Professori ja kuvataiteilija Teemu Mäki oli Villa Karossa stipendiaattina syksyllä 2003 ja kutsutaiteilijana keväällä 2009.

Jo lähes 700 suomalaista taiteilijaa ja kulttuurihenkilöä on käynyt Villa Karon taiteilijaresidenssissä, Beninissä.

Mitä hyvää ja huonoa ilmiössä on?

No, suomalaistaiteilijoilla on ollut enimmäkseen hauskaa. Lähes kaikki kertovat inspiroituneensa kovin. Koska hanke on kuitenkin nimenomaan taidehanke eikä kylttyyriväen lomakohde, tämä ei riitä. On kysyttävä, miten hyvää rahan-, ajan- ja vaivankäyttöä tämä on ollut taiteen, taiteilijoiden ja paikallisten kannalta?

Skeptikko toteaa, että residenssitaiteilijoista vain pieni osa on ollut tunnustettuja, kovia tekijöitä. Ja kysyy, että onko Villa Karossa tehty hyvää taidetta, joka olisi muuten jäänyt tekemättä? Jos on, niin miksi siellä käyneiden taiteilijoidenkuvaukset ja kommentit matkansa annista kuulostavat usein niin tyrmistyttävän pöhköiltä? Löpinöissä toistuvat vaivaannuttavan usein paratiisi, kulttuurisokki, ”aidon Afrikan” kohtaaminen, (turisteille räätälöityjen) voodoo-menojen aitous, afrikkalaisuuden avautuminen (maanosa, jossa on 53 valtiota ja jossa puhutaan yli tuhatta kieltä, ”avautuu” joillekin kahdessa viikossa!), villieläinten, nauravien lasten ja auringonlaskujen ihmeellisyys, kaislahameet sekä urhea ”alkukantaisuus” aivan kuin kolonialistisen ajan matkakertomuksissa, joissa hellekypärään sonnustautunut kalpea daami näkee kaikki mustat hellyttävinä luonnonlapsina.

Ja mitä Afrikka on Villa Karolta saanut? Villa Karo on vieraineen käyttänyt Grand-Popon seudun palveluja tähän mennessä lähes 800 000 euron arvosta. Pienelle afrikkalaiselle kylälle se on tietysti paljon, ja Villa Karon synnyttämä tai voimistama liiketoiminta lienee pääasiassa hyvää, toisin sanoen, se ei ole paikallista kulttuuria lahottavaa eikä ekologisesti tuhoisaa. Skeptikko kuitenkin toteaa, ettei tähän olisi taidehiippareiden edestakaisin raahailua tarvittu, yhtä hyvin olisi voitu jonkin yhdistyksen tai Suomen rahoilla yksinkertaisesti ostaa ja tuoda Suomeen samalla summalla melkein mitä vain beniniläisiä tuotteita. Liiketoimintaa ja työllisyyttä ehostava vaikutus olisi ollut sama, lentomatkailusta aiheutuva ympäristörasitus pienempi.

Entä missä määrin touhu on ollut meille, Suomelle ja Euroopalle hyväksi ja millä hyötysuhteella? Missä on hevon kuuseen menemisen taiteellinen mieli? Miksi kaikki tämä vaiva, jos palkkiona on vain se, että taiteilijat matkustavat taidemaailman tavoittamattomiin taiteilemaan hankalissa olosuhteissa? Olisiko sekin ilman muuta suurenmoista, jos vaikkapa brasilialaiset perustaisivat residenssin Enontekiölle, tekisivät siellä kotiin vietäväksi omia taidetouhujaan, jotka eivät Lapin asukkaita kiinnostaisi paskan vertaa?

Villa Karoon suhtautuvaa skeptikkoa on siis vaikea käännyttää. Jos Villa Karoa kuitenkin haluaa puolustaa, miten epäilyyn pitäisi vastata?

Voi tietysti mumista, että Villa Karo on pääasiassa yksityinen hanke, ei valtion rahojen tuhlausta, mutta tämä argumentti jää pelkäksi synkäksi puolusteluksi (”saahan sitä omat rahansa tuhlata mihin tykkää”), jonka sijaan pitäisi löytää jotain kohottavampaa. Puolustuspelillä jos jatkaa, niin voi huomauttaa, että Villa Karon myönteinen vaikutus paikalliseen talouteen ja elämään on ollut suuri juuri sen vuoksi, että residenssitoiminta on lisännyt niin paljon paikallista kysyntää ja kulutusta. Tämä on olennaista, sillä paikallisen kysynnän ja kulutuksen voimistaminen ovat niin sanottujen kehitysmaiden talouden kehityksen kannalta paljon tärkeämpiä kuin ulkomaankaupan kiihdyttäminen. Villa Karon aiheuttama paikallisen kokonaisvaurauden selvä lisääntyminen Grand-Popossa on tästä oiva todiste.

Villa Karo -projektin painavin tärkeys taiteen, Suomen, Euroopan ja maailman kannalta paljastuu kuitenkin vasta kun havahdumme oman elämäntapamme mahdottomuuteen. Olemme umpikujassa, jota voi kuvata vaikka näillä kolmella konkreettisella pettymyksellä:

1. Nälkä ei ole kuolinsyistä ja kärsimyksen muodoista edes yleisin, mutta maailmassa, joka on meidän luomamme ja hallitsemamme, kuolee ihmisiä edelleen nälkään samaa vauhtia kuin toisessa maailmansodassa kuoli sotaan – noin 26 000 ihmistä päivässä.
2. Jos kaikki maailman ihmiset kuluttaisivat luonnonvaroja yhtä paljon kuin suomalaiset, tarvittaisiin noin neljä ja puoli maapalloa tyydyttämään ihmiskunnan tarpeet. Virolaisten kulutustasolla neljä maapalloa olisi tarpeeksi. Yhdysvaltalaisten kulutustasolla maapalloja tarvittaisiin noin kuusi. Jos taas kaikki eläisivät kuten keskivertointialainen, ihmiskunnalle riittäisi puolikas maapallo.
3. Onnellisuustutkimusten mukaan me suomalaiset emme ole olennaisesti onnellisempia tai tyytyväisempiä kuin beniniläiset. Se on kiusallista, sillä suomalaisen bruttokansantuote on kuusikymmentäkuusi kertaa suurempi kuin beniniläisen ja suomalainen myös elää yli kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi kuin beniniläinen.¹

Meillä on ehkä annettavaa Beninille, mutta vielä enemmän meillä on siellä opittavaa, sillä beniniläiset eivät ole päätyneet sellaiseen umpikujaan kuin me.

On toki uskaliasta väittää, että beniniläiset ovat yhtä onnellisia kuin me, sillä Afrikassa matkaava eurooppalainen törmää lukemattomiin toiveikkaisiin tai epätoivoisiin, jotka tivaavat, voisiko matkalainen mitenkään auttaa heitä muuttamaan Eurooppaan. Silti väitän, ettei beniniläinen ole ainakaan onnettomampi kuin suomalainen. Ja juuri tästä jos mistä Villa Karossa oleskelleet lienevät yhtä mieltä, siis siitä että sikäläiset ovat käsittämättömän hyväntuulista porukkaa.

Onnellisuutta koskeva väitteeni ei kuitenkaan perustu vain omiin kokemuksiini tai muiden subjektiivisiin arvioihin vaan myös tieteellisiin tutkimuksiin. New Economics Foundation ylläpitää The Happy Planet Indexiä ja Ruut Veenhovenin johtama tutkimusryhmä Rotterdamin Erasmus Yliopistossa puolestaan World Database of Happiness-tietokantaa.² Heidän tutkimuksissaan beniniläisten tyytyväisyys elämäänsä asteikolla 1–10 on vaihdellut 5,4:stä 6,87:ään ja suomalaisten tyytyväisyys 7,7:stä 7,85:een.

Happy Planet Indexin kokonaistilastoissa, jotka ottavat ihmisten tyytyväisyyden ja onnellisuuden lisäksi huomioon myös eliniänodotteen ja ekologisen jalanjäljen ja pyrkivät näin luomaan jonkinlaisen kokonaiskuvan eri ihmisten elämien hyvyydestä, Benin on hieman Suomea parempi, sen tunnusluku on 40,1 ja Suomen 37,4. Ekologisessa vertailussa Benin kuitenkin hakkaa Suomen murskaluvuin, sillä suomalaisen ekologinen jalanjälki on seitsemän kertaa beniniläistä suurempi.

Entä johtuuko näiden tutkimusten toteama suomalaisten hieman beniniläisiä suurempi perustyytyväisyys siitä, että suomalaiset ovat 66 kertaa vauraampia kuin beniniläiset? Tuskin. Todennäköisempää on, että jos suomalaiset ovat jossain mielessä tyytyväisempiä kuin beniniläiset, johtuu se siitä, että tuloerot ovat Suomessa selvästi pienemmät kuin Beninissä. Ja esimerkiksi siitä, että AIDS ja lapsikuolleisuus ovat Suomessa harvinaisia, Beninissä yleisiä.³ Beniniläisten tyytyväisyyttä vähentää valitettavasti myös se, että he tietävät olevansa aineellisesti surkean köyhiä eurooppalaisiin ja pohjoisamerikkalaisiin verrattuna ja luulevat sen perusteella, että olisivat paljon nykyistä onnellisempia, jos vain eurooppalaisen kulutustason saavuttaisivat.

Minkäänlaiseen ylimielisyyteen ei meillä siis ole aihetta eikä sulkeutuneisuuteen varaa. On tietysti aina hyvä mennä välillä kauas pois, ottaa etäisyyttä, nähdä millaista oman juustokuvun ulkopuolella on, mutta erityisen tärkeää se on nyt, kun ei vain taiteen vaan myös elämämme juustokuvusta on happi loppumassa. Meidän on mentävä tutustumaan aineellisesti köyhiin mutta elämänlaadullisesti rikkaisiin sekä ekologisesti kestäviin elämäntapoihin ennen kuin on liian myöhäistä.

On meillä tietysti annettavaakin. Terveydenhoito-osaamista, tehokas koulutusjärjestelmä, tieteellistä tutkimusta sekä vedenpuhdistus-, jätteidenkäsittely- ja tietojenkäsittelytekniikkaa ynnä muuta. Näitä tietoja ja taitoja pitäisikin levittää, kuten Eero Paloheimo kirjassaan Tämä on Afrikka (WSOY 2007) ehdottaa. Kirjan viesti on yhtäältä tyly, toisaalta idealistinen. Paloheimon mukaan nykyinen kehitysapu pitää lopettaa, sillä se kuluu lähinnä byrokratiaan ja korruptioon. Sen sijaan on annettava kymmenen kertaa nykyistä suurempaa, uudenlaista kehitysapua, jolla laitetaan kuntoon afrikkalaisten perus- ja yliopistokoulutus.

Kannatan, mutta samaan hengenvetoon kysyn: riittääkö maailman huippuakaan oleva perus- ja yliopistokoulutus? Eihän se ole meistäkään tehnyt maailman onnellisimpia, empaattisimpia tai ekologisempia – varsinkin ekologian suhteen asia on aivan päinvastoin. Osittain tämä johtuu virheistä koulutuksen painopisteissä, siitä, että osa oppimastamme tiedosta on virheellistä tai vanhentunutta ja tästä tietovalikoimasta syntyvä näkemys maailmasta pahasti harhainen, mutta kyse on myös siitä, että sivilisaatiollamme on huimat teknis-taloudelliset tiedot ja taidot mutta yksioikoinen tunne-elämä ja teknis-taloudelliseen voimaamme nähden vain vähän kykyä, intoa ja ymmärrystä testata ja luoda arvoja. Niinpä niin sanottu huippukoulutuksemmekin olisi todellista huippukoulutusta vasta, jos se silkkaan tekniikkaan ja talouteen keskittymisen sijaan ottaisi vähintään yhtä vakavasti myös filosofian, politiikan ja taiteen.

Kirjoitan tätä Suomessa jouluaattona. Se on päivistä synkin ja vahingollisin, itsetuhoisen kulutusvimmamme vuotuinen kliimaksi. Kohtalon ivaa on se, että suuri tai suurin osa kulutusjuhlaan osallistuvista tietää tämän juhlan ekologisen tuhoisuuden mutta pitää silti velvollisuutenaan siihen osallistumista, sillä talouden pyörien pyörittäminen tai törsäämiseen tottuneiden lasten tyytyväisyys sitä muka vaatii.

Alennustilamme vuoksi meillä on Beninissä myös lähetystehtävä. Sen sisältö ja sanoma on: ”Älkää tehkö niin kuin me teimme!” Kehotus on tarpeen, sillä vauraat beniniläiset tuppaavat kopioimaan länsimaisen tavarakulttuurin ja kulutushurman. Useimmat beniniläiset osaavat ilman kulutuskykyämmekin olla yhtä onnellisia kuin me, mutta se ei johdu siitä, että he olisivat ensin saavuttaneet meikäläisen kulutuskyvyn ja sitten havainneet sen huonoksi ja hylänneet, vaan siitä, ettei heillä erinäisistä syistä koskaan ole ollut mahdollisuuttakaan kulutuskäyttäytymiseemme. Jos maapallo olisi rajaton, olisi monen mielestä oikeudenmukaista, että jokainen beniniläinen ja kiinalainen kokeilisi ensin amerikkalais-eurooppalaista elämäntapaihannetta ja sitten päättäisi, maistuuko se vai ei. Koska maapallolla kuitenkin on rajat – kantokyky, jonka olemme jo ylittäneet – ei moiseen kuitenkaan ole varaa. Siksi Villa Karossa vierailevien pitäisi edustaa länsimaista toisinajattelua ja vastakulttuuria, kertoa ja osoittaa, että nykyään yhä useampi eurooppalainenkin kieltäytyy kulutuskapitalismin herkuista, sekä elämänlaadun että ekologian vuoksi.

Onko Villa Karosta vastaamaan näihin suuriin haasteisiin? Emme tiedä vielä, sillä Villa Karon taival on vasta alussa ja saavutukset nupulla.

Joka tapauksessa toivon muiden ottavan Villa Karosta mallia. Esimerkiksi talouden, tekniikan ja taiteen yhdistävä Aalto-yliopisto, jossa olen professorina, voisi ryhtyä projekteihin Grand-Popon seudulla ja yhteistyöhön Cotonoun yliopiston kanssa – Paloheimon hengessä, mutta toivottavasti suomalaista koulutusjärjestelmää tasapainoisemmin sivistävällä ja erityisesti arvoja sekä hyvää elämää ennakkoluulottomasti ja itsekriittisesti tutkivalla otteella.

Entä itse Villa Karo? Sen vahvuus, suuri etu ja lupaus on jatkossakin se, että kulttuurienvälinen vuorovaikutus tapahtuu siellä nimenomaan taiteen kautta, sillä taiteessa enemmän kuin missään muussa puuhassaan ihminen keskittyy miettimään kysymyksistä vaikeinta: ”Mitä on hyvä elämä?” Se on perimmäisin niistä arvokysymyksistä, joihin tiede ja talous eivät osaa ainakaan yksin vastata, joten myös taide ja taiteenmuotoinen filosofeeraus ovat välttämättömiä.

Lähteitä:

1. Kansainvälisen valuuttarahaston tilastojen mukaan Beninin nimellinen bruttokansantuote (nominal GDP) henkeä kohden vuonna 2007 oli 708 ja Suomen 46 856 Yhdysvaltain dollaria Ostovoimakorjattu bruttokansantuote (GDP PPP), joka kertoo lähinnä kansalaisten keskimääräisestä ostovoimasta sisämarkkinoilla oli vastaavasti 1 547 dollaria Beninissä ja 35 349 dollaria Suomessa. Lähde: IMF / International Monetary Fund, World Economic Outlook Database, October 2008: Nominal GDP list of countries. Data for the year 2007, http://www.imf.org/external/pubs/ft/weo/2008/02/.

Suomalaisen eliniänodote vuonna 2008 on 78,82 ja beniniläisen 58,56 vuotta. Lähde: Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu, CIA World Factbook 2008, https://www.cia.gov/library/publications/theworld-factbook/.

2. New Economics Foundation / Nic Marks, Andrew Simms, Sam Thompson and Saamah Abdallah: The Happy Planet Index: An index of human well-being and environmental impact, 2006, http://www.neweconomics.org.

Ruut Veenhoven: World Database of Happiness, Distributional Findings in Nations, 2000–2005, Erasmus University Rotterdam, www.worlddatabaseofhappiness.eur.nl.

3. Suomen Gini-indeksi on 26, Beninin 36,5. Indeksi mittaa tuloerojen suuruutta asteikolla 0–100, jossa 0 edustaa absoluuttista tasajakoa (kaikilla samat tulot), 100 absoluuttista epätasajakoa (yhdellä kaikki tulot, muilla ei mitään). Tuloerot Suomessa ovat siis selvästi pienemmät kuin tuloerot Beninissä – mutta on hyvä tietää myös, että tuloerot Beninissä ovat kuitenkin selvästi pienemmät kuin tuloerot Nigeriassa (GINI 43,7) tai Yhdysvalloissa (GINI 45). Lähde: CIA World Factbook 2008, https://www.cia.gov/library/publications/the-world-factbook/.

Lapsikuolleisuus Suomessa vain 4 (1000 syntyneestä lapsesta 4. kuolee ennen kuin täyttää viisi vuotta), mutta Beninissä peräti 148. HIV-tartunta on Suomessa alle 0,1 % väestöstä, Beninissä yli 1,9 % väestöstä. Lähteet: UNICEF (http://www.unicef.org/statistics/index_countrystats.html) ja WHO World Health Report 2005, http://www.who.int/whr/2005/en/.