Yhteisötaideprojektit – oma anti paikallisyhteisölle

Ennen Beniin tuloa Kiasma-teatterissa esitettiin Riikka-Theresan ja Outi Yli-Viikarinre-ANIMA-ted-tanssiteosta, joka käsittelee eläinkunnan ja luonnon suhdetta ihmisen rakentamaan kulttuuriin. Koreografia pohjaa systeemiteoriaan ja Jaana Parviaisen negatiivisen tiedon teoriaan, kokemukselliseen anatomiaan ja ekologisiin järjestelmiin. Muotokieli ja teksti ovat orgaanisia ja teos on itsessään ekologinen.

”Pyrin siihen, että kaikki ideasta liikemateriaalin ja dramaturgiaan istuu teoksen teemaan. Eli myöskään itse esityksentilanteessa ei käytetä sähköä, kierrätetään ja ostetaan vain välttämättömin tai jotakin sellaista mikä edesauttaa teoksen ekologisuutta. Itselle asetettu rajoitus pakottaa muuttamaan omia konventioita, kysymään miten voi tehdä toisin tai poistaa jotain kokonaan.”

Riikka jatkoi luontosuhteen käsittelyä Beninissä.  Yhdessä Grand-Popossa toimivan kansalaisjärjestö ADJD:n, taidekoulu CLAN:in ja paikallisten lasten kanssa toteutettiin jäteongelmaa käsittelevä tanssiteos ”Mitä tapahtuu eläimille, jotka syövät muovia?”.  Se esitettiin osana paikallisväestön ympäristöherkistämiseen tähtäävää rannan siivousprojektin promootiota Villa Karon joulukuun konsertissa. Lasten esimerkin kautta vanhempienkin toivotaan oppivan ympäristöasioista.

Ympäristöprojektin lisäksi Riikka oli mukana Grand-Popossa järjestetyssä hyväntekeväisyyskonsertissa, jossa oli mukana suomalaisia ja beniniläisiä muusikoita.

Pohdintaa vuorovaikutuksen hankaluudesta

“Emancipate yourselves from mental slavery; None but ourselves can free our minds.”

Bob Marleyn vapauslauluun ”Redemption Song”iin lainaamat panafrikkalaisliikkeessä vaikuttaneen Marcus Garveyn sanat vuodelta 1937 saavat Riikka Theresa Innasen mietteliääksi Grand Popossa residenssijakson lopulla tammikuussa 2013. Vaikkei orjia ole laivattu Afrikasta yli sataan vuoteen, ja Afrikan siirtomaat ovat itsenäistyneet yli puoli vuosisataa sitten, tuntuvat Garveyn sanat edelleen ajankohtaisilta.

”Historian haamuja kannetaan täällä mukana. Todellinen vapautuminen on ihmisen mielestä kiinni. Vaikka vääryyksiä on tapahtunut ja monelta osin tapahtuu edelleen, on kuitenkin päästävä niiden yli. Niin kauan kuin kannetaan kaunaa tai jättäydytään autettavaksi, pidetään yllä myös henkistä valtasuhdeasetelmaa.”

Residenssiaikana Riikka luki Aravind Agidan kirjan Valkoinen Tiikeri. Siinä kirjan päähenkilö toteaa: ”En voinut koskaan olla orja, koska ymmärsin kauneuden merkityksen.” Suomessakin mietitään taiteen funktiota kulutusyhteiskunnassa.

”Uskon vahvasti, että taide itsessään – ei vain virkistys- tai harrastustoimintana vaan esteettisenä, luovaan ajatteluun kannustavana kokemuksena – voi muuttaa paljon. Taiteen lisäksi Villa Karo vaikuttaa Grand-Popossa paikallisyhteisöön tuomalla myös tänne ihmisiä, jotka eivät ole turisteja tai avustustyöntekijöitä.”

Riikka näkee, että myös suomalaiset taitelijat sijoitetaan kuitenkin helposti valmiiseen palapeliin, jossa heille annetaan ”herrain rooli”. Tämä saattaa hankaloittaa kumppanillisen, kollegiaalisen yhteistyön toteutumista.

”Välillä tuntuu siltä, että yhteistyön sijaan meille haluttiin järjestää virkistystoimintaa. Rakennetaan viihdykerata Riikalle, se siitä varmaan tykkäisi ja ilostuisi!”

Eikä kysymys ole todellakaan siitä, että taiteilija ei tästä ilostuisi.

”Tarkoitus ei kuitenkaan ole, että projekteja tehdään mua varten! Ei mua tarvitse miellyttää! En tee niitä koska se on itselle kivaa, vaan koska ne ovat osa työtäni, johon kuuluu myös tarve laajentaa näkökulmaa ja oppia lisää!”

Taiteilijoilta taiteilijoille

Taiteilijoiden yhteistyötä kohentamaan perustettiin Villa Karon avointen ovien päivän jälkeen Grand-Popon taiteilijoiden yhdistys, L’Association des artistes créateurs de Grand-Popo. Riikka Theresa näkee, että kulttuurikeskuksen ulkopuolella toimiva yhdistys edesauttaa sitä, että taiteilijat voivat kohdata toisensa mutkattomasti ja unohtaa hierarkiat.

”Taiteilijoiden välinen ammatillinen yhteistyö on ensiarvoisen tärkeää.”

Tasa-arvoisen yhteistyöasetelman luomiseksi on Riikan mukaan viisasta, että taideyhdistys toimii nimenomaan itsenäisenä Karon ovien ulkopuolella.

”Toivottavasti yhteydet Karon ja yhdistyksen välillä kasvavat toimiviksi, jotta uudet tulokkaat voisivat käydä rutiininomaisesti esittelemässä itsensä paikallisille taiteilijoille. Kun ensikosketus saada luoduksi, yhteystyö kasvaa varmasti ihan luonnollisesti, yhteisten kiinnostusten pohjalta!”

Villa Karolla voisi olla tärkeä rooli taiteessa kansallisellakin tasolla, jos ammattitaiteilijoiden väliseen yhteistyöhön panostettaisiin, heidän tietotaitonsa jakamista hyödynnettäisiin tehokkaammin ja yhteistyön tasoa pidettäisiin tarpeeksi korkeana.

Taiteilijoilta muulle yhteisölle

Paikallisten taiteilijoiden lisäksi muu yhteisö voisi tulla oppimaan Villa Karoon – esimerkiksi luennoille, kursseille ja työpajoihin, Riikka ehdottaa.

“Yhteisölle ja tietyille ryhmille suunnattuja projekteja vetämään voisi kutsua afrikkalaisia ja suomalaisia tekijöitä aika spesifistikin. Miksei stipendiä voisi hakea suoraan joihinkin tiettyihin projekteihinkin? Esimerkiksi paikallisia työmahdollisuuksia voitaisiin parantaa jonkinlaisten yrityshautomoiden tai liikeidean kehittämispajojen avulla. Kaikkilla stipendiaateilla ei tarvitsisi olla yhteisöhankkeita, mutta on varmasti joitakin taiteilijoita, jotka olisivat tällaisesta innostuneita.”

Järjestelyllä mahdollistettaisiin yhteisöprojektien jatkuvuus ja voitaisiin rakentaa Grand-Popoon jotain kestävämpää irrallisten projektien ratkeilevan tilkkutäkin sijaan.

”On huomioitava, että etenkin lapset saattavat kärsiä pitkään jatkuneiden projektien yllättäen loppuessa”, Riikka muistuttaa.

Vuorovaikutuksen parantaminen

On hedelmällistä pohtia miten suomalaisten ja paikallisten välisiä kohtaamisia voitaisiin sujuvoittaa Grand-Popossa. Sen sijaan, että jokainen vieras käy itsekseen läpi kulttuurisen oppimisprosessin, voisi näistä kokemuksista ammentaa laajemminkin. Ne voisivat luoda vahvan ja ainutlaatuisen lähtökohdan syvemmälle keskustelulle kulttuurien välisestä kohtaamisesta siihen liittyvine ongelmineen ja tabuineen.

”Olisi tärkeää ylläpitää keskustelua siitä mikä yhteistyössä on esteenä, mistä se johtuu ja pitääkö sitä edes murtaa. Vaikkei mikään muuttuisikaan, niin ainakin toiseuden ymmärrys voisi kasvaa.”

Hierarkia-asetelma vaikeuttaa ihmisten välistä yhteistyötä ja oppimista. Hyvin pientenkin lasten kanssa on vaikea toteuttaa alhaalta päin lähtevää, oppilaan lähtökohdista ponnistavaa pedagogiikkaa, jos he eivät ole omaksuneet tätä mallia koulussa.

”Opettajat tekevät kyllä työtään täälläkin sydämestään, mutta uusien opetusmallien puute on silmiinpistävää. Usein lapsille vain näytetään, miten asiat kuuluu tehdä. Ulkoa opettelu ei kuitenkaan riitä tulevaisuuden ongelmien ratkaisemiseksi post-kolonialistisessa yhteiskunnassa, vaan tarvitaan myös omaehtoisuutta.”

Suomalaiset opetusmallit ovat menestyneet hyvin kansainvälisissä PISA-tutkimuksissa. Riikka arvelee, että Grand-Popolaiset opettajat ja taidekasvattajatkin saattaisivat olla inspiroituneita tutustumaan niihin.

”Voitaisiin antaa heille pähkinöitä purtavaksi – ei autoritäärisesti tuputtamalla tietenkään.”

Moderni taide – Monikulttuurinen taide

Hollannissa kansainvälisessä taidekoulussa opiskelleena ja opettaneena sekä kansainvälisen uransa takia Riikalla on paljon kokemusta eri kulttuureista tulevien taiteilijoiden yhteistyöstä ja kirkas näkemys siitä, että nykytaiteen ja traditionaalisen taiteen tai länsimaisen ja afrikkalaisen taiteen välillä ei tarvitse olla jyrkkää ristiriitaa. Kokemus afrikkalaisten nykytanssijoiden kanssa sai Riikan lähtemään Villa Karoonkin.

”Nykytaide käyttää paljon konseptuaalisia työkaluja. Se voisi antaa avaimet oman kulttuuritaustan työstämiseen sen ydintä hylkäämättä.”

Omaa traditiota voi soveltaa nykypäivään uusilla tekniikoilla ja ajankohtaisilla kysymyksenasetteluilla.

”Monet afrikkalaiset taiteilijat tekevät tätä jo, mikseivät siis myös Grand-Popolaiset?”,Riikka kannustaa.

”Suomalaisilla on oma koulutustaustansa, jota työstää ja josta ammentaa työhönsä – Beniniläisillä omansa, mutta kaikki elämme tässä ajassa. Molemmat voivat jakaa ja soveltaa tietotaitoansa ja kulttuurihistoriantuntemustaan omaan tekemiseensä.”

Hienoa olisi, että taiteilijat täällä voisivat saada työkaluja, joilla työstää omaa kontekstiaan yhä suvereenimmin.

”Mun teoria tai teesi on, että nykypäivän taiteilijan työn täytyy olla kontekstitietoista – tiedostavaa oman aikamme kysymyksenasetteluista. On mahtavaa, että taide on täällä aivan erilailla merkityksellinen osa elämää kuin Suomessa.”

Juuri tämä sai Riikan lähtemään Villa Karoon – imemään vaikutteita omaan työhönsä.

”Meillä suhde on etäännytetympi, mutta taiteilijana uskon, että taide voi olla osa yhteisöä moniulotteisesti, enemmän kuin vain viihdyttävää taustamusiikkia.”

Kaiken kaikkiaan on vaikea arvioida, kuinka hyvin me vieraasta kulttuurista tulleina voimme lukea paikallista taidetta, sen sävyjä, konseptuaalisuutta ja historiallista kerroksellisuutta –  arvottaa sen ajankohtaisuutta.  Emmehän edes välttämättä ymmärrä mitä kuulemamme kappaleet käsittelevät. Entä erottuvatko länsimaisen taiteen kysymyksenasettelut afrikkalaiselle?

Taiteilijoiden välistä keskusteltavaa riittää.