Koreografi Ervi Sirén kirjoittaa kokemuksistaan Grand-Popossa. Soolotanssi Neljän tarinan vuori “kääntyi afrikaksi” neljässä päivässä, kun Ervi kohtasi togolaistanssija Estelle Folin.

Teksti: Ervi Sirén

Kuvat: Tuomas Uusheimo, Johanna Havimäki ja Perttu Saksa.

”One Thing A Day”

Lähdin Afrikkaan, Beniniin, Villa Karoon maaliskuun alussa seitsemäksi viikoksi mieli tyhjänä. Ajattelin olla rauhassa, kirjoittaa ajatuksiani koreografisesta työskentelystä ja työskentelytavastani, jota olen vuosikymmeniä kehitellyt. Olin varma, että ajatukseni kirkastuvat ja osaan selkeästi kuvailla työni ydintä. Olin päättämässä jotain ja tietämätön, mitä seuraavaksi.

Nuorinkin lapsistani oli muuttanut omaan kotiin. Oli myös äidin itsenäistymiskevät. Yllättävän vaikea irrottautuminen vastuusta.

Saapuminen Villa Karoon, iso osa henkilökuntaa vastassa tervehtimässä oli minulle tunteelliselle itkupillille liikutuksen kohta. Sama seuraavana päivänä, kun pienessä esittelyhetkessä sanoin I’m happy I’m here. Kuumuus, meri ja kaunis Villa Karo imaisivat heti mukaansa.

Kaksi viikkoa ja kriisi, enkä ollut ainoa. Ei mitään vanhaa rutiinia, en suunnitellut uutta produktiota, ei yhtään ideaa, en käynyt kaupassa, en tehnyt ruokaa, en ulkoiluttanut koiraa. Kuka olen, vai olenko kukaan, osaanko sietää olemista vai olisiko hyvä luoda jonkinlainen päivärytmi. Kirjoittaminen ei kiinnosta, tuntuu vanhalta ajatukselta.

Ympäristö alkaa avautua, retkiä, voodoota ja kylällä alkaa olla joitain tuttuja kasvoja. Välillä väsyttää informaatiotulva nimeltä Afrikka. En jaksa ymmärtää. Pakko pitää lepopäivä. Sitten taas eteenpäin, joka päivä jotain uutta. Kwassi Akpladokoun hieno neuvo ”yksi asia päivässa riittää” toimi parhaiten. Joskus se oli vain pohdiskelua, missäs tänään syötäisiin?

Kuva: Johanna Havimäki

Sitten Linni Olamon kanssa pariksi päiväksi naapurimaahan Togon pääkaupunkiin Loméen ja afrotanssitunnille ja sieltä katsomaan tanssiryhmän harjoituksia. Linnin nopeaa toimintaa, tanssija Estelle Foli viikoksi residenssiin Villa Karoon ja näin avautui minulle mahdollisuus kokeilla oman työskentelymenetelmäni toimivuutta.

15 vuotta vanha sooloni Neljän tarinan vuori käännettiin afrikaksi neljässä päivässä. Öisin Estelle kuunteli musiikkia ja parin päivän päästä sairastui malariaan. Esityspäivää piti siirtää vielä aiottua aikaisemmaksi joten vain pieni yleisö tuli katsomaan. Estelle edelleen malariassa, Villa Karon koira Markus välillä vieraili lavalla ja kesken esityksen tuli sähkökatko ja loppu siis ilman musiikkia. Estellen ajoitus äärimmäisen tarkka loppuun asti. Tämmöisiä ovat tanssijat. Esitys oli siis täydellinen. Oma työni sai uusia vivahteita Estellen persoonan ja perinteen mukana ja tuli minullekin uudeksi. Soolon Estelle vei mukanaan Togoon.

Mukana olivat myös kuvataiteilija Johanna Havimäki lavastamssa ja kuvaamassa ja myös Perttu Saksa kuvasi esitystä ja seuraavana päivänä vielä rannalla. Ikiystäväni Donald Agbodjakin auttoi koko viikon kaiken tarpeellisen hankkimisessa, kääntämisessä ranskasta englanniksi ja päinvastoin. Hänen hieno ymmärryksensä työskentelyäni kohtaan sai minut korottamaan hänet assistentikseni ja myöhemmin uusien hienojen aurinkolasien myötä tuottajaksi.

Samaan aikaan residenssissä työskentelevät nigerialaiset taiteilijat ikuistivat Estellen maalauksiinsa.

Estelle palasi vielä myöhemmin pariksi päiväksi ja saimme rauhassa työskennellä ja keskustella. Mukana olivat nyt myös viulisti Laura Kokko ja Donald Agbodjakin, djembe ja laulu, virkistävä ja yllättävä yhdistelmä, mikä innosti Estellen pitkään improvisaatioon.

Estelle Foli Kuvat: Perttu Saksa

Estellen vierailu näytti Villa Karon parhaat puolet, helppous, sujuvuus, ilo ja jotain mitä kaikki jakavat innostuneesti sydämestään. Yhteistyötä muiden stipendiaattien ja paikallisten taiteilijoiden kanssa. Ehkä jotain tällaista lähdin hakemaan matkalta, mutta luulin vain mietiskeleväni uusia kuvioita en uskonut niiden voivan alkaa konkretisoitua.

Kevään stpendiaattiyhteisömme oli huippuporukka, hienoja uusia ystäviä, keskusteluja taiteesta ja elämästä. Uusia afrikkalaisia ystäviä, jotka toivon mukaan säilyvät ja yhteydenpito jatkuu välimatkasta huolimatta.

Olen ollut onnekas, olen innostunut. Sitä en saanut ratkaistua onko minulla jonkinlaista identiteettiä ilman tanssia ja taidetta. Olin taas kuin kotona päästessäni omaan maailmaani ja työskentelemään, mutta varmaan tyhjyys oli tarpeen, että jokin saattoi taas alkaa täyttyä.

Yhtään lausetta en kirjoittanut.

Ervi Sirén

Kuva: Perttu Saksa