Katja Lundén kertoo ajastaan Grand Popossa.

Kuvat: Tommi E. Virtanen

Pääsin Afrikan Beniniin Villa Karon taiteilijaresidenssiin marraskuussa 2010 tekemään uutta teostani Norsun elämää – La vida de una elefante. Tarkoitukseni oli yhdistää afrikkalaista rytmitraditiota flamencon rytmimaailmaan. Villa Karo -ajasta muodostui yksi merkittävimmistä jaksoista elämässäni.

Grand-Popon kylässä sijaitsevan Villa Karon terassin kosteusmittarissa lukemat 85 tai enemmän, mittari on varmaan jumiutunut tai sitten tämä on tropiikki… 40 astetta viereisessä lämpömittarissa, vaarallinen meri, jonka jumalatar Mami Wata (Mami Water) vaatii uhrinsa (minulta se vaati vain aurinkolasit). Kylä on käytännössä yksi kylänraitti, jonka varrella on koulu, katukeittiöitä, kauppoja. Ja ne ihanat lapset. Sellaista katsetta ei ole lapsilla Suomessa, se on jotenkin sisäänpäin kääntynyt ja täysin läpäisevä samaan aikaan. Lapset veivät tavarani (itse annoin!) ja sydämeni siinä sivussa. Mutta niin vei moni aikuinenkin, heissäkin on sitä samaa viatonta arvokkuutta, joka ei ole ylimielisyyttä, vielä vähemmän se kielii yksinkertaisuudesta. Sen saan huomata monta kertaa, vaikkapa aina ”heimopäällikkömme”, Villa Karon toiminnanjohtaja Kwassi Apladokoun läheisyydessä. Hän tuntuu tietävän kaiken paikallisista voodoo-uskonnoista ja itsekin harjoittaa niitä ahkerasti. Kwassi säteilee suorastaan tarmomannimaista karismaa istuessaan akasiapuun alla toimistossaan.

Mitä flamencoon tulee, sen tanssimiseen tarvitaan puulevy. Kiltit Villa Karon työntekijät tekevät minulle sellaisen. Kuljen ainakin kymmenen kiloa painava puulevy kainalossa pitkin pihoja eri harjoituksiin. Treenisalissa – Villa Karon entinen keittiö, joka raivataan minua varten tyhjäksi – lämpötila hipoo 50 astetta, ja kahden tunnin treeni on maksimi ilman lämpöhalvausta. Salissa treenaan useitakin proggiksia, mutta pääpaino on Norsussa.

Iltaisin tai iltapäivisin kokoonnumme musisoimaan paikallisten muusikoiden kanssa, jotka ovat huippuluokkaa: Noël Saïzonou ja bändi. Miehet soittavat kaikkia mahdollisia käteensopivia rytmisoittimia, suutaan sekä Noël myös saksofonia. Toisinaan mieheni Tommi osallistuu kitarallaan ja laulaen, lisäksi muut muusikot kuten RSO:n viulisti Maria Puusaari viulullaan ja Valtteri Pöyhönen syntikallaan. Minä soitan eri rytmisoittimia mutta varsinkin jalkojani, ja tyypit ovat innoissaan. Ja niin minäkin. Välillä käydään näiden improsessioiden ohella ihan oikeillakin rytmi- ja tanssitunneilla, joita Noël meille pitää. Mieheni afrotanssikyvyt saavat Noëlin ja minut tikahtumaan nauruun. Ja aina hän urheasti jatkaa, vieläpä ainoana miehenä, ja kehittyy myös!

Iltaisin istun usein Villa Karon tai paikallisen baarin rantaterassilla ja kerään tai kirjoitan materiaalia norsuista: oikeista norsuista tai sitten norsuihmisistä. On lähes käsittämätöntä, miten paljon työtä kykenee tekemään paikassa, jossa saa olla rauhassa. Olen innoissani. Yöt nukun paremmin kuin koskaan, ja herään aikaisin linnun lauluun syömään aamiaista muiden stipendiaattien kanssa. He sattuvatkin olemaan loistoporukka kokonaisuudessaan, ja usein vietämme iltoja musisoiden tai jutellen terassilla malariasääskiä ja lepakoita huitoen. Jättimäinen torakkaystävämme Mauri vaappuu paikalle yleensä ”sattumalta” mangonsyöntiaikaan. Wc:ssä näen niin ison hämähäkin, että luulen olevani Indiana Jones ja haen äkkiä kaverit ja kameran. Jouluaattona nautimme liskoa juhla-aterialla. Samalla mietin, että miksi ihmeessä länsimainen joulu on sellainen kamala kaupallinen lahjaparatiisi, kun täällä ihmiset arvostavat todella pieniä asioita, ja ennen kaikkea tuntuvat vaatimattomista oloista huolimatta olevan onnellisia.

Retket ympäröiviin paikkoihin olisivat myös luku sinänsä, mutta keskitytään nyt residenssiin, joten kerron vielä tarinamme loppuhuipennuksen. Uuden vuoden aattona Villa Karoon saapui yli 1000 paikallista katsomaan meidän (edellä mainittu Afrikka–Suomi-jengi) esitystämme, joka sisälsi kaikkien omia biisejä: Noëlin afroa, Tommin rockia, Valtterin jazzfiilistelyä, Marian klassista, minun flamencoani, mutta niin, että olimme kaikki samaan aikaan lavalla ja tuimme toisiamme eri soittimin. Oli hauska kuulla ”Väliaikaista kaikki on vaan” Noëlin laulamana hänen omalla heimokielellään. Yleisö kiljui riemusta ja Tommin Petturi-biisi (lausuttiin ”peeturi”) raikui kylän raitilla aina, kun kuljimme ohi. Olimme kylän julkkikset. Mutta ennen kaikkea ja vakavissaan, näytimme, että Suomi–Afrikka-yhteistyö on oikeasti todellista, Villa Karoa kun on joskus kritisoitu siitä, että suomalaisten stipendiaattiaikana suomalaiset ja afrikkalaiset eivät kohtaa – ainakaan niin, että yhteistyön jäljet olisivat selvästi myös paikallisen kyläyhteisön nähtävissä. No nyt ainakin oli, ja se nousi yhdeksi mieleenjäävimmistä esiintymiskokemuksistani.

Tuoreen Savoy-teatterin ensi-illan jälkeen moni sanoi, että Norsu-teoksessani näkyi Afrikan vaikutus varsin selkeänä. Hyvä niin, koska sen jälkeen en ole ollut enää sama. Tätä kirjoittaessanikin matkustin mielessäni Grand-Popoon ja sain hetkeksi ehjänä takaisin sen monisyisen esteettisen maailman, josta on nyt tullut pieni osa minua.