Suomalais-afrikkalainen kulttuurikeskus ja taiteilijaresidenssi

Villa Karo

Kemi, Meri-Lapin suuri sydän

Teksti Alexis Yamajako
Kuva Tanja Kavasvuo

Kun saavuin Kemiin ensimmäistä kertaa kemiläisen vaimoni pienoisesta painostuksesta noin 30 vuotta sitten, ulkona oli 20 astetta pakkasta. Olin kuullut ja lukenut näistä pakkasista aikaisemmin, mutta astuessani ulos lentokoneesta ja tuntiessani tämän polttavan kylmyyden kasvoillani en pystynyt hengittämään!

Alexis YamajakoTuohon aikaan Nicolae Ceausescu oli juuri menettänyt valtansa ja Neuvostoliitto oli edelleen Suomen tärkein kauppakumppani. Kemin tuontisataman varastoihin minut tutustutti perinpohjaisesti vaimoni 10-vuotias serkkupoika. En ymmärtänyt tuolloin sanaakaan suomen kieltä, mutta hän sai kuitenkin minut ymmärtämään kaiken mitä kertoi.

Kemillä on oma ominainen tuoksunsa. Kesällä ilmassa leijuu paperimassan, meren ja Sireenin kukkien tuoksu. Talvellakin voi aistia ja haistaa meren, mutta sen tuoksu on kuivempaa ja pehmeämpää. Tehtaanpiippujen lakkaamaton tuprutus pakkassäällä herkistää hajuaistin ja joskus pilkillä ollessa voi tuntua siltä, että tehtaiden suodattimia ei olisikaan.

Verratessani Kemiä muihin kaupunkeihin, mieleeni tulevat Pohjois-Kanadan pienet paikkakunnat tai etenkin Kidal, joka on ovi Saharan autiomaahan. Kemiläiset ovat avoimia, uteliaita ja ystävällisiä. Heidän luonnettaan on muokannut karun ilmaston ja vaikean historian lisäksi meri. Meri on avannut kemiläisille mahdollisuuden pehmeämpiin näköaloihin ja mielipiteisiin.

Toisen Kemi-vierailuni aikana vaimoni iso-isoäiti juhli 80-vuotissyntymäpäiviään. Jäimme juhlapäivänä hetkeksi hänen kanssaan kahden ja silloin Martta-mummo sanoi: “Allu! Ellu ei oo täällä. Nyt voidaan pussata kunnolla.” Useimmilla tapaamillani kemiläisillä naisilla on vaaleat ja vahvat silmät, korkea otsa ja tempperamenttinen luonne. Heillä on keskeinen rooli kotona, mutta kodin ulkopuolella he ovat usein kuitenkin hyvinkin ujoja. Tässäpä taitaa olla syy, miksi rakastuin kemiläiseen naiseen.

Kun vanhempani lähettivät minut 7-vuotiaana kotimaastani Beninistä kouluun Ranskaan, äitini sanoi minulle: ole hyvä poika, niin saat uuden rakkaan perheen. En minä, eikä hänkään voinut tuolloin kuvitella, että uusi perheeni tulisi olemaan Suomessa, maassa, josta olimme koulussa lukeneet seuraavaa: Suomessa meri jäätyy, koska on niin kylmä, ja ihmiset tekevät reikiä jäähän, jotta he voisivat kalastaa.

Taisin olla hyvä poika, sillä Kemissä minua on aina kohdeltu kuin omaa perheenjäsentä. Hyväksynnän ja rakkauden lisäksi minua on kärrätty jäänmurtaja Sampolle, olen saanut kelkkailla moottorikelkalla meren jäällä, olen ollut paistamassa makkaraa ja kalaa laavuissa, olen tehnyt reikiä jäähän ja kalastanut sieltä… (tiedän nyt, että sitä kutsutaan pilkkimiseksi), olen veneillyt ja uinut kesäisin suolattomassa meressä.. olen olen… Ollut kuin hemmoteltu kakara Kemin sydämessä.

Ja enää ei henki salpaudu, vaikka saavunkin talvisin kylmään Kemiin ja pakkassäähän, jossa ihmisillä on suuri ja lämmin sydän.

 

Alexis Yamajako
Kirjoittaja työskentelee Eurooppa Komission talousosaston viestintäyksikössä Brysselissä. Sitä ennen hän oli EU Komission varapuheenjohtaja Olli Rehnin avustaja.

Teksti on julkaistu alunperin Kemin kaupungin tiedotuslehti Kemiläisessä ja on luettavissa myös osoitteessa: http://www.kemi.fi/wp-content/uploads/2014/09/Kemilainen2-15.pdf#page=20

 

Kalaa vai munakasta? Pika-arvioita muutamiin Grand-Popon ravintoloihin
Harjoittelijan haavissa 4: Johanna Sipilä

Tags: , , ,