Kuvanveistäjä Pertti Kukkonen oli Villa Karossa stipendiaattina vuonna 2002 ja kutsutaiteilijana vuonna 2005. Hän on tehnyt useita työmatkoja Grand-Popoon.

Aloin hiukan jännittää paikallisia tulliviranomaisia, kun Air Francen vuorokone aloitti laskeutumisen Cotonoun kansainväliselle lentokentälle. Matkalaukuissani oli rullalle kierrettynä betonivärjäyksessä tarvittavia pussukoita ja pigmenttiä. Viisumianomuksessani matkan syynä luki ”tourisme”, mutta onneksi laukkujani ei avattu.

Idea Villa Karon etupihan paraatipaikalle rakennettavasta veistoksesta oli muotoutunut kahdeksi linssimäiseksi, keskikohdaltaan vain viitisen senttiä paksuksi muodoksi. Perusajatuksena oli kahden eri kulttuurin kohtaaminen ja yhteiselon löytäminen. Joillekin veistos saattaa tuoda mieleen maasta nousevat moniväriset kasvin lehdet tai versot, jotka hakevat toisistaan turvaa. Tai toveruutta. Siitä tuli työni nimikin: ”Rinnakkain”. Vaikka veistos on betonia, se tarvitsi raudoituksen ja oikean sellaisen. Mereltä taukoamatta nousevien kloridipilvien tuhoava voima on salakavala, joten betoniraudoituksen tulee olla ruostumatonta materiaalia. Villa Karoa vastapäätä rapistuva entinen lääkärin talo on hyvä esimerkki – sen ruostuvat raudat ovat turvotessaan poksautelleet betonin kappaleina irti, ja alkujaan linjakkaan kaunis rakennus on murentunut korjauskelvottomaan kuntoon. Näin myös kappale paikkakunnan historiaa on hävinnyt peruuttamattomasti.

Ongelmaksi muodostui yllättäen sementti. Huolimatta siitä, että se on Beninin niin kuin koko läntisen maailman yleisin rakennusmateriaali, sitä ei tuntunut löytyvän ensimmäistäkään säkkiä. Huhut Beninin valtion aikomuksesta rakentaa oma sementtitehdas oli vähentänyt naapurimaassa Togossa sijaitsevan tehtaan toimitushaluja ja aiheuttanut näin laajan hamstrausaallon. Mutta neuvottelujen jälkeen paikalle ilmestyi mopotaksi. Kuskilla oli sylissään kaivattu sementtisäkki, ja pääsimme tekemään jo aiemmin hiekkaan koverrettuihin muottisyvennyksiin väribetonivalut. Sementin metsästyksen vuoksi aika oli käymässä vähiin, joten valuja tehtiin yli koko yön. Onneksi jälkihoitoa eli betonin pitämistä kosteana kovettumisen ajan ei Beninin humidorissa tarvittu, ja kuumuus piti huolen nopeasta kovettumisesta. Kun kopautin valua seuraavana päivänä, se kilahti kauniisti kuin kirkas metalli. Hioin hiekkavalun epätasaisuudet, mutta halusin alkeellisen, luonnonläheisen valmistustavan jäävän näkyviin karheana työn jälkenä, en liian siloteltuna.

Veistoksen muodot eivät ole varsinaisesti aerodynaamiset, ja mereltä tuulee joskus niin, että palmun latvat vispaavat hiekkaa. Vaikka veistos ei ole kovin korkea ja se on betonia, se tarvitsi kunnon perustukset. Kyläläiset seurasivat vaiteliaina, kun kaivoimme haudan muotoista kuoppaa. Kyselivät, mitä mahtoi Juha Vakkurille kuulua, kun miestä ei ollut vähään aikaan näkynyt maisemissa.

Työn teknisenä valvojana toiminut Carl Becker piti patsaan paljastustilaisuudessa juhlapuheen. Silloin näin hänet ensimmäisen kerran kravatissa ja valkoisissa juhlatamineissa. Tilaisuuden kruunasi Petra Hinkkasen käyrätorvifanfaari ikään kuin enteillen tulevaa Grand-Popon torvisoittokuntaa.