehdessä.

huhti262018

Post-Popo-syndrooma

Istun pariisilaisessa kirjastossa, toisessa arrondissementissa, kävelyetäisyydellä kuninkaallisesta palatsista, loisteliaiden kupolien alla, valtavien maalauksien koristamassa lukusalissa. Olen juuri kirjoittanut puhtaaksi suuren osan Beninissä kirjoittamistani teksteistä, kahlannut läpi luonnoskirjani, ja hetken aikaa täällä länsimaisen yltäkylläisyyden keskellä Benin tuntuu taas käsinkosketeltavan läheiseltä.

On kulunut hieman yli kaksi viikkoa siitä, kun palasin Eurooppaan lähes yhdeksänviikkoiselta seikkailultani. Viime kuukausina olen saanut huomata, kuinka suhteellinen käsite aika oikeastaan on. Yhdeksän viikkoa Beninissä voi näemmä vilahtaa ohi silmänräpäyksessä ja olla toisaalta niin täynnä kaikkea uutta ja erilaista, että jälkikäteen on vaikea ymmärtää kaiken sen mahtuneen niin lyhyeen aikaan. Kaksi viikkoa Euroopassa oleilua voi näemmä myös tuntua ikuiselta tuloksettomalta yritykseltä prosessoida kaikkea Afrikassa koettua.

Lähdin Beniniin etsimään ja havainnoimaan hiljaisuutta, sydän ja silmät avoimina uusille tuulille ja tulevaisuudelle. Löysin etsimäni, mutta löysin niin valtavasti muutakin, että vaikka Helsinkiin palattuani lineaarisuuteen ja selkeyteen pyrkivät aivoni yrittivät parhaansa mukaan purkaa koettua koherentiksi paketiksi, havahduin pari päivää kysymystulvassa kiemurreltuani siihen, etten kyennyt selittämään kokemaani ihmisille, jotka eivät olleet jakaneet tuota kahden kuukauden seikkailua kanssani tai vierailleet siinä erikoislaatuisessa paikassa, jota sain hetken aikaa kutsua jos en nyt kodikseni niin tukikohdakseni nyt ainakin.

Havahduin siihen, ettei kaikkea Beninissä koettua – kenties nimenomaan lineaarisen, selkeän ja koherentin vastakohtaa – mitenkään voikaan puristaa sellaiseen pakettiin johon sitä yritin mahduttaa; selkeään filtteröityyn tulkintaan siitä, kuinka kaksi kuukautta auringon alla vaikutti minuun. Nyt ajattelen, että joitain asioita on turha edes yrittää selittää sanoin.

Kysyvien kanssa kykenen jakamaan arkisia asioita, tuokioita, havaintojani. Kerron kuuman kosteuden, kolapuut ja akaasiat, yöllisen tähtitaivaan, kallelleen kääntyneen ja matalalla kalluvan punaiseksi värjäytyneen kuun. Kerron lintujen kokoiset lepakot, korviahuumaavasti hiekkarantaa vasten jylisevän meren, ihmisten ystävällisyyden, elämänasenteen. Kerron, kuinka poskiani kivisti kolme ensimmäistä päivää, koska hymyilin taukoamatta. Kerron voodoopapistani, minun vuokseni uhratuista kukoista, joiden veren vuodatusta edes paikallinen seuralaiseni ei kyennyt katsomaan, simpukoista ja kolapähkinöistä maalattialla. Kerron onnea elämään tuovista seremonioista, joissa valkoisiin pukeutuneet Mami Watan naiset heittäytyvät meren aaltoihin ja niistä paikallisista uskomuksista ja tavoista, joihin ehdin tutustua. Kerron Finlandiasta, rätisevistä kaiuttimista soitettuna itsenäisyyspäivän juhlassa lempeässä lämpimässä merituulessa, kerron pitkästä joulupöydästä Lissa Gbassassa. Kerron kulttuurien kohtaamiset, keskustelut polygamiasta ja naisen asemasta ainoana eurooppalaisena pitkässä juhlapöydässä. Kerron seikkailuni moottoripyörän selässä rannikon toisesta päästä toiseen ja vierailuni paikallisissa kodeissa.

Mutta sydämen tyhjyyttä, haikeutta siitä mitä kaikkea olen jättänyt taakseni palatessani tänne ja sitä kuinka kaukaiselta se kokonainen taakse jätetty maailma yhtäkkiä tuntuu, sitä en kykene kertomaan. En kerro kaukaisen maailman kokonaisvaltaista erilaisuutta, en osaa pukea sanoiksi sitä kuinka hyvältä ja helpottavalta se tuntui, enkä sitä kuinka helppo sen keskelle oli solahtaa. En kerro kaivertavaa haikeutta siitä, etten enää aamuisin herää terassille puhaltavaan merituuleen, liiskaudu beniniläisnaisen kainaloon täpötäydessä puskataksissa tai pese itseäni saavivedellä päivästä toiseen. En kerro haikeutta siitä, että nyt kävelen villakangastakki tiukasti ympärilleni kiedottuna kylmiä tuulisia kivettyjä katuja maailmassa joka täyttyy aperitiiveista ja luksusliikkeistä ja loisteliaista leivoksista ja taideaarteista. En kerro haikeutta siitä, että nyt kukaan ei kiinnitä minuun erityistä huomiota vaan hukun eurooppalaisen suurkaupungin tuomaan anonymiteettiin, siihen mitä beniniläiset kutsuvat länsimaiseksi individualismiksi. En kerro kontrastista korviin särähtävän siirtomaaranskan ja tämän nyt ympärilläni kuulemani korrektin ranskan välillä vaan pidän tämän kaiken omana tietonani.

Kerron kuitenkin itselleni, että kuten aikakin, on kaikki niin kovin suhteellista, luultavasti myös nyt tuntemani kaipuu. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa mutta myös oma aikansa. Kerron olevani syvästi kiitollinen siitä kaikesta, mitä Popo minulle antoi ja mitä sain Beninissä kokea. Ja sitten kerron kenties palaavanikin vielä. Mistä sitä tietää, jos vaikka ihan pian.

Kirjoittaja Tiia Anttila on arkkitehti, joka vietti Villa Karossa yhdeksän viikkoa syksyllä 2017. Myös tekstin kuvat ovat hänen ottamiaan.

huhti182018

Harjoittelijan haavissa: Andreas Kalkun

Useita vuosia sitten tuttuni, myös folkloristi, kävi Villa Karossa ja tykkäsi kovasti paikasta. Minun ja työparini Rebeka Põldsamin yhteinen, ranskaksi käännetty julistenäyttely oli helppo ottaa mukaan ja ajattelin, että se voisi puhutella paikallisia ihmisiä.

Olin hyvin realistinen odotusten ja tavoitteiden suhteen, vaikka kirjoitustyötä olikin paljon. Päätin, että tärkeintä täällä oleskelun aikana on inspiroitua ja perehtyä kulttuuriin. Minulle oli tärkeää päästä tapaamaan paikallisia ihmisiä, joten heti ensimmäisestä viikosta lähtien lähdimmekin Rebekan kanssa tutustumaan paikkoihin. Minua kiinnosti erityisesti Beninin uskonnollinen kirjo: erilaiset evankeliset lahkot, katolilaisuus, islam kuten myös vodun-uskonto. Paikalliset mielellään kutsuivatkin meidät uskonnollisiin tapahtumiin mukaan ja pääsin ensimmäistä kertaa vierailemaan moskeijassa ja näkemään vodun-seremonioita.

Näyttelyn avajaisissa paikallisten helluntailaisen kirkon ja Assemblies of God pastoreiden kanssa.

Toimme Rebekan kanssa mukanamme julistenäyttelyn, joka kertoo etelävirolaiseen ortodoksiseen vähemmistöön kuuluvien setonaisten perinteisestä pukeutumistraditiosta. Idea julistenäyttelyn aiheeseen syntyi yhteiskunnallisen keskustelun pohjalta koskien uskonnollisten vaatteiden käyttöä julkisessa tilassa. Näyttelyn avulla halusin tuoda esille sen, miten melko vähän aikaa sitten seto-kansan keskuudessa avioliitossa oleva nainen ei saanut olla paljain päin. Näyttelyn lisäksi tavoitteenani oli työstää kesken olevia artikkeleita. Sivuprojektina stipendiaattijaksoni aikana sain kirjoitettua valmiiksi artikkelin, joka käsittelee 1920-1930-luvun homoseksuaalisuuteen liittyviä oikeustapauksia Virossa.

Ihana limsaa ja banaaneja tarjoava kyläkauppa Mount Agoulla, Togossa.

Monet pienet, arkiset asiat ovat jääneet mieleen, kuten illalliset paikallisten tuttujen kotona. Näiden yhteisten illallisten myötä ymmärrys paikallisesta elämästä on laajentunut huomattavasti ja on kunnolla päässyt tutustumaan ihmisten arkielämään. Paikalliset kertoivatkin hyvin avoimesti omasta taustastaan ja elämästään, vaikka välillä esiintyi myös kommunikaatio-ongelmia. Hiukan mietityttää, miten tiivisti pystyy jatkossa ylläpitämään täällä luotuja ystävyyssuhteita.

Vodoun-seremonian seuraajia Gbeconin kylässä.

Kulttuurien välinen läheisyys ehkä vähän yllätti. Erot ovat isoja, mutta jotkut asiat vastaavasti ovat samaan aikaan myös hyvin samankaltaisia. Täällä kielellinen monimuotoisuus on näyttävästi esillä. Aluksi ei välttämättä oikein hahmota, kuinka paljon ihmiset puhuvatkaan paikallisia kieliä. Koulussa opetuskielenä toimii ranska, kun taas kotona puhutaan esimerkiksi minan kieltä. Vähemmistökielet aiheena kiinnostaa minua yleisesti ja olenkin tutkinut seto-kansan kielen tilannetta. Valtiolliset ja kielelliset rajat eivät aina ole täysin yhdenmukaiset, esimerkkinä tästä minankielinen väestö Togon puolella.

Aluksi ajattelin, että viisi viikkoa on pitkä ajanjakso, mutta aika on mennytkin yllättävän nopeasti. On ollut hienoa saada tutustua muihin stipendiaatteihin ja oopperalaulaja Laura Pyrrön kanssa meillä olikin yhteisiä laulutunteja. Loppujen lopuksi täällä vietetty aika jäi kuitenkin suhteellisen lyhyeksi ja pintapuoliseksi.

Grande Mosquéen takakylki Porto-Novossa.

Tarkoituksenani on saada keskeneräiset artikkelit kirjoitettua valmiiksi. Minulla on tekeillä teologi Elina Vuolan ja uskontotieteilijä Helena Kuparin kanssa yhteistyöprojekti, jossa tarkoituksenamme on verrata ja selvittää, miten pienet ortodoksiset vähemmistökansat Karjalassa, Saamen maalla ja Viron Setomaalla harjoittavat uskontoaan nykypäivänä. Kirjoitusprojektimme olisi tarkoitus valmistua kevääseen mennessä. Lisäksi minulla on työn alla toteuttamiini haastatteluihin pohjautuva artikkeli, joka keskittyy tarkastelemaan ortodoksisten setonaisten rituaalisen puhtauteen liittyviä kysymyksiä.

Tuleville stipendiaateille haluaisin sanoa terveisinä sen, kuinka tärkeää on ottaa huomioon erilainen kulttuuri, ja antaa mahdollisuus inspiroitumiselle, jotta löytää tukea niin itselleen, tutkimustyölle kuin taiteen tekemiselle. Koen, ettei ole järkevää tehdä työtä noudattaen samaa kaavaa ja aikataulua kuin kotona työskennellessä. Ilmasto tietenkin osaltaan vaikuttaa työntekoon, mutta paljon riippuu kuitenkin ihmisestä ja omasta suhtautumisesta asioihin. Työskentelytavat voivat myös olla hyvin erilaiset riippuen siitä, minkä alan toimija on kyseessä. Kehottaisin matkustamaan, tutkimaan kulttuuria avoimin mielin sekä tutustumaan paikallisiin ihmisiin työnteon ohessa.

Folkloristi Andreas Kalkun vietti Villa Karossa viisi viikkoa helmi-maaliskuussa 2018.

Teksti: Fabienne Zogg
Kuvat: Andreas Kalkun

huhti32018

Harjoittelijan haavissa: Laura Pyrrö

Toistakymmentä vuotta sitten näin Sibelius-Akatemian lehdessä artikkelin Villa Karosta, ja siitä asti residenssi on aika ajoin käynyt mielessäni.

Oman työskentelyn lisäksi odotin paikalliseen kulttuurin tutustumista, omatoimisia retkiä, Togoon tutustumista kuten myös vodun-menojen seuraamista. Odotukseni täyttyivät ja suunnitellut työt sain tehdyksi, vaikkakaan trooppisen ilmaston vuoksi en pystynyt täysin totutulla intensiteetillä työskentelemään. Jos hakisin uudestaan stipendiaatiksi, muuttaisin hiukan omaa työsuunnitelmaani: olisi ollut mielenkiintoista tehdä yhteistyötä paikallisten muusikkojen kanssa. Stipendiaattijaksooni sisältyi paljon sellaista, mikä ei alkuperäiseen työsuunnitelmaani kuulunut. Innostuin esimerkiksi kirjoittamaan runoja ja osallistuin djembe-rumputunneille.

Residenssiaikana harjoittelin tulevaa operettirooliani, jonka harjoitukset alkavat heti Suomeen palattuani. Toinen suunnitelmaani kuulunut työ, erään oopperateoksen suomennos ja sovitus, jäi tosin kesken – osittain myös nettikatkosten vuoksi. Työnteon lisäksi olen valmistautunut tulevaa puolimaratonia varten, vaikka ihan niin pitkiä matkoja ei tullutkaan täällä juostuksi kuin olin ajatellut.

Esiintyminen Villa Karon kuukausikonsertissa oli hyvin ikimuistoinen kokemus. Ulkotiloissa musisoiminen tietysti tuo mukanaan haasteita ja muiltakaan häiriötekijöiltä ei voinut välttyä: äänenvahvistusta ei ollut, sähköpianon koskettimet toimivat hiukan puutteellisesti eivätkä nuotitkaan oikein tahtoneet pysyä tuulessa paikallaan. Olen useita kertoja aikaisemmin esiintynyt peruskoululaisille, joten osasin kyllä odottaa, että yleisö ei välttämättä malta pysyä paikallaan puhumatta. Konsertin myötä jäin pohtimaan, minkä verran täällä ylipäätään on senkaltaisia tilaisuuksia, joissa tulisi olla hiljaa. Suomessa yhteiskunnan normit melko tarkasti sanelevat, milloin hillitty käytös on toivottavaa. Uskon ja toivon, että yleisö kuitenkin sai esityksestäni jotakin irti!

On vaikea eritellä yhtä ikimuistoista hetkeä, sillä unohtumattomia hetkiä on niin paljon. Tämä on ollut erikoinen, yhteinen matka entuudestaan täysin vieraiden ihmisten kanssa, joista sittemmin onkin tullut ystäviä. Jättimäisen merikilpikonnan kohtaaminen meren rannalla on varmastikin yksi mieleenpainuvimmista hetkistä. Sen jälkeen olenkin sitkeästi yrittänyt iltaisin taskulampun kanssa havaita rannalla lisää kilpikonnia, tosin huonolla menestyksellä. Kun meno on tuntunut liian pysähtyneeltä, olen lähtenyt kiertelemään ja tutustumaan uusiin paikkoihin. Jokaiseen viikkoon onkin mahtunut unohtumattomia reissuja.

Olen paljon matkustellut esimerkiksi Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa sekä myös asunut ulkomailla, joten mitään yllättävää kulttuurista eroa ei oleskeluni aikana tullut vastaan. Olin jo etukäteen ottanut huomioon muun muassa erilaisen hygieniakäsityksen kuten myös vesi- ja sähkökatkokset. Aika kivuttomasti siis sujahdin paikallisiin menoihin mukaan. Tärkeää on, että sallii itsensä olla maassa maan tavalla. Kaikkeen tulee täällä varata enemmän aikaa, sillä asioiden järjestyminen ottaa oman aikansa.

Etukäteen haaveilin jo siitä, että saa vain rauhassa keskittyä itseensä ja omaan työhönsä jonkun muun huolehtiessa esimerkiksi huoneen siivoamisesta tai aamiaistarjoilusta. Ei ole myöskään tarvinnut potea huonoa omaatuntoa siitä, että välillä vaikkapa lukee kirjaa töiden tekemisen sijasta. Oleskeluni aikana olen kerännyt voimia, jotta jaksan taas innolla palata kotona odottavaan arkeen. Lisäksi on ollut hienoa tutustua muihin stipendiaatteihin. Asuminen yhdessä ikään kuin kämppiksinä tarjoaa otollisen mahdollisuuden poikkitaiteellisten yhteistyöprojektien muodostumiselle. Muutamia mahdollisia yhteistyöprojekteja jatkoa ajatellen onkin jo virinnyt. Ehdin myös pitää laulutunteja toiselle stipendiaatille, folkloristi Andreas Kalkunille.

Kotiinpaluun lähestyessä omia ajatuksia on hiukan vaikea saada kasaan. Tuntuu, että vasta saavuin ja toisaalta taas siltä, että olisin ollut täällä jo paljon pidemmän aikaa! Mielelläni lähden kuitenkin takaisin kotiin, missä työt, koirat ja Karo-puolisoni odottavat. Valoa, värejä ja lämpöä tulee varmastikin ikävä. Viisi viikkoa on mielestäni ollut hyvä aika. Ei tunnu siltä, että aika olisi työprojektien kanssa varsinaisesti loppunut kesken. Hieman olen jopa yllättynyt, miten tehokkaasti ja hyvin sain lopulta harjoitelluksi. Kotona tulee usein keksineeksi kaikenlaista oheistekemistä, kuten kaappien järjestelyä tai pyykkäystä, mikäli ei huvittaisi tarttua töihin. Täällä ajatuksena on ollut nimenomaan työnteko tiedostaen samalla, että aikaa on hyvin rajallisesti.

Minulla on tiedossa uusia rooleja sekä konsertteja. Kevään stipendiaattien kanssa olisi myös tarkoitus kokoontua myöhemmin Suomessa. Oli myös kiva huomata, että lyhyessäkin ajassa oppii suppeasti kommunikoimaan ranskaksi ja ehtivätpä ruokalistan perusraaka-aineetkin tulla tutuiksi – en siis ole koskaan opiskellut ranskaa. Tästä innoittuneena olisi tarkoitukseni aloittaa ranskan tunnit Suomeen päästyäni. Lisäksi minulla on tuloillaan Pohjois-Afrikkaan sijoittuva barokkiooppera, jonka lavastus- ja puvustusideoihin olen saanut inspiraatiota täältä ostamistani kaulakoruista. Tavoitteenani onkin tuoda visuaaliseen ilmeeseen hiukan länsiafrikkalaista vaikutusta. Olen aikaisemmin ollut muutamaan otteeseen taiteilijaresidenssissä Italiassa, ja tulevaisuudessa aion ehdottomasti hakea uudestaankin ulkomaille residenssiin.

Residenssijaksoni on ollut erittäin positiivinen kokemus ja voin lämpimästi suositella stipendiaatiksi hakemista Villa Karoon. Olen kokenut oloni tervetulleeksi ja Villa Karon henkilökunta on ollut ihanan avuliasta ja ystävällistä. Liian laajamittaista, kunnianhimoista projektia ei kannata lähteä työstämään, sillä kuumassa ilmastossa ajatustyö on helposti melko tahmeaa. Kannattaa lisäksi pitää mielessä, että kulttuurisia eroavaisuuksia on paljon. On hyvä varautua myös siihen, että omaan työhön liittyviä uusia, odottamattomiakin ajatuksia saattaa ilmaantua.

Oopperalaulaja Laura Pyrrö vietti Villa Karossa viisi viikkoa helmi-maaliskuussa 2018.

Teksti: Fabienne Zogg
Kuvat: Laura Pyrrö

Kategoria: Culture