0

Kategoria: Teatteri

Harjoittelijan haavissa: Kari Rakkola

T(r)anssiharjoituksia kaatopaikalla – länsiafrikkalaista kehonkieltä oppimassa

Kari, mitä kuuluu juuri nyt?

– Hyvää. Vähän sekavaa, niin kuin aina ulkomailla, vaikka suomalaisena asuukin toisessa maassa. Monta asiaa ja kontaktia on ollut täällä hoidettavana yhtä aikaa.

Millaisia odotuksia sinulla oli ennen stipendiaattijaksoa?

– Ei mitään suurempia. Ainoa pelkoni oli se, että ne asiat joista halusin tietää, olisivat ainoastaan turisteille suunnattuja ja etten saisi alkuperäistä materiaalia. Asia ei kuitenkaan ollut niin, vaikka osasta asioita meille tarjoiltiinkin hieman pehmennetty versio. Tämä ei silti ollut vielä turistikamaa.

Kerro vähän siitä, mitä tulit tekemään: millaisia asioita tai projekteja?

– Minua kiinnosti se, miten perustarinoita kerrotaan kehonkielellä täällä ja etenkin tanssin avulla. Afrikkalaisia tulee Eurooppaan koko ajan yhä enemmän ja heidän kehonkielensä ymmärtäminen on ensiarvoista, myös teatterissa. Olettamuksenani oli, että parhaiten alkuperäiset traditiot kehonkielessä ovat säilyneet juuri uskonnollisissa rituaaleissa. Siitä syystä menimme moniin vodun-seremonioihin.

Löysitkö etsimäsi?

– Kyllä. Kokosimme melko hyvän määrän videomateriaalia, sillä saimme luvan kuvata viisi isoa erityyppistä seremoniaa ja kaksi pientä seremoniaa. Lähtökohtanani ei ollut etsiä mystiikkaa, uskonnollista transsia tai saada erityisiä kiksejä tästä asiasta. Joku olikin heti aluksi huolissaan, etten pettyisi etsiessäni näitä ja tuli valistamaan minua vodunin negatiivisista puolista. Ensisijaisesti halusin kuitenkin tutkia sitä, miten fyysinen kommunikointi täällä tapahtuu.

Mielenkiintoisia asioita olivat muun muassa vodunin poliittiset ulottuvuudet. Matkustimme naapurimaahan Togoon, jossa maan hallitus yrittää esimerkiksi vaikuttaa siihen, millainen pyhä kivi valitaan vuosittain syyskuussa järjestettävässä Pierre sacrée (suom. Uhrattu kivi) -nimisessä vodun-juhlassa. Kansanperinteellä on edelleen täällä suuri valta, myös yhteiskuntapoliittisesti. Synkkä puolikin vodunissa on tietysti olemassa. Olimme oikeastaan vain yhdessä sellaisessa sessiossa, jossa lähestyttiin tai edes hipaistiin tätä asian synkkää puolta. Tiivistetysti ja sen enempää kommentoimatta, kanan veret tuli juotua. Tämä ei kuitenkaan oman työni kannalta ollut oleellista, vaikka kokemuksena kylläkin hyvin mielenkiintoinen.

Mikä oli mieleenpainuvin asia Villa Karossa vietetyn viiden viikon aikana?

Ihan alussa ihmettelin, kun meidät vietiin jonnekin kaatopaikan tapaiselle, suoraan sanottuna aivan keskelle roskaläjää. Tällä paikalla järjestettiin todella kaunis ja erityinen seremonia, jolloin kaatopaikka muuttui ikään kuin upeaksi juhlasaliksi. Ihmisillä oli myös upeat vaatteet ja korut päällään. Ristiriita oli käsittämätön.

Näin näyttelijäntyön ohjaajana en ollut näkemistäni transseista erityisen vakuuttunut, mutta ilmeisesti ne kuuluvat eräänlaiseksi seremonian väliosaksi. En kuitenkaan muista nähneeni yhtään transsiesitystä, joka ei olisi ollut harrastelijateatteritasolla. Tietenkin transsi on ihan mahdollista saada teknisesti aikaan rytmin, tanssin ja paikallisen pontikan eli sodabin avulla, mutta ei uskonnollisista syistä. Jos tietyllä tavalla itseään keinuttaa ja ottaa vähän voimajuomaa päälle, siitähän se lähtee. Tällä puolella ei itselleni kuitenkaan ollut mitään sensaatioarvoa.

Jos jotain kriittistä pitää sanoa, niin eräällä reissulla näimme, kuinka eurooppalaiset jakelivat paikallisille kaikenlaista rihkamatavaraa. Itselleni tuli sellainen vaikutelma aivan kuin he olisivat ruokkineet jotakin puluja. Tämä ei paranna kenenkään asemaa, sillä arvotus on väärä. Asetelma ihmisten välillä tulee kummalliseksi ja lopulta se synnyttää toisella puolella aggressiota ja vastapuolella ylimielisyyttä. Tällainen kohtaaminen ei ole aitoa.

Sen sijaan tilanne oli aivan toisenlainen vieraillessamme jokiveneretkellä saarella, jossa valmistettiin suolaa. Kohtaaminen saaren kyläläisten kanssa oli aitoa ja se tapahtui tasa-arvoisesti ilman tavaran tai lahjusten vaihtoa tai odotuksia. Kun ollaan samalla tasolla, se on hienoa. Siitä saa myös itse paljon enemmän. Onhan täällä mahdollisuuksia antaa rahaa esimerkiksi orpokodille ilman, että kenenkään omanarvontuntoon kajotaan. Myös se, että Villa Karo on luonut kontakteja pitkällä aikavälillä mahdollistaa sen, että sitä kautta tarvittavia tavaroita ja apua voidaan toimittaa mahdollisimman tasaisesti ja hallitusti eri kyliin.

Millä mielin palaat kotiin? Millaisia eväitä on kotiinviemisiksi?

– Hyvä, kun tuli tehtyä. Kotona tosin on täysi stressi on odottamassa. Olen siirtänyt töitä eteenpäin, enkä luultavasti ehdi käsittelemään tätä kokemusmäärää kuin ehkä vasta kuukauden kuluttua. Dokumenttimateriaaliahan meille tuli lähes kahden pitkän elokuvan verran. Jospa sen joskus saisi avattua ja purettua.

Millaisia terveisiä lähettäisit henkilölle, joka harkitsee hakevansa stipendiaatiksi Villa Karoon?

– Kaikki suunnitelmat, mitä tälle ajalle tänne tekee, täytyy tehdä suurpiirteisesti. Jos yrittää kovin tiukkaa aikataulua laatia, siinä menee vain oma energia hukkaan. Ne asiat, joita halusin, tapahtuivat lopulta aika nopeasti. Minua auttaneet henkilöt tulivat itse tarjoamaan apuaan, mutta asiat ottavat välillä aikansa.

 

Kari Rakkola näyttelee sekä ohjaa näyttelijäntyötä Wienissä. Hän vietti Villa Karossa viisi viikkoa elo-syyskuussa 2017.
Teksti: Liisa Manninen

Kari Rakkola (kolmas oik.) Togon pääkaupungissa Loméssa Pierre Sacrée -juhlissa Roland Bonimairin (toinen oik.), Tomi Päiväläisen (kolmas vas.) ja Liisa Mannisen (ensimmäinen vas.) sekä kyläläisten kanssa.

Dances of the present

Equipped only with a small video camera, a sound recorder and my dancing body I got to know new friends in Grand Popo. For me, the dances that I participated in during my time in Villa Karo was a part of a continuous, international and intercultural exchange. In this text I want to discuss dancing as a place to meet and share in between people.

I came to Villa Karo on the search for meaningful dances. I mean “meaning-full” as in full of meaning. A dance that offers something for both the spectator and for the dancer. To me, a meaningful dance does not have to mean anything in the sense of a traditional story. It only has to offer something valuable for somebody, to the spectators, and/or to its participants. This is off course a very personal taste-related opinion. For the fun of it, think a moment on what a meaningful dance would be to you. When does a dance appear meaningful to you? Does it have to do with the style of the dance? the skill of the dancer? Or does it have to do with who the person dancing is? How do you feel when dancing yourself? Do you like better to dance alone or in relation to other people? Does it feel more meaningful to dance by yourself or to watch others dance?

In my eyes there is a great meaning in seeing people move their bodies, and to me it becomes even more meaningful outside of the theatre stage, when the dance comes from a personal desire to move. In lack of better words, lets call this kind of dance a spontaneous dance. I mean the kind of dance that you start doing when you hear a good song in a party, or when you make a sudden dance move in the kitchen, it could also be the dance that happen when you are walking next to your friend and you both suddenly start playing with the rhythms of your feet. To most people it might not look like a spectacular dance, but I think there is something magical happening when a person chooses to dance spontaneously.

Philosopher, dancer and writer Ph.D Kimerer LaMothe explains the value of a dancing body like this:

“To dance is to play with the movement that is making us. It is to cultivate a sensory awareness of how this movement is making us, and of how our own movements, as we shape and transmit the energy of life, are making us. To dance is to play with this movement in ways that allow us to discover and exercise our capacity to make our own movements (…) Dancing, we create ourselves. We become who we are.”

I imagine how ”the movement that is making us, that Kimere is mentioning, is consisting out of everyday movements like typing on the computer, handshakes, or doing dishes. Our personal movements are also a result of all the possible ideas, images, experiences and memories about our body and our selves that we have gathered through our life time and up until this day. All this factors that make up our movements can be related to our personal history, our physical body, our self image and our socio-political and cultural upbringing. When considering all these ingredients, a simple dance seems to be a very personal act. And even so, when two or more people meet in a dance, these very personal experiences are shared and new experiences are created, and so a communication is taking place beyond language and culture barriers.

I am fascinated by the different kinds of movements that a human body is interested in doing, I can get absorbed by a persons unique choices of body movements, rhythms, accents, spatial levels and musicality. It does not have to be a technically difficult or a virtuosic dance for me to be interested, but it should be a personal dance. A personal dance requires the unique skill in being you and moving like only you can. A personal dance is like a gift from the depth of the spirit of the self. When a dance comes spontaneously it is both present in the moment and ”a present” (a gift) of that moment.

In Finland I do not get these kinds of gifts so often, here dance is unfortunately considered as something that should be reserved for professionals. And so, when first I arrived in Grand Popo in Benin I was overwhelmed. Even though I expected to see a lot of dance during my time in Villa Karo, I had never expected to be a part of and to see so many spontaneous dances. I realized that this is a culture where the spontaneous dance is something very normal, even a necessary part of every day life.

During my time at Villa Karo I made it my mission to as often as possible catch spontaneous dance appointments with different people from different ages, social classes and backgrounds. From hardly dancing with other people then my dance colleges in studios and theaters for the last years I now found myself dancing at the beach, in parties, in backyards, in dance schools, in playgrounds and on streets in the village. The dancers whom I met where of all ages: children, young men, young women, old women and old men, both visiting Finns and Beninese people.

Left from all these meetings I have the memories of peoples rhythms and articulations, his or her way of watching me and my dance and their physical responses to my movements. I remember the movements we shared, the tone of their bodies and the different mindsets that their bodies reflected. One dancer is proud, one humble, one surprised, one teasing, one competitive. Some memories are marked by their surprised (or chocked..?) look of seeing a white young woman shaking loose in a dance untroubled by her lack of understanding for the elaborated Beninese rhythms. Some memories are marked with surprised faces or laughters from the sharing of the dance, and many memories are marked with friendly smiles and encouraging and pedagogic slowed-down movement sequences (my local co-dancers spent many sincere attempts to initiate me into the Beninese dance traditions).

To dance always feels different from occasion to occasion and so also during my time in Benin. Sometimes I was in bliss while dancing, sometimes I did not enjoy, sometimes I stopped very soon, sometimes I found a personal connection with somebody, sometimes I continued for a long time, sometimes I felt good and sometimes I felt bad. But always in all these dances, no matter my personal feelings, was the shared movements and the personal movements created by our personal bodies. And there was also the exchange of looks and the exchange of presence.

To share a dance is a constant exercise it empathic presence. In dance you are allowed to watch others with your full attention, and you are also inviting other people to watch you. To dance with someone you will have to observe a persons body posture, his or her movements and their choices of rhythm and articulation. You have to look at a person with a big amount of attention in order to take in all this, this act of looking is also building empathy to another person. I think it is even impossible to dance with somebody, no matter the style, without building a feeling respect for him or her. And think about how special that is, to observe another person in a dance. When was the last time in your life that you were invited to silently watch a stranger with full attention for a duration of more then a few seconds?

All these short meetings, so full of interesting details and cross-cultural communication are happening all the time all around the world, but most of the time they go unnoticed because nobody speaks about them. To Grand Popo new Finnish artists arrive every month. Most of them will at some point curiously visit a festive dance occasion in the village. At first the new visitor will probably only take a few shy steps, but hopefully they will feel encouraged to keep on moving. The dancing people from the village will probably give you a friendly glance and keep on dancing while inviting the visitor to become a part of the moving crowd. Once inside the crowd of dancing people, the visitor is faced with hundreds of choices of what to do: to follow or to lead, what body part to move, who to look at, what feelings to act upon etc. It might be confronting to make all these choices there instantly in the middle of the dance floor, but that is how a spontaneous dance evolves.

If that Finnish artists has the courage and the will, he or she can fill the dance with his or her own personal spontaneous dance moves. Most probably somebody will want to try them out. And so, step by step the exchange will evolve between people of different languages and different backgrounds, between people that have never spoken to each other, and even, in between people that never will speak to each other. It is in fact a political event on root level that is happening on the dance floors, it is a cultural exchange, a diplomacy exercise and an international collaboration between women and men of different worlds.

That is meaningful to me, and I hope that people will continue to meet in dances through the activities of Grand Popo and Villa Karo for a long time still to come.

 

Sandrina Lindgren is a theatre maker, dancer and physical actor. She is originally from Sweden but is currently based in Turku, Finland. Sandrina is creating works that are using visual and physical theatre and dance in order to observe beauty in daily mundane life. She has studied dance, choreography and visual theatre in Amsterdam and Israel and holds a BA from the dance academy in Amsterdam since 2010. Based on a few of the dancing meetings made during her residency in Villa Karo in 2016 three short films will be produced during 2017 and 2018. The films focuses on three different dancing figures in the area: the taylor Florence, the Togolese dancer Estelle Foli and the local dance school Cherubin Coco.

Kohtaamisia, inspiroitumisia

Täällä Villa Karossa olen löytänyt sisäistä lauluntekijyyttä eli soittanut kosketinsoitinta (sähkön salliessa) hurjat määrät ja sovittanut Seepranainen-teoksen lauluja. Soittanut viulua ja harjoitellut perulais-suomalaista perheoopperaa Metsän henki, jonka ”ensiaamu” on toukokuussa 2016 Musiikkiteatteri Kapsäkissä.

Olen kiitollinen joka ikisestä hetkestä kun olen saanut työskentelyrauhan ja oivaltanut että ”hei, tätä varten olen täällä, että saan taiteilla.” Eli saan olla muusikko, tekijä de facto enkä vain roikkua tuotannollisissa töissä tietsikan ääressä. Taiteilen oman taiteilijuuteni kanssa: via dolorosaa kun tämä työ ja elämäntapa nyt on. Tämä Villa Karo-jakso on ensimmäinen pidempi residenssijaksoni koskaan.

Vuonna 2011 ryhdyin vihdoin freelancer-itsenityöllistäjäksi. Se että raivasin omasta kalenteristani tilaa ja investoin rahallisesti tähän residenssijaksoon on äärimmäisen tärkeää. Residenssikollegaa, FT Kaija Kaitavuorta vapaasti siteeraten: ”Me maksamme siitä että voimme tehdä tätä. Siis harjoittaa ammattiamme ja kehittyä siinä.” Olen potenut huonoa omaatuntoa siitä että profiilini taiteilijana ei ole ”kirkas” ja että tulot eivät ole ”säännölliset”. En ole salonkikelpoinen. Tekisi melkein asettaa kirosana tähän. Heh. Mutta siis Afrikka-näkökulma sekä residenssikollegojen kanssa käydyt keskustelut avasivat lukkiutumia ja nk. ”fakki-idiotismiani” ja auttoivat oman riittämättömyyskamppailuni kanssa.

Ohjaaja-dramaturgi Katariina Lahden kanssa työstämme omaelämänkerrallista Seepranainen-musiikkiteatteriteoksen käsikirjoitusta. Katariinan läsnäolo täällä Grand-Popossa ja säännölliset kohtaamisemme ovat avanneet Seepranaiselle syntyväylän. Ensi-ilta Seepranaiselle Kapsäkissä 8.9.2016.

Oli tärkeää saada jättää siis skandinaavinen mukavuusalue / ”fare-and-square”-elo hetkeksi ja todeta että elämä rullaa vaikka en ole 24/7 online-tilassa.

Railio_Koulussa Jalkoja koulun pihalla (Medium)

Aurinkopaneeli tai generaattori olisivat olleet välillä suuri vara-apu kun sähkökatkokset ovat olleet riesana ja tietsikkojen akut tyhjinä. Mutta se tuntuu aika pieneltä siihen verrattuna, että ei ole ollut koko ajan katsomassa ja kyttäämässä montako peukutusta on nasevalla päivityksellä mahdollisesti ansainnut. (Ja taas tähän pikku kirosana.)

Edelleen toistan että residenssikollegojen kanssa käydyt keskustelut ja debatoinnit ovat täydentäneet ja avanneet uusia vahvoja näkymiä niin oman itsen kasvuprosessiin kuin freelanceriuden ja vapaan kentän toimintaan, työssä jaksamiseen ja itsensätyöllistäjän työn luonteen ymmärtämiseen.

Railio_Koulussa Lettipää leikkii (Medium)

Mistä aloitan?

-Kaijan näkemys että me investoimme omastamme, jotta voimme työskennellä, mennä kohti luovaa produktia. Eli me työskentelemme, vaikka me maksamme siitä itse. Täytyy kääntää asiat ylösalaisin tai ainakin kulmaan X, että ne näkisi taas uudelleen.

-Globaalin tulevaisuusskenario ja voimauttaja-johtajuuskouluttaja-kirjailija Tomi Astikaisen dynaaminen ja tuore lähestymistapa Grand-Popon alueen kehittämiseen. Verkoitoitumisillat- ja hetket joista syntyi Alododo!

-Katariina Lahden näkemys Villa Karon merkityksellisyydestä alueelle

Pauliina Aarvan kanssa käydyt keskustelut länsiafrikkalaisen mentaliteetin psykofyysisyydestä (voudou, animismi, shamanismi, plasebo, ihmismielen psykofyysinen ohjautuvuus) prosessoituvat nyt täällä Suomen päässä.

Minulle Togon puolella käydyt epäonnistuneet tinkimiskokemukseni ja aivan ikimuistoinen ”tullipresidentti” ovat kipeänsuloisia kokemuksia. Afrikassa on pakotettu elämään isolla E:llä. Kotona suoritan elämää. Residenssijakso on siis 24/7 myös kokemuspääoman kartuttamista. Olen noviisi maailmankansalainen.

Opetus

Tähtihetkeni oli katolilaisessa koulussa, jossa sain kohdata koululaisia työpajan merkeissä. Oltiin suuressa piirissä ja responsorisesti laulettiin PuistoPellet-yhtyeemme tervehdyslaulua monilla kielillä.

Railio_Koulussa Päästä ja olkapäistä lauletan ranskaksi. (Medium)

Railio_Koulussa Veeran viulu säestää leikkiä. (Medium)

Opettajat pitivät sellaista jöötä että huhhahhei! Minä en opettajien räksytyksestä välittänyt, vaan jammailin lasten kanssa Tete-Epole-Fesse-Pää-Olkapää-peppu-laulua. Oli hienoa huomata että homma toimii. Grand-Popon kadulla workshop jatkuu ja iloiset lasten äänet raikaavat ja kyseistä rallatusta lauletaan yovo-huutojen säestyksellä.

Railio_FullSizeRender (3) (Medium)

Français africain

Olen saanut kannustusta auttavan ranskani kehittämiseen ja koen kielitaitoni olevan tasoa välttävä-auttava.

Maalausworkshop Boubén pihapiirissä

Olin ottanut Suomesta mukaan akryylivärejä ja yövartijamme Boubén kotipihalla ennen yhteistä päivällistä pidimme kivien maalaustuokion lasten kanssa. Abdulai oli työvuorossa, joten hänenkin lapsensa olivat siellä sekä tyttäreni Elsa. Lapset todella itseohjautuvasti maalasivat yhdessä suurella innolla. Boubén vaimo valmisti meille maittavan tomaatti-pima-kastikkeen punaisen ”narskujuuston” ja spagetin kera. Boubén poika esitteli englannin kielen oppimateriaalia. Tämä vierailu on jäänyt sydämeeni ja toivoisin löytäväni sopivia verkostoja joiden kautta antaa kannustimia täältä Suomen päästä.

Jalkapalloa rannalla

Jalkapallo-ottelu myös järjestettiin rannalla kummityttöni Annan perhepiirin kanssa. Tuen Annan perhettä kuukausittain ja haluan voida jälleen tulla katsomaan hänen kasvuaan ja koulunkäynnin etenemistä.

Vapaa-aika ja työ limittyvät. Hetken jälkijunassa avautuvat aistit, tunteet, hetkessä reagointi ja ymmärrys tehdystä ja eletystä sakkaavat ja vasta pitkälle tämän residenssityöskentelyjakson jälkeen ymmärrän, mitä se on minulle antanut ja minkä se on minussa laittanut siemenelle ja alkuun. Mietin keinoja, joilla voisin päästä uudelleen Beniniin.

Grand-Popon kokoinen aukko

Sisälleni jäi Grand-Popon kokoinen aukko. Haluaisin palata ja tehdä jotakin konkreettista. Oppia Georgetten osuuskunnan naisilta hyötykasvien viljelystä, löytää keinon jolla olla hyödyksi ja aidossa vuorovaikutuksessa, ei vain avustus- tai raha-automaattina. Haluaisin rohkaisua ja kannustusta siihen kuinka Villa Karon jo olemassaolevia verkostoja voisi hyödyntää. Uskon että länsimaissa on halu auttaa nyt kun valtio on minimoinut esimerkiksi kehitysapua. Luotettavat ja konkreettiset kohteet, kuten naisosuuskunnan viljelypalsta olisivat varmasti luonteva tapa ja kohde tehdä lahjoituksia. Muutenkin sana ”avustus” voisi olla mieluummin ”kannustin”, ”mahdollistaminen”.

Helsingissä, Malmilla, 24.4.2016

Veera Railio, kirjoittaja on laulaja-viulisti-muusikko-yhteisöllistäjä-innostaja, Villa Karossa 6.2.-11.3.2016

www.veerarailio.com
www.kapsakki.fi
www.ruuskanenrailio.com

Railio_Railio & Ruuskanen (Medium)

Florence, upea ompelijatar. Hänen taikomansa häkkilintu-mekot (kiitos kankaasta Tuuli Suominen) vievät Villa Karo ja Grand-Popo -viestiä eteenpäin. Oli hieno heittää Kansallisteatterin Lavaklubilla Sirkka-Liisa Sassin teksteistää koostuva Lauluja solidaarisuudelle-keikka Ruuskasen Maijan kanssa Florencen räätälöimissä mekoissa.

 

Harjoittelijan haavissa kausi 2 osa 4: Ishmael Falke

Haastateltavani aloittaa keskustelumme leveällä naurunpyrskähdyksellä, kun esitän hänelle ensimmäisen yksinkertaisen kysymykseni ”kuka sinä olet?”.

– Mä olen nukketetteritaiteilija ja asun Turussa. Olen 38-vuotias ja kotoisin Israelista, Ishmael Falke vastaa hetken harkinnan jälkeen.

Ishmael on viettänyt kuusi viikkoa puolisonsa, tanssija Sandrina Lindgrenin kanssa Villa Karossa. Nyt lähdön hetkellä Ishmael sanoo tuntevansa olonsa valmiiksi palaamaan kotiin, vaikka samalla hänestä tuntuu kovin monien asioiden jääneen kesken.

– Joskus haluan tulla tänne takaisin ja kokeilla erilaisia taideprojekteja, joita en nyt ehtinyt tehdä. Minan kieltäkin olisin halunnut oppia enemmän. Toisaalta olen täällä oppinut paremmin hyväksymään sen, että kaikkia suunnitelmia ei vain voi toteuttaa. Suunnitelmasta on tosi pitkä matka valmiiseen, ja kaikki muuttuu koko ajan. Täällä nautinkin siitä, että asiat tapahtuu ihan eri tavalla.

Video: Ishmael esiintymässä Tokpa Aïzon kylässä.

Grand-Popossa oleskelunsa aikana Ishmael on esiintynyt kahdessa lähikylässä ja pitänyt teatterityöpajan paikallisella alakoululla. Esiintymisistä hänen mieleensä on erityisesti jäänyt yleisön vastaanotto ja oma valmistautuminen – tai pikemminkin valmistautumattomuus. Molemmat esiintymiset olivat nopean improvisoinnin tulosta, ja mukana hänellä oli vain pari pientä, helposti kuljetettavaa nukkea.

– Suomessa esityksen pitää olla tiptop-suunniteltu, yksityiskohdat tarkkaan hiottu, ja iso osa toteutuksesta on esiintymispaikan ja tekniikan varassa. Yleisö on sidottu penkkeihinsä, joten on aikaa vähitellen rakentaa esitystä ja varmuus siitä, että ihmiset ovat ja pysyvät siinä paikallaan alusta loppuun. Täällä sitten pikkukylässä vain hops yhtäkkiä tipahdan yleisön eteen tilassa, jossa yleisön ja esiintyjän välillä ei ole eroa. Vuorovaikutusta on jatkuvasti ylläpidettävä, jotta ihmisten mielenkiinto säilyy. Suomessa tuollainen tilanne olisi ollut painajaismainen, mutta täällä se oli todellisuutta ja todella hauskaa sellaista.

Aikaisempien esiintymiskokemustensa perusteella Ishmael ei ollut alkuunkaan vakuuttunut siitä, pitäisikö paikallinen yleisö hänen hieman groteskeista nukkehahmoista. Esimerkiksi Palestiinassa Ishmaelin Beniniin mukanaan tuoma kääpiöhahmo oli saanut ihmiset kauhistumaan.

– Tuon alueen islamilaisessa kulttuurissa visuaalinen taide pohjautuu enimmäkseen arabeskeihin eikä siihen sisälly ihmis­- tai eläinhahmoja. Täällä taas kulttuuriin luonnostaan kuuluu niin paljon rumia ja epämuodostuneita hahmoja, jumalia ja puolijumalia, että ihmiset ottavat avoimin mielin vastaan lisää monstereita ja epäsympaattisia pääkallohahmoja.

Ishmael pitää osasyynä myös sitä, että kuolema on täkäläisessä kulttuurissa toisella tavalla läsnä ja välittömämpi osa elämää kuin esimerkiksi Suomessa. Toisaalta ihmiset myös luonnollisemmin hyväksyvät sen, että esitykseen liittyy vaara.

– Vaikkapa vodoun zangbeto-seremonioihin kuuluu hyökkäävyys, joka yhtä aikaa pelottaa ja kiehtoo yleisöä. Esityksissäni näkyi, että ihmiset olivat ensin tosi hämillään tavalla, joka suomalaisesta olisi voinut tuntua jotenkin nololta tai vaivaannuttavalta heidän itsensä tai esiintyjän kannalta. Mutta eivät ihmiset täällä mieti sellaisia omaan anonyymiteettiin, itseymmärrykseen tai imagoon liittyviä asioita, vaan sekä lapset että aikuiset ovat avoimia ja vastaanottavaisia. Ja lapset, vaikka ensin vähän säikähtäisivätkin, voivat vanhempien reaktioista huomata, että ei ole mitään pelättävää.

Oman lisänsä yleisön vastaanoton eroavaisuuksiin tuo myös se, kuinka paljon erilaisia kuvia ja esityksiä ihmiset eri puolilla maailmaa ovat ylipäätään tottuneet näkemään. Suomessa tarjolla on ylitsepursuava valikoima erilaisia kuvastoja, jotka ovat beniniläisyleisölle täysin tuntemattomia.

– Täällä on rikas tarina- ja kertomusperinne, mutta sen kuvasto on kuitenkin suht vakiintunut ja samanlainen. Siksi tällainen omasta mielikuvituksesta tehty nukketeatteriesitys on aivan uutta ja ihmeellistä. Totta kai omassa työssäni mielikuvitus on aina keskeisessä asemassa, mutta täällä olen itse hahmo ja esitys omassa itsessäni. Ihmiset katsovat minua ihmeissään, ja lapset nyppivät käsikarvojani. Yhdistelmänä se, että minulla on vielä jokin nuken kaltainen otus mukanani on heille aivan uusi.

Ishmael koululla (Medium)
Ishmael kouluvierailulla opettamassa käsiteatteria.

Ishmaelin mukaan myös tavoissa arvioida esityksiä on iso ero.

– Yleensä itselläni on tarkat ammatilliset kriteerit, ja toisaalta on koko ammattikunnan kriteerit, joilla esityksiä mitataan. Taiteen kehittämisen kannalta sellainen on tärkeää, mutta välillä niin pilkun nylkyttämistä. Täällä kriteerit on aivan toiset, interaktio yleisön kanssa on pääasia. Vetäessäni jonkin tapahtuman luon yhteisöllisen hetken ihmisten kanssa. Suomessa esiintyjä vain tulee, esiintyy, tekee juttunsa, ja yleisö maksaa lippunsa ja on hiljaa. Vaikka teatteri edelleen onkin jollain tavalla yhteisöllistä, niin se on tosi pitkälle jalostettua ja hienovireistä, että se ei enää pääse lähelle ihmisiä. Interaktiosta on lähes kokonaan luovuttu. Suomessa konsepti on tärkeintä – kohdeyleisön määritteleminen, markkinointi ja niin edelleen. Sellainen ihmisten lokeroiminen voi olla helvetin tylsää, ja yhdellä esityksellä koko yhteisön kohtaaminen on vaikeaa. Täällä kaikki vanhuksista ja sylivauvoihin ovat läsnä ja haluavat osallistua esitykseen.

Djanglanmeyn-kylässä Ishmael esiintyi useamman musiikkiesityksen välissä ja lavalla juontajan ja muiden esiintyjien seassa ramppasi ihmisiä paljonkin. Kesken Ishmaelin esityksen eräs mies tarttui mikrofoniin ja alkoi selostamaan tapahtumia.

– Suomessa olisi tullut täysi sota, jos joku väliin huutelija tyyppi olisi tuolla tavalla ottanut itselleen vapauden kommentoida esitystä. Mutta täällä se oli tosi hyvä ja toimiva juttu, vaikken alkuunkaan edes ymmärtänyt mitä hän puhui! Selostaja yhdessä yleisön kanssa samaistui esityksen tunnelmaan ja rytmiin. Kaikki meni yksiin.

Teksti, kuva ja video: Ida Lindholm