Alkuvuonna 2015 Villa Karossa viettämäni vajaat kuusi viikkoa olivat mieleenpainuvia ja avartavia kokemuksia täynnä.Työskentelyni koostui lähinnä beniniläiseen musiikkiin tutustumisesta, sävellystyöstä ja saksofonin harjoittelusta.
Jazzmuusikkona minua kiinnosti erityisesti paikallinen perinnemusiikki ja sen rytmit, koska onhan länsiafrikkalainen musiikki osaltaan vaikuttanut myös mm. jazzmusiikin syntyyn Amerikassa 1800-luvulla. Beniniläisen perinnemusiikin rytmiikka on hyvin rikasta ja hienostunutta. Keräsin matkani aikana rytmejä kirjoittamalla niitä paperille ja joitakin myös nauhoitin. Villa Karossa sävelsin pienimuotoisia kappaleita, joissa lähtökohtana käytin paikallisia rytmejä joita yhdistin jazzmusiikista tuttuun soinnutukseen.
Heti ensimmäisellä viikolla Beninissä sain tilaisuden esiintyä Villa Karon järjestämässä kuukausikonsertissa Lissa Gbassan ulkoilmalavalla kahden grandpopolaisen lyömäsoittajan kanssa. Pidimme kahdet harjoitukset ja saimme lyhyen ohjelmiston esityskuntoon luontevasti ilman nuotteja. Konserttikokemus illalla taivasalla oli unohtumaton, ja yleisö tuntui onneksi tykkäävän musiikistamme. Mielenkiintoista oli huomata eroavaisuuksia länsimaiseen konserttikäytäntöön. Kappaleiden jälkeen ei juurikaan annettu aplodeja ja esiintymislavalla oli esiintyjien lisäksi porukkaa sekä yleisöstä että illan toisesta yhtyeestä. Musiikin funktio Afrikassa on hyvin paljon sosiaalinen.
Manu ja Paula-koira Villa Karon rannassa.
Vaikka Grand-Popo on melko pieni paikka, kuulin elävää musiikkia päivittäin aina jossain muodossa ja pyrinkin pitämään korvani auki mahdollisimman paljon. Heti saavuttuani trooppiseen Grand Popoon, vastassani oli kiehtova äänimaisema, jossa pääosissa ovat meri ja linnut. Ensimmäisen viikon aikana heräsin yleensä aikaisin aamulla lintujen intensiiviseen lauluun, enkä voinut olla sitä kuuntelematta. Hyvä että Villa Karossa ei ole liian tiivis äänieritys! Paikallista musiikkia kuultuani, minulla heräsikin ajatus, ovatkohan jotkut beniniläisen musiikin rytmit ja melodiset aiheet peräisin lintujen laulusta?
Grand-Popossa kuulin musiikkia monenlaisissa ympäristössä kuten kalastajien vetäessä nuottaa, perinnemusiikin konserteissa, voodoo-festivaalin kulkueissa, jumalanpalveluksessa kirkossa, ravintolan terassilla, kadulla ohikulkevissa kulkueissa, sotilaiden lenkkeillessä aamulla Villa Karon ohitse jne. – kaikki nämä siis vain laulaen, taputtaen ja lyömäsoittimia käyttäen. Opin paikallisia rytmejä myös mainiolta lyömäsoittajalta Noël Saïzonoulta, joka kertoi minulle rytmien nimet sekä niiden historiaa. Oli mielenkiintoista huomata kuinka vaivattomasti ja orgaanisesti beniniläiset käsittelevät monimutkaisiakin rytmejä. Tämä selittynee sillä, että musiikki on luonteva osa arkista toimintaa, ajanvietettä ja uskonnollisia seremonioita. Monimutkaiset rytmit omaksutaan ympäröivästä musiikista jo lapsena, ilman varsinaisia soittotunteja.
Opin matkani aikana monia asioita beniniläisistä rytmeistä seuraamalla tanssia ja sen yhteyttä musiikkiin. Ihailen beniniläisten kokonaisvaltaista tapaa ilmaista itseään musiikissa ja tanssissa: rentous, voima, dynaamisuus ja suoruus ovat ominaisuuksia, joita ainakin itse jazzsaksofonistina haluan ilmaisussani kehittää ja länsiafrikkalaisilta oppia. Erityisesti kiinnitin huomiota paikallisten naisten tapaan laulaa sielukkaasti suoralla äänellä kovaa ja korkealta, jotta ääni erottuisi ja kantaisi useiden lyömäsoittimien luoman kudoksen yli.
Uuvuttavasta kuumuudesta johtuen paikallisväestö osaa viisaasti levätä ja säästää itseään. Grand-Popossakin myyntikojujen mamat ottivat luontevasti päiväunet esim. myyntipisteensä vieressä maassa nukkuen tai tuolisssa torkkuen. Mieleenpainuvaa oli myös se kuinka juhlissa tai voodoo-seremonioissa taas tanssia ja soittoa jaksetaan sitkeästi jatkaa tauotta pitkäänkin, ikään katsomatta. Ihailtavaa sitkeyttä, heittäytymistä ja tästä hetkestä nauttimista!
Saksofonin harjoitteluuni löysin matkani parin viimeisen viikon aikana erityislaatuisen paikan: Grand-Popon rannan. Alkuiltoina auringon paahteen hellittäessä suuntasin usein instrumenttini kanssa rannalle, jylhien Guineanlahden aaltojen äärelle, missä seuranani olivat usein Villa Karon koirat Paula ja Markus, satunnaisten ohikulkijoiden lisäksi. Lämmin tuulenvire, auringonlasku, huojuvat palmut, meren kohina kaikki yhdessä loivat ihanteellisen tunnelman, jota on täällä Suomessa ikkunattomassa harjoituskopissa mukava muistella.
Manuel Dunkel Kirjoittaja on Villa Karon entinen stipendiaatti
Kevät on jo täällä ja Villa Karon toimiston ikkunoiden pesun jälkeen näemme taas kirkkaan sinisen taivaan Kampin yllä.Kuitenkin ajatukset ovat jo marraskuussa ja Villa Karon juhlaviikossa! Ehdotamme teille siis vaihtoehtoa Suomen marraskuulle, eli kutsumme teidät mukaan viettämään Villa Karon 15-vuotisjuhlia Beninin Grand-Popoon.
Grand-Popon risteyksestä. Kuva: Hannu Lindroos
Juhlaviikon lopullinen ohjelma on vielä tekeillä, mutta jo nyt on selvää, että 6.-17. marraskuuta 2015 Beninin Grand-Popo on kulttuurinen runsaudensarvi, eli nähtävää ja kuultavaa riittää! Samaten kiinnostavia ekskursiokohteita on vaikka joka päivälle.
Alustava matkaohjelma:
– Tutustuminen Villa Karoon ja Grand-Popoon (majoittuminen mukavassa hotellissa Grand-Popossa)
– Villa Karon uuden museon ja näyttelyn avajaiset: tietoa orjakaupan historiasta ja sen merkityksestä alueen kulttuuriin
– Helsinki-Cotonou Ensemblen konsertti
– Kyläläisten melonta-, jalkapallo- ja shakkikisat
– Tutustumista Beninin tähtitaivaaseen Tuukka Perhoniemen (URSA) johdolla
– Työpajoja liittyen esimerkikksi Beninin rantojen puhtaanapitoon ja orjakaupan historiaan
– Matti-Juhani Karilan dokumentit: Villa Karo – Unelmista rakennettu talo (MTV3, 2000) / Maisema, ruukku ja pyhä käärme (MTV3, 2001)
…sekä halutessanne seuraavat lisäekskursiot:
– Orjakaupan historian ja voodoon keskuskaupunki Ouidah: Ouidahissa käydään UNESCOn luomalla Orjan tiellä, orjuusmuseossa, nykytaidemuso Zinsoussa, käärmetemppelissä ja Pyhässä Metsässä
– Lomé: Togon hurmaavassa pääkaupungissa vieraillaan mm. fetissimarkkinoilla, Guineanlahden museossa ja kansallismuseossa
– Abomey: Dahomeyn kuninkaiden palatsit ja Bohiconin maanalainen puolustusverkosto
– Ganvié: Tofinu-kansa pakeni orjakauppiaita järvelle ja asettuivat sinne
– Porto-Novo: Beninin hallinnollinen pääkaupunki, brasiliaistyyppistä arkkitehtuuria, museoita, moskeijoja, kulttuuria
Matkan hinta on 2740€, sisältäen lentoliput, Beninin viisumin, majoituksen, lentokenttäkuljetukset ja ylemmässä listassa mainitut tapahtumat. Ilmoittaudu osoitteeseen toimisto@villakaro.org, samasta paikasta saa lisätietoja, kuin myös numerosta 09-2783 898. Villa Karo pidättää oikeudet muutoksiin ohjelmassa.
Jotta saamme varmistetuksi lento- ja hotellivaraukset, toivomme että maksatte ennakkomaksun (450 €) Villa Karon ystävät ry:n tilille FI20 1019 3000 2095 78 aikailematta! Jos teillä on jotain kysyttävää matkan suhteen, voitte ottaa yhteyttä Villa Karon toimistoon (puh. 09-2783 898).
Sydämellisesti tervetuloa mukaan taatusti ikimuistettavalle juhlamatkalle, kookospalmujen alla nähdään!
Villa Karon kevätkausi muuttui pykälää vaiteliaammaksi helmikuun alussa, kun alkuvuoden stipendiaatit pakkasivat tavaransa ja suuntasivat kohti Helsingin räntää. Talo ei kuitenkaan jäänyt aivan tyhjilleen: suomalaistaiteilijoista paikalle jäi kovalla teholla työskennellyt pariskunta, tanssija-koreografi Sari Palmgren ja näyttelijä Jukka Peltola. He hyörivät kameran kanssa niin Villa Karon tiluksilla, lähikylien tapahtumissa kuin Beninin ja Togon maanteillä saadakseen purkkiin Afrikka-osuuden Sarin elokuvaan Mortal Road Movie. Liikennettä, kuolemaa, liikennekuolemia, elämää, tanssia ja matkustamista käsittelevä projekti on jo käsitteenä niin kiinnostava, että Sarilta ja Jukalta oli kysyttävä aiheesta lisää.
-Aloitin projektin viime keväänä Kajaanissa. Työskentelin neljän kainuulaisen naistanssijan kanssa teeman parissa ja haastattelin paikallisia 5–80-vuotiaita heidän käsityksistään ja suhteistaan elämään ja kuolemaan. Tarkoitus on tehdä samanlaisia haastatteluja eri puolilla maailmaa, ainakin yhdessä maassa joka mantereella. Täällä Beninissä otanta haastatteluihin on ollut pienempi kielellisistä syistä, mutta esitetyt kysymykset ovat olleet samoja. Lisäksi olemme kuvanneet kuolleita eläimiä, paikkoja ja tilanteita, mutta myös elinvoimaa sisältäviä hetkiä ja tapahtumia. Juuri erilaiset yhteisölliset tapahtumat ovat kyläläisten mielestä niitä hetkiä, kun he tuntevat olevansa eniten elossa, Sari kertoo.
Lähtökohtana ja punaisena lankana teokselle on ollut halu totuuteen.
-Totuus on erilainen joka näkökulmasta, ja sitä kautta päädyimme dokumenttielokuvan pariin. Toinen tärkeä tekijä on liike, ja siitä kumpuavat sekä tanssisisältö että matkustaminen. Matka on ollut minulle aina pieni kuolema, koska matkalla aina jotain muuttuu itsessä, ja sitä kautta jotain on jätettävä matkalle. Tiellä kuollee konkreettisestikin paljon ihmisiä, ja useampi tuttunikin on kuollut liikenneonnettomuuksissa. Elämäkin on matka jotain etappia kohti. Kuolema on taas pysähtyneisyyden tila, juuttuminen paikalleen, pysyminen vain kotonaan ja omissa asioissaan, ilman että päästää mitään väliin. Elämässä on taas mukana liikkeen ajatus. Tämän takia kuolleesta kuvaamme staattista materiaalia, ja kaikesta elävästä liikkuvampaa kuvaa. Mukana on myös sekä kuolemaan että elämään liittyviä tansseja, Sari valaisee projektiaan.
-Koreografia voi tulla myös leikkaamisesta tai esineidenkin liikkeistä, Jukka muistuttaa.
Vaikka elokuva tulee sisältämään paljon koreografoitua tanssikuvastoa, on kaikkea muuta materiaalia lähestytty niin autenttisesti kuin mahdollista, vaikka se välillä onkin haastavaa.
-Mitään ei ole lavastettu, vaan asiat on kuvattu juuri niin kuin ne siinä hetkessä ovat. Jos viemärissä on kuollut rotta, niin me emme rupea sitä siirtämään valaisun tai muun esteettisen seikan takia, Jukka kertoo. Hänen oma roolinsa ei ole rajoittunut ainoastaan kuvaajana ja kuvausavustajana toimimiseen, vaan hän on myös toiminut tanssijana Beninin osuuksissa ja toiminut Sarin kriittisenä keskustelukumppanina filmin suhteen – sekä ehtinyt pohtia paljon omaa ammatti-identiteettiään.
-Näyttelijän työnkuva on niin usein sama: on valmiit tekstit, työskennellään ohjaajan kanssa, opetellaan omat osuudet ja mennään ensi-iltaan. On jo jonkin aikaa kaivannut uutta näkökulmaa omaan esiintyjyyteen. Tanssissa kiehtoo se, että katsojalle mikään ei ole valmiiksi pureskeltua. Se voi olla jokaiselle aivan erilaista. Täällä on ehtinyt pohtia näitä asioita runsaasti sekä kuvatessa että materiaalia käsitellessä. Se on kuin kurssi, jossa mennään jälleen pois mukavuusalueelta, Jukka kertoo.
Myös Sari kokee käyneensä epämukavuusalueellaan.
-Mun pääjuttuni on live-esitys, ei elokuva ja kuvaaminen. Kyllä sitä välillä kaipaa kameramiestä, äänittäjää ja muuta tiimiä! Työryhmä on vähän pieni näin kunnianhimoiseen projektiin, mutta toisaalta se on hyvää oppia. Benin on myös opettanut tietynlaista muurittomuutta, sitä että kuka tahansa voi kävellä ”mun pihalle”, Sari pohtii.
-Siihen liittyy myös se, että täällä on ollut helppoa kohdata ihmisiä. Pysähtyä kylänraitilla jonkin tönön kohdalle juttelemaan, ja tietää, että itsellä ei ole kiire mihinkään, ja toivottavasti ei tuolla toisellakaan.
-Vaikka kohtaamisellakin on rajansa, jossain vaiheessa tulee yovo-vaihe päälle! Sari naurahtaa.
Jo Kajaanin kuvausten alkaessa Sari oli suunnitellut projektin käsittämään muitakin maailman maita, ja käsikirjoitus sai ”kotikentällä” suuntaviivansa. Suomen osuus kuitenkin sisälsi myös live-esityksen, joka jäi Beninissä toteuttamatta – osittain performanssikulttuurin eroista johtuen, osittain käytännön syistä.
-Täällä ei oikein löytynyt merkitystä tai tarvetta sille, että olisimme tuoneet lavalle tanssiesityksen, Jukka toteaa.
-Ei myöskään oikein ollut hyvää tilaisuutta tai tilannetta esitykselle. Kuukausittaiset konsertitkin osuivat huonosti residenssijaksomme aikatauluun. Kuvaamiseen ja tutkimiseen meni lisäksi paljon aikaa, joten esityksestä olisi tullut hätäinen. Kaiken lisäksi olisi tuntunut oudolta tehdä yhteisöstä ulkopuolisena tänne kuolemaa käsittelevä tanssiesitys. Siihen olisi ehkä tarvittu paikalliset esiintyjät, tai toisentyyppisen esiintymisen, Sari täsmentää. Hän on kokemuksen myötä pohtinut myös live-esityksen toteutettavuutta muiden mantereiden jaksoilla. Vieras kulttuuri toi muitakin käänteitä mukanaan.
-En tiedä, onko kysymys kielellisistä eroavaisuuksista, mutta jotkut kysymykset eivät avautuneet kaikille täällä aivan tarkoittamallamme tavalla. Suomessa vastaukset olivat yhteneväisempiä, kun taas täällä saatettiin vastata henkilöstä riippuen hyvinkin eri lailla. Kysymyksemme ehkä ymmärrettiin Beninissä käytännönläheisemmin, Sari arvelee.
Myös tehokkaan suomalaisen puhtaanapidon puute osoittautui yllättävän hyödylliseksi kuvauksen kannalta.
-Suomessa korjataan heti pois kaikki rikkinäinen ja kuollut, mutta täällä löytyy esimerkiksi autonromuja aika paljon. Onnettomuudet ovat näkyvissä yhteisössä, Sari kertoo.
-Eivätkä ainoastaan onnettomuudet tai ikävät asiat, vaan muutkin yksityiskohdat pienessä ja suuressa mittakaavassa ovat eri lailla näkyvissä kuin Suomessa. Joku ihminenkin saattaa olla jätetty tai jättäytynyt tien varteen, ja sitä jää pohtimaan, että miksi tuokin on tuossa. Olemisen kulttuuri on niin toisenlainen, ja sen takia näkee kaikenlaisia makeita hetkiä, Jukka lisää.
-Kun ei ole niin kliinistä ja siistiä, niin oleminen on monipuolisempaa, moniulotteisempaa ja runsaampaa, Sari jatkaa.
Myös itse tien päällä oleminen on ollut liikenneolosuhteiden myötä hyvin erilainen kokemus.
-Pohjois-Beninin reissulla on konkretisoitunut se, kuinka tiellä virtaavat sekä elämä että kuolema. Siellä näkyy sekä kuolemaan matkalla olevia kuin myös jo kuolleita asioita. Olen tosissani pelännyt puska- ja mopotakseissa, enkä ainoastaan itseni tai kuskin, vaan toisen mopon kyydissä matkaavan Sarin puolesta. Olen todella useasti miettinyt, miten jostain tilanteesta selviytyisi parhaiten hengissä. Suomessa voi ajella satoja kilometrejä miettimättä sellaista. Se vaarallisessa hetkessä elämisen pakko on kyllä jollain tavalla muuttautunut suhtautumista kuolemaan, mietiskelee Jukka.
Matkustaminen siis voi olla äärimmäinen tehokeino todelliseen hetkessä elämiseen.
-En tiedä, että tarvitseeko hetkessä eläminen toteutuakseen sitten jonkin primitiivisen selviytymiskeinon. Voiko turvatussa elinympäristössä elää hetkessä? Jukka kysyy.
-Paikallisethan eivät ajattele, että onnettomuuksilla olisi mitään tekemistä ajotapojen kanssa. Heidän mielestään se on kohtalon käsissä, eikä nopeuden tai ajo-olosuhteiden, ja sehän siinä vähän jännittää, Sari jatkaa.
-Siinä ei ajatella olevansa omilla teoilla vastuussa. Kuitenkin muita ihmisiä on kyydissä. Tunteekohan paikallinen kuski siis olevansa vastuussa heistä? Jukka pohtii.
-Eurooppalaisena individualistinahan sitä tuntee itse olevansa vastuussa kaikista teoistaan ja niiden vaikutuksista muihin. Kaikki on omissa käsissä, Sari vertaa.
Kenties myös koko elämän voi nähdä näiden ääripäiden välillä: joko sen kulku on kokonaan omissa käsissä, tai sitten se tulee sellaisena kun tulee, muualta annettuna – mutta totuus lienee luultavasti jotain siltä väliltä.
Santeri Kaipiainen Kirjoittaja on Villa Karon CIMO-harjoittelija.
Siinä vaiheessa, kun tajunta palaa unen rajamailta, on vielä kaikissa suhteissa hämärää. Mitä luulin erään opiskelututtavani pelästyneiksi huudoiksi unessani, olikin kukko, tuo ikiaikainen herätyskello tropiikin sähköttömissä öissä. Vaikka voimajohdot on vedetty Grand-Popoon jo 1980-luvulla, ei ole millään tavalla epätavallista herätä hikisenä tuulettimen pysähdyttyä ja napsutella turhaan valokatkaisinta. Mutta vaikka auringonkajo horisontissa voimistuu kellon lähestyessä seitsemää, ei henkinen hämärä hälvene helposti. Olin uutuudenkarheassa asuinhuoneessani, neljänkymmenennenkuudennen Grand-Popon aamuni alkaessa, vielä häilymässä siinä kulttuurisen integraation rajussa vaiheessa, jota kutsutaan nimellä kulttuurishokki.
Ensimmäiset viikot uudessa kulttuurissa ovat turisminkaltaista kuherruskuukautta: kaikki on uutta, erilaisuudessaan kiehtovaa ja jokainen päivä tuntuu sisältävän viikon verran informaatiota. Silloin pyrkii ottamaan rennosti ja (siteeratakseni stipendiaatti Totte Rautiaista) ”maadoittamaan itsensä”. Mutta siinä missä vaikkapa stipendiaatin kuukauden oleskelu raamittaa suhtautumisen ympäristöön melko väliaikaiseksi, ja tietoisuus siitä vaikuttaa vastavuoroisesti toimintaan ympäristön kanssa, on harjoittelijalla edessä muutaman viikon päästä salaman lailla iskevä välähdys: asiat muuttuvat arkisiksi, ja toiseus alkaa ahdistaa, kun sitä tietää vielä kestävän monta kuukautta. Vieras toiminta-, arvo- ja viestintäkulttuuri väsyttää ja luo epätietoisuutta. Samaan aikaan työpäivät muuttuvat toisteisiksi, yllätyksellisyys vähenee ja rutiineita syntyy. Koti-ikävä tutun ja sitä kautta turvallisen piiriin kasvaa. Ajatuksissaan huutaa: mikseivät asiat vain voisi toimia kuin Suomessa! Tai jossain muussa edes vähänkin tutummassa. Olin käväissyt tammikuun loppupuolella soittokeikalla Grand-Popon katolisessa kirkossa, ja kahdessa katolisessa maassa asuneena toi pelkkä messun symbolinen tuttuus voimakkaita liikutuksen tunteita. Tänä sunnuntaina oli kuitenkin vuoro jollekin muulle. Stereotyyppisen suomalaiselle kaipuulle lähteä ulos kääntyäkseen sisään. Tarpeelle mennä yksin korpeen, vaaroille ja soille, ja taivaltaa itse valitsemaansa polkua omassa hiljaisessa sielunrauhassaan. Jääköön Grand-Popon lukuisat kirkkokunnat tänä sunnuntaina väliin: suomalaisen kirkko on metsä – tai sen puutteessa palmuinen hiekkakannas.
Aurinko nousee kotikortteliinKylänraitti harvinaisen tyynenäValtameri ja pilvet käyvät myrskyisää kisailuaanRantarauhan vartija
Matkalaukkuni syövereistä vihdoin esille kaivetut vaelluskengät sujahtivat jalkaan, vettä mahtui mukaan parikin pullollista ja suojakertoimet oli levitetty. Kello oli 7:20, eivätkä pilvet taivaalla vaikuttaneet väistyvän. Se merkitsi raikkaampaa, viileämpää ilmaa ja täten mukavampaa vaellusta. Sateenkin mahdollisuus oli yllättävän miellyttävä ajatus. Kylänraitilla oli pyhäaamuna vielä hyvin rauhallista, kun kurnaiseva mahani muistutti aamiaisen puutteesta. Katolisen kirkon kulmalla oli muuan mama tullut tönöttämään myyntikojuunsa, ja ravintoarvoiltaan paremman puutteessa ostin 0,15 euron yhteishintaan neljä munkinkaltaista rasvaista vehnäpalleroa. Ihme kyllä ne pitivät nälän poissa aina iltapäivän alkuun saakka.
Ohittaessani Gbeconin kylää lähestyin tutkimusmatkailijan ensimmäistä kiintopistettä: tuntemattoman alkua. Kylätien päässä oleva turkoosi katsomo oli tullut tutuksi heti kolmantena Grand-Popon päivänäni, kun Beninin suurimpiin kuuluvat vodun-juhlallisuudet isännöivät tuhansia uskollisia animisteja. Se oli toiminut aamuisen juoksureittini hyvänä kääntöpaikkana lukuisia kertoja, mutta vielä enemmän kiehtoi sen takaa alkava maisema. Kylän päättyessä hiekkakaistale Mono-joen ja valtameren välissä kapeni erämaankaltaiseksi hiljaisuudeksi, johon yksinäinen mopo posotti silloin tällöin. Hymyilin onnellisena: tästä alkaisi autuas autius – ainakin seuraavaan kylään saakka.
Joinain satunnaisina päivinä, ehkä kerran pari viikossa, huomaa Grand-Popossa olevansa tilassa, jota myös Afrikka-ahdistukseksi kutsutaan. Jotkut neuvovat lähtemään tuolloin reissaamaan, jotkut syömään jossain korkeatasoisessa ravintolassa, jotkut vetäytymään länsimaalaiskuplaan hyvän hotellin uima-altaalle kirjan kanssa. Olemaan irti beniniläisestä todellisuudesta hetken ajan, koska se on kuukaudenkin jälkeen vielä niin vieras. Afrikka-ahdistuksen koittaessa työpäivänä, on helppo vetäytyä kirjastoinventaarion maailmaan tai sähköpostivastailuihin, mutta ruokatauolle lähdettäessä jokainen kylänraitin lasten yovo yovo bonsoir! herättää selittämätöntä ärsytystä ja halua astua mahdollisimman pian johonkin uneliaaseen ravintolaan lukemaan länsimaista faktakirjallisuutta ruokaansa odotellessa. Epämukavuusalueen tullessa vastaan on reaktioina paeta tai taistella. Pakeneminen on usein helpompaa, kun vieras kommunikaatio tulee niin lähelle. Se on aktiivista ja käännekohtia etsivää, pyrkii murtautumaan läpi näkymättömistä muureista, jotka suomalainen toisesta tunnistaa ja joita kunnioittaa. Se on hälyjä ja ääniä, yritteliäisyyttä, kiertäviä kauppiaita. Joka ainoa haluaa olla opas, joka ainoa voi opettaa rumpuja. Milloin ollaan tosissaan ja milloin ei, mikä on kohteliasta ja mikä töykeää? Koodeksi sanojen takana on erilainen, ja eri asiat ovat tabuja. Toimintatavat alkavat väistämättä muuttua: oppii sanomaan mielipiteensä suorempaan, kieltäytymään useammin ja vetämään selkeämpiä rajoja.
Askel siirtyy toisen eteen, ja maisemaa on aikaa tarkastella. Meri kuohahtelee oikealla puolella säännöllisesti, rauhallisena mutta päättäväisenä. Linnut lentelevät joen yllä, allaan pari verkkojaan kokevaa kulkijaa kanooteissaan. Siinä välissä satakunta metriä punertavaa hiekkaa erottamassa vesistöt toisistaan. Pilvinen sää raikastaa ilmaa selkeästi, mutta merellä näkyneet salamaniskut eivät lähenny rantaa. Kuinka en Suomessa ole muka ehtinyt mennä vuosikausiin vaeltamaan! Mono-joki ja talot sen vastarannalla tuovat mieleeni Koitajoen leveän virran Ilomantsin Mekrijärven kylän liepeillä, jossa äitini äidin suvun runonlaulajat välittivät osaamistaan kansanperinteen kerääjille. Kuin kohtalo olisi kuullut assosiaationi: suullisen tradition ulkopuoliselle erottuvin muoto näillä xwla-kansan mailla, vodun, ilmoittaa itsestään kellojen, rumpujen ja laulun muodossa Befan kylän niemestä. Taaskohan siellä on Zangbéto, tuo kylien yövartijahenki, pyöriskelevä ja pinkoileva hunnutettu olkikasa, joka ei sylje sodabilasiin? Ei näköjään: kylänristeykseen tullessani Befasta kääntyy suuria, vihreitä lehtiä huojuttava kulkue, miehet yläruumis paljaina ja kietaisuhame vyötäisillään, naisilla samankaltainen kangas hieman ylemmäs vedettynä – tai sitten ei. Muutamat huojuvat ja poukkoilevat kulkueen ulkopuolella; vaikuttaa transsilta. Kulkueen keulassa kannetaan vielä toistaiseksi elävää vuohta. Tilanne on vähintäänkin kuumottava, sillä näissä tilanteissa ei koskaan voi olla varma, ovatko ne lainkaan tarkoitettu ei-initioitujen yovojen silmille. Poukkoilijoilta tulee vimmaisia, lähes psykoottisia katseita ja eleitä, muutamat viittovat minua poistumaan hyvän sään aikana. Otan muutaman hölkkäaskeleen pusikkoon päin, ja kulkue jatkaa matkaansa kohti Gbeconia.
Lähestyessäni seuraavaa kylää, Alongoa, liittyy seuraani hetkeksi nainen tyttärineen. Tyhjiä koreja kantaen he suuntaavat kohti kalastajien kellon kilkatusta. Lapsista vanhin irroittaa toisen kätensä päänsä päällä olevista koreista ja laittaa sen omaan käteeni. Hän tihentää askeleitaan pysyäkseen kävelyni vauhdissa, ja vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä omaan reippauteensa. Tien ylittää pesue pienimpiä koskaan näkemiäni porsaita, lähes vastasyntyneitä. Nuoret kalastajapojat pyytävät minua jäämään vetämään nuottaa. Olen kuitenkin niin fiksautunut kävelyni päämäärään, että sanon harkitsevani asiaa paluumatkalla, jos puuha on vielä kesken. Päästyäni hetkeksi jälleen yksinolooni kuuluu pian erään talon ovelta ”Yovo, kssssssssstt!” ja käsi viittoo käymään. Minusta tulee hetkessä pihapiirin yllätysvieras. Palmunlehvä- ja ruokomuurin sisällä on kaksi asuinrakennusta, ulkokeittiö ja varastorakennus. Hiekkapihalla tepastelee pari kanaa ja vuohi. Sähköjä tai juoksevaa vettä ei löydy. Toiminta tapahtuu ulkona. Perhekunnassa pyörii leskimama, lapset puolisoineen sekä pienet lapsensa. On vaikea hahmottaa, ketkä ovat lapsia ja ketkä lapsenlapsia. Kommunikoin minan kielen alkeistaidollani sen minkä pystyn, vaikka osa perheestä höpöttää minulle (kiusallaan?) xwlaa. Minulle kaupustellaan keksejä ja Coca-Colaa, mutta päädyn ostamaan kuivatusta maapähkinätahnasta tehtyjä patukoita. Pullo sodabia otetaan esille, ja shotillinen korpipalmun kyyneleitä päätyy ensin talon isännälle. Seuraavaksi kaadetaan vieraalle, ja muistan toteuttaa opetetun etiketin: ensin liraus maahan esi-isille, sitten hömpsy kitusiin, ja lopuksi pohjat vielä kerran vainajain henkiä kunnioittaen maahan. Ponu humahtaa päähän aika vikkelästi. Heitän perheelle lahjaksi taskuni pohjalta 600 frangia, eli vajaan euron. Se palvelkoon sekä maksutoimituksena, kiitoksena kestityksestä että köyhäinapuna. Minua yritetään ennen lähtöäni vielä naittaa sekä leskirouvalle, ilmeisesti puoliksi vitsillä, että talon parikymppiselle yksinhuoltajatyttärelle, selkeästi enemmän tosissaan. Väistelen kosioehdotuksia kohteliaasti ja hyvästelen spontaanin isäntäväkeni. ”Että tällainen sunnuntaiaamu, mitenkäs teillä Suomessa?” myhäilen itsekseni.
Ahdistus vieraassa kulttuurissa on ehkä ennen kaikkea tunnetta kontrollin puutteesta. Siihen sisältyy epävarmuus asioiden mennessä usein ennustamattomilla tavoilla. Se on vaikeutta sietää sosiaalisissa tilanteissa viestinnällisenä altavastaajana olemista. Eikä sopeutumista voi vain puskea kovalla työllä ja halulla, vaikka ne toki auttavatkin: asioiden täytyy vain antaa tapahtua. Uusi kulttuuri ei lataudu aivojen käyttöjärjestelmäksi hetkessä, vaan siinä kestää aina kauemmin kuin haluaisi. Matkustaminen on erilainen ja jokseenkin helpompi asia. Silloin voi aina paeta uuteen uutuuteen ja toivoa kukkulan takaa avautuvan jotain aivan muuta – vaikka siellä odottaakin aina se seuraava kukkula. Silloin paikannimistä tulee irtosuhteita, joihin ei halua sitoutua ja joille ei avaa sydäntään. Paikkakunnalle jäädessään on pakko kohdata omat heikkoutensa, itsekkyytensä, epävarmuutensa ja avuttomuutensa. Se epämukavuusalue on välttämätön, jos haluaa tuntea vihdoin olevansa TÄÄLLÄ, siellä missä on, vailla jatkuvaa kaihoa muualle, ja kohdata sen sellaisena kuin se on, eikä jonain yksinäisenä irtokuplana kulttuurin sisällä.
Tie päättyy kolmen tunnin kävelyn jälkeen Avlo Plage -nimiseen kylään. Jatko Bouche du Roihin, paikkaan jossa joki laskee mereen, pitäisi taivaltaa hiekassa tarpoen. Ecolodge d’Avlo -kyltit tien varrella olivat herättäneet kiinnostukseni siitä, millainen ekoturismin keskus Avlossa oikein sijaitseekaan. Jos siellä voisi hörppäistä vaikkapa kahvit kuin tunturikeskusten hiihtomajalla ladunlykinnän lomassa. Lähellä kääntöpaikkaa kaksi mopokuskia alkavat hieroa kanssani kauppoja paluumatkasta. Keskustelemme hetken kaikesta maan ja taivaan välillä, muun muassa Togon poliittisesta tilanteesta, ja sanon yrittäväni vielä käydä perillä asti. Toinen tulee oppaaksi näyttämään joenrannan, ja hoksaan, että itse Avlo on toisella puolella jokea. Katselen kylää, joka näyttää aivan samalta kuin edellisetkin. Nälkä alkaa kurnia. Jääköön tuo kukkula valloittamatta, sillä sen takanahan on aina toinen. Tingin hetken kyydin hinnasta, hyppään mopon selkään ja kymmenen minuutin päästä olen taas Grand-Popossa, paikassa joka tuntuu taas hitusen enemmän kodilta kuin auringonnousun aikaan.
Reipas kalanhakijaEx tempore -isäntäperhe”Tehän voisitte olla veljeksiä, ihan samanlaiset nenät ja hartiat.”Avlon kylä, joka jäi saavuttamatta
Teksti ja kuvat: Santeri Kaipiainen, Villa Karon harjoittelija
