Suomalais-afrikkalainen kulttuurikeskus ja taiteilijaresidenssi

Villa Karo

Pussivesipussi goes vesipussimatto

havimaki_workshop_web

Enviro-projektiin osallistuneen kuvataiteilija Johanna Havimäen mietteitä kiertokulun silmukasta ja hännästä

Beninillä ja Suomella on vastakohtaiset roskakulttuurit. Suomessa lakaistaan kiireesti pois kaikki jäte (jota on täällä miljoonasti enemmän kuin Beninissä) näkyvistä ja viedään kuorma-autoilla käsittelylaitoksiin, kun taas Beninissä ihmisten energia kuluu muihin toimiin, ja toisinaan vaikuttaa siltä, etteivät käsistä maahan putoilevat roskat häiritsisi ketään. Sen lisäksi, että muoviroska päätyy eläinten suihin, se pistää eurooppalaisen turistin silmään. Grand-Popon kylällä on toiveita ja mahdollisuuksia matkailupitäjäksi – siisti raitti voisi edistää hanketta. Pussien poistuminen katukuvasta ei maailmaa pelasta, mutta on sitä, missä tavallinen kansalainen voi olla avuksi. Villa Karon käynnistämä ENVIRO-kierrätysprojekti onkin siis paikallaan.

Residenssityösuunnitelmani lähti liikkeelle kierrätetyn materiaalin veistämisestä. Aikaisemmatkin teokseni kertovat tavaran historiasta, materiaalin synnystä ja sen ikuisesta elämästä. Kun kuulin Villa Karon projektista, kiinnostuin osallistumisesta, vaikka osallistumisen muoto pysyikin auki lähtööni saakka.

Perillä Grand-Popossa huomasin pientareilla sen, minkä useat taiteilijat ennen minua: ne vietävän pussivesipussit. Suomalaisnäkökulmasta pussit tuntuvat aivan käsittämättömältä myyntiartikkelilta, mutta ymmärrystä syntyy, kun muistelee omaa suhdettaan juomaveteen pohjoisilla leveyksillä. Kummallisempaa on, että me Suomessa huuhtelemme vessan juomavedellä! Kun toivomme Beninin vaurastumista, voimme toivoa, ettei maa kulkisi ihan samoja jalanjälkiä kanssamme vaan olisi viisaampi ja ottaisi ympäristöystävällisempiä askeleita.

Koska uskon kepin sijaan porkkanaan, ajattelin, että muoviroskasta olisi saatava käytännön hyötyä, niin kuin orgaanisen jätteen lajittelusta saa kompostoinnilla siitä ravinteikasta multaa. Idea pusseista kutomaani mattoon ei suinkaan ollut omani vaan olin kuullut tarinoita ajalta, jolloin Suomessa maito myytiin pusseissa (ennen vuotta 1972) ja pirteissä oli kangaspuut. Kuvataidetyöni ohella harrastan kutomista, joten taiteellisen työskentelyn sijaan päätin soveltaa harrastustani beniniläisiin oloihin.

Vanhana puuseppänä valmistin tuntemattomaksi jääneestä puulajista käden käänteessä kudontakehyksen testitarkoitukseen. Myöhemmin oivalsin, että olisi pitänyt asettaa rima korkeammalle ja rakentaa samanlaiset aseet kuin Grand-Popon raitilla riippumattoja kutovalla Julienilla. Testipuut kulkivat kuitenkin olallani paikasta toiseen kätevästi, kun kiersin esittelemässä systeemiä. Vaikka lapsissa on tulevaisuus, etsin muovikudontaa yhteistyökumppaneiksi asiaan tosissaan suhtautuvia aikuisia, jotka voisivat jalostaa ajatusta todelliseksi myyntituotteeksi. Uskon nimittäin tosissani siihen, että monikäyttöisistä ja yllättävän kestävistä erikokoisista matoista olisi paitsi asukkaiden käyttötavaroiksi, myös matkailijoille myytäviksi tuotteiksi, joilla on tarina.

Julien ja kangaspuut

Julien ja kangaspuut

Maitopussien lisäksi räsymattojen kudontamateriaalina kodeissa on hyödynnetty perinteisesti vanhoja tekstiilejä. Nykyään tämä kiertokulun silmukka on auennut ja häntä osoittaa kohti kehittyviä maita. Halpavaateketjun asiakas dumppaa kulahtaneen t-paidan hyväntekeväisyyslaariin ja saa hyvän syyn ostaa uuden paidan, sesongin väreissä. Tästä kummallisesta yhtälöstä riittäisi sisältöä taideteokselle ja työpajoille, joiden kohdeyleisö ja osallistujat löytyvät kehittyvien maiden sijaan Suomen ostoskeskuksista.

Teksti ja kuvat: Johanna Havimäki (Stipendiaattina Villa Karossa keväällä 2014)

Yhteistyötä muoviroskien parissa
Nuori ympäristösankari JUDICAËL DEGUE!

Tags: