Suomalais-afrikkalainen kulttuurikeskus ja taiteilijaresidenssi

Villa Karo

Sunnuntaikävelyllä – eli kuplaan ja takaisin: matkakertomus helmikuun 22. päivän 2015 aamulta

Siinä vaiheessa, kun tajunta palaa unen rajamailta, on vielä kaikissa suhteissa hämärää. Mitä luulin erään opiskelututtavani pelästyneiksi huudoiksi unessani, olikin kukko, tuo ikiaikainen herätyskello tropiikin sähköttömissä öissä. Vaikka voimajohdot on vedetty Grand-Popoon jo 1980-luvulla, ei ole millään tavalla epätavallista herätä hikisenä tuulettimen pysähdyttyä ja napsutella turhaan valokatkaisinta. Mutta vaikka auringonkajo horisontissa voimistuu kellon lähestyessä seitsemää, ei henkinen hämärä hälvene helposti. Olin uutuudenkarheassa asuinhuoneessani, neljänkymmenennenkuudennen Grand-Popon aamuni alkaessa, vielä häilymässä siinä kulttuurisen integraation rajussa vaiheessa, jota kutsutaan nimellä kulttuurishokki.

Ensimmäiset viikot uudessa kulttuurissa ovat turisminkaltaista kuherruskuukautta: kaikki on uutta, erilaisuudessaan kiehtovaa ja jokainen päivä tuntuu sisältävän viikon verran informaatiota. Silloin pyrkii ottamaan rennosti ja (siteeratakseni stipendiaatti Totte Rautiaista) ”maadoittamaan itsensä”. Mutta siinä missä vaikkapa stipendiaatin kuukauden oleskelu raamittaa suhtautumisen ympäristöön melko väliaikaiseksi, ja tietoisuus siitä vaikuttaa vastavuoroisesti toimintaan ympäristön kanssa, on harjoittelijalla edessä muutaman viikon päästä salaman lailla iskevä välähdys: asiat muuttuvat arkisiksi, ja toiseus alkaa ahdistaa, kun sitä tietää vielä kestävän monta kuukautta. Vieras toiminta-, arvo- ja viestintäkulttuuri väsyttää ja luo epätietoisuutta. Samaan aikaan työpäivät muuttuvat toisteisiksi, yllätyksellisyys vähenee ja rutiineita syntyy. Koti-ikävä tutun ja sitä kautta turvallisen piiriin kasvaa. Ajatuksissaan huutaa: mikseivät asiat vain voisi toimia kuin Suomessa! Tai jossain muussa edes vähänkin tutummassa. Olin käväissyt tammikuun loppupuolella soittokeikalla Grand-Popon katolisessa kirkossa, ja kahdessa katolisessa maassa asuneena toi pelkkä messun symbolinen tuttuus voimakkaita liikutuksen tunteita. Tänä sunnuntaina oli kuitenkin vuoro jollekin muulle. Stereotyyppisen suomalaiselle kaipuulle lähteä ulos kääntyäkseen sisään. Tarpeelle mennä yksin korpeen, vaaroille ja soille, ja taivaltaa itse valitsemaansa polkua omassa hiljaisessa sielunrauhassaan. Jääköön Grand-Popon lukuisat kirkkokunnat tänä sunnuntaina väliin: suomalaisen kirkko on metsä – tai sen puutteessa palmuinen hiekkakannas.

Aurinko nousee kotikortteliin

Aurinko nousee kotikortteliin

Kylänraitti harvinaisen tyynenä

Kylänraitti harvinaisen tyynenä

Valtameri ja pilvet käyvät myrskyisää kisailuaan

Valtameri ja pilvet käyvät myrskyisää kisailuaan

Rantarauhan vartija

Rantarauhan vartija

Matkalaukkuni syövereistä vihdoin esille kaivetut vaelluskengät sujahtivat jalkaan, vettä mahtui mukaan parikin pullollista ja suojakertoimet oli levitetty. Kello oli 7:20, eivätkä pilvet taivaalla vaikuttaneet väistyvän. Se merkitsi raikkaampaa, viileämpää ilmaa ja täten mukavampaa vaellusta. Sateenkin mahdollisuus oli yllättävän miellyttävä ajatus. Kylänraitilla oli pyhäaamuna vielä hyvin rauhallista, kun kurnaiseva mahani muistutti aamiaisen puutteesta. Katolisen kirkon kulmalla oli muuan mama tullut tönöttämään myyntikojuunsa, ja ravintoarvoiltaan paremman puutteessa ostin 0,15 euron yhteishintaan neljä munkinkaltaista rasvaista vehnäpalleroa. Ihme kyllä ne pitivät nälän poissa aina iltapäivän alkuun saakka.

Ohittaessani Gbeconin kylää lähestyin tutkimusmatkailijan ensimmäistä kiintopistettä: tuntemattoman alkua. Kylätien päässä oleva turkoosi katsomo oli tullut tutuksi heti kolmantena Grand-Popon päivänäni, kun Beninin suurimpiin kuuluvat vodun-juhlallisuudet isännöivät tuhansia uskollisia animisteja. Se oli toiminut aamuisen juoksureittini hyvänä kääntöpaikkana lukuisia kertoja, mutta vielä enemmän kiehtoi sen takaa alkava maisema. Kylän päättyessä hiekkakaistale Mono-joen ja valtameren välissä kapeni erämaankaltaiseksi hiljaisuudeksi, johon yksinäinen mopo posotti silloin tällöin. Hymyilin onnellisena: tästä alkaisi autuas autius – ainakin seuraavaan kylään saakka.

Joinain satunnaisina päivinä, ehkä kerran pari viikossa, huomaa Grand-Popossa olevansa tilassa, jota myös Afrikka-ahdistukseksi kutsutaan. Jotkut neuvovat lähtemään tuolloin reissaamaan, jotkut syömään jossain korkeatasoisessa ravintolassa, jotkut vetäytymään länsimaalaiskuplaan hyvän hotellin uima-altaalle kirjan kanssa. Olemaan irti beniniläisestä todellisuudesta hetken ajan, koska se on kuukaudenkin jälkeen vielä niin vieras. Afrikka-ahdistuksen koittaessa työpäivänä, on helppo vetäytyä kirjastoinventaarion maailmaan tai sähköpostivastailuihin, mutta ruokatauolle lähdettäessä jokainen kylänraitin lasten yovo yovo bonsoir! herättää selittämätöntä ärsytystä ja halua astua mahdollisimman pian johonkin uneliaaseen ravintolaan lukemaan länsimaista faktakirjallisuutta ruokaansa odotellessa. Epämukavuusalueen tullessa vastaan on reaktioina paeta tai taistella. Pakeneminen on usein helpompaa, kun vieras kommunikaatio tulee niin lähelle. Se on aktiivista ja käännekohtia etsivää, pyrkii murtautumaan läpi näkymättömistä muureista, jotka suomalainen toisesta tunnistaa ja joita kunnioittaa. Se on hälyjä ja ääniä, yritteliäisyyttä, kiertäviä kauppiaita. Joka ainoa haluaa olla opas, joka ainoa voi opettaa rumpuja. Milloin ollaan tosissaan ja milloin ei, mikä on kohteliasta ja mikä töykeää? Koodeksi sanojen takana on erilainen, ja eri asiat ovat tabuja. Toimintatavat alkavat väistämättä muuttua: oppii sanomaan mielipiteensä suorempaan, kieltäytymään useammin ja vetämään selkeämpiä rajoja.

Salatietoutta seinillä

Salatietoutta seinillä

Tutkimattoman alku

Tutkimattoman alku

Joenylityspaikka

Joenylityspaikka

Askel siirtyy toisen eteen, ja maisemaa on aikaa tarkastella. Meri kuohahtelee oikealla puolella säännöllisesti, rauhallisena mutta päättäväisenä. Linnut lentelevät joen yllä, allaan pari verkkojaan kokevaa kulkijaa kanooteissaan. Siinä välissä satakunta metriä punertavaa hiekkaa erottamassa vesistöt toisistaan. Pilvinen sää raikastaa ilmaa selkeästi, mutta merellä näkyneet salamaniskut eivät lähenny rantaa. Kuinka en Suomessa ole muka ehtinyt mennä vuosikausiin vaeltamaan! Mono-joki ja talot sen vastarannalla tuovat mieleeni Koitajoen leveän virran Ilomantsin Mekrijärven kylän liepeillä, jossa äitini äidin suvun runonlaulajat välittivät osaamistaan kansanperinteen kerääjille. Kuin kohtalo olisi kuullut assosiaationi: suullisen tradition ulkopuoliselle erottuvin muoto näillä xwla-kansan mailla, vodun, ilmoittaa itsestään kellojen, rumpujen ja laulun muodossa Befan kylän niemestä. Taaskohan siellä on Zangbéto, tuo kylien yövartijahenki, pyöriskelevä ja pinkoileva hunnutettu olkikasa, joka ei sylje sodabilasiin? Ei näköjään: kylänristeykseen tullessani Befasta kääntyy suuria, vihreitä lehtiä huojuttava kulkue, miehet yläruumis paljaina ja kietaisuhame vyötäisillään, naisilla samankaltainen kangas hieman ylemmäs vedettynä – tai sitten ei. Muutamat huojuvat ja poukkoilevat kulkueen ulkopuolella; vaikuttaa transsilta. Kulkueen keulassa kannetaan vielä toistaiseksi elävää vuohta. Tilanne on vähintäänkin kuumottava, sillä näissä tilanteissa ei koskaan voi olla varma, ovatko ne lainkaan tarkoitettu ei-initioitujen yovojen silmille. Poukkoilijoilta tulee vimmaisia, lähes psykoottisia katseita ja eleitä, muutamat viittovat minua poistumaan hyvän sään aikana. Otan muutaman hölkkäaskeleen pusikkoon päin, ja kulkue jatkaa matkaansa kohti Gbeconia.

Lähestyessäni seuraavaa kylää, Alongoa, liittyy seuraani hetkeksi nainen tyttärineen. Tyhjiä koreja kantaen he suuntaavat kohti kalastajien kellon kilkatusta. Lapsista vanhin irroittaa toisen kätensä päänsä päällä olevista koreista ja laittaa sen omaan käteeni. Hän tihentää askeleitaan pysyäkseen kävelyni vauhdissa, ja vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä omaan reippauteensa. Tien ylittää pesue pienimpiä koskaan näkemiäni porsaita, lähes vastasyntyneitä. Nuoret kalastajapojat pyytävät minua jäämään vetämään nuottaa. Olen kuitenkin niin fiksautunut kävelyni päämäärään, että sanon harkitsevani asiaa paluumatkalla, jos puuha on vielä kesken. Päästyäni hetkeksi jälleen yksinolooni kuuluu pian erään talon ovelta ”Yovo, kssssssssstt!” ja käsi viittoo käymään. Minusta tulee hetkessä pihapiirin yllätysvieras. Palmunlehvä- ja ruokomuurin sisällä on kaksi asuinrakennusta, ulkokeittiö ja varastorakennus. Hiekkapihalla tepastelee pari kanaa ja vuohi. Sähköjä tai juoksevaa vettä ei löydy. Toiminta tapahtuu ulkona. Perhekunnassa pyörii leskimama, lapset puolisoineen sekä pienet lapsensa. On vaikea hahmottaa, ketkä ovat lapsia ja ketkä lapsenlapsia. Kommunikoin minan kielen alkeistaidollani sen minkä pystyn, vaikka osa perheestä höpöttää minulle (kiusallaan?) xwlaa. Minulle kaupustellaan keksejä ja Coca-Colaa, mutta päädyn ostamaan kuivatusta maapähkinätahnasta tehtyjä patukoita. Pullo sodabia otetaan esille, ja shotillinen korpipalmun kyyneleitä päätyy ensin talon isännälle. Seuraavaksi kaadetaan vieraalle, ja muistan toteuttaa opetetun etiketin: ensin liraus maahan esi-isille, sitten hömpsy kitusiin, ja lopuksi pohjat vielä kerran vainajain henkiä kunnioittaen maahan. Ponu humahtaa päähän aika vikkelästi. Heitän perheelle lahjaksi taskuni pohjalta 600 frangia, eli vajaan euron. Se palvelkoon sekä maksutoimituksena, kiitoksena kestityksestä että köyhäinapuna. Minua yritetään ennen lähtöäni vielä naittaa sekä leskirouvalle, ilmeisesti puoliksi vitsillä, että talon parikymppiselle yksinhuoltajatyttärelle, selkeästi enemmän tosissaan. Väistelen kosioehdotuksia kohteliaasti ja hyvästelen spontaanin isäntäväkeni. ”Että tällainen sunnuntaiaamu, mitenkäs teillä Suomessa?” myhäilen itsekseni.

Ahdistus vieraassa kulttuurissa on ehkä ennen kaikkea tunnetta kontrollin puutteesta. Siihen sisältyy epävarmuus asioiden mennessä usein ennustamattomilla tavoilla. Se on vaikeutta sietää sosiaalisissa tilanteissa viestinnällisenä altavastaajana olemista. Eikä sopeutumista voi vain puskea kovalla työllä ja halulla, vaikka ne toki auttavatkin: asioiden täytyy vain antaa tapahtua. Uusi kulttuuri ei lataudu aivojen käyttöjärjestelmäksi hetkessä, vaan siinä kestää aina kauemmin kuin haluaisi. Matkustaminen on erilainen ja jokseenkin helpompi asia. Silloin voi aina paeta uuteen uutuuteen ja toivoa kukkulan takaa avautuvan jotain aivan muuta – vaikka siellä odottaakin aina se seuraava kukkula. Silloin paikannimistä tulee irtosuhteita, joihin ei halua sitoutua ja joille ei avaa sydäntään. Paikkakunnalle jäädessään on pakko kohdata omat heikkoutensa, itsekkyytensä, epävarmuutensa ja avuttomuutensa. Se epämukavuusalue on välttämätön, jos haluaa tuntea vihdoin olevansa TÄÄLLÄ, siellä missä on, vailla jatkuvaa kaihoa muualle, ja kohdata sen sellaisena kuin se on, eikä jonain yksinäisenä irtokuplana kulttuurin sisällä.

Tie päättyy kolmen tunnin kävelyn jälkeen Avlo Plage -nimiseen kylään. Jatko Bouche du Roihin, paikkaan jossa joki laskee mereen, pitäisi taivaltaa hiekassa tarpoen. Ecolodge d’Avlo -kyltit tien varrella olivat herättäneet kiinnostukseni siitä, millainen ekoturismin keskus Avlossa oikein sijaitseekaan. Jos siellä voisi hörppäistä vaikkapa kahvit kuin tunturikeskusten hiihtomajalla ladunlykinnän lomassa. Lähellä kääntöpaikkaa kaksi mopokuskia alkavat hieroa kanssani kauppoja paluumatkasta. Keskustelemme hetken kaikesta maan ja taivaan välillä, muun muassa Togon poliittisesta tilanteesta, ja sanon yrittäväni vielä käydä perillä asti. Toinen tulee oppaaksi näyttämään joenrannan, ja hoksaan, että itse Avlo on toisella puolella jokea. Katselen kylää, joka näyttää aivan samalta kuin edellisetkin. Nälkä alkaa kurnia. Jääköön tuo kukkula valloittamatta, sillä sen takanahan on aina toinen. Tingin hetken kyydin hinnasta, hyppään mopon selkään ja kymmenen minuutin päästä olen taas Grand-Popossa, paikassa joka tuntuu taas hitusen enemmän kodilta kuin auringonnousun aikaan.

Reipas kalanhakija

Reipas kalanhakija

Ex tempore -isäntäperhe

Ex tempore -isäntäperhe

”Tehän voisitte olla veljeksiä, ihan samanlaiset nenät ja hartiat.”

”Tehän voisitte olla veljeksiä, ihan samanlaiset nenät ja hartiat.”

Avlon kylä, joka jäi saavuttamatta

Avlon kylä, joka jäi saavuttamatta

Teksti ja kuvat: Santeri Kaipiainen, Villa Karon harjoittelija

 

Harjoittelijan haavissa, osa 3: Sari Palmgren & Jukka Peltola
Grand-Popon vammaisyhdistys: ”Tavoitteena autonominen elämä”

Tags: , , ,