Suomalais-afrikkalainen kulttuurikeskus ja taiteilijaresidenssi

Villa Karo

Harjoittelijan haavissa: Jenny Mansikkasalo

Sirkustaiteilija Jenny Mansikkasalolla on työn alla uusi esitys, jota hän saapui suunnittelemaan Villa Karoon. “Rassasin aivojani ja treenailin tähän liittyen jo Suomessa sekä tein pienen demon. Residenssissä haluan miettiä etenkin dramaturgista näkökulmaa.” Jenny ei ollut ensimmäistä kertaa Afrikassa, sillä hän vietti edellistalven Etelä-Afrikan Kapkaupungissa vapaaehtoisena opettajana sirkuskoulu ZipZapissa.

Sirkusharrastus tuntuu olevan nousussa lasten keskuudessa ja pääkaupunkiseudulla sirkuskouluihin pitää jonottaa. Vaikka rahoituksen puute jarruttaa toimintaa, suomalaiselle nykysirkuksella menee Jennyn mukaan mukavasti. “Suomalainen nykysirkus on maailmalla aika tunnettua ja sillä pyyhkii ihan hyvin. Muutamia companyita kiertää tosi paljon ympäri maailmaa, joten ilmeisesti jotain omaleimaista siinä on.”

Ala on vielä pieni ja marginaalinen, mutta Helsingissä ja Turussa on paljon sirkusesityksiä. Monet tekijät kamppailevat saman kysymyksen kanssa: mistä lisää yleisöä? “Itseä mietityttää sirkuksen profilointi kaikelle kansalle: haluavatko ihmiset nähdä modernia sirkusta vai perinteisiä temppuja? Viimeisimmässä esityksessä meillä ei ollut oikeastaan temppuja, vaan se oli yhdistelmä esitystaidetta, jota kutsuimme nykysirkukseksi. Ehkä jonkun mielestä se ei ollut sirkusta ollenkaan!”

Alalla törmätäänkin usein määritelmän hankaluuteen. Sirkus jaetaan karkeasti perinteiseen ja nykysirkukseen: niiden välille voidaan sijoittaa vielä uusi sirkus. Suomessa lähes kaikki tuntevat perinteisen Sirkus Finlandian ja modernin Cirque de Soleilin. “Itse tekemäni sirkus on vielä Soleilista modernimpaa. Nykysirkus on ollut aika samanlaista jonkin aikaa, joten minua kiinnostaa nykysirkuksen kehittäminen. Suomessa on niin erilaisia taiteilijoita ja on hyvä että ala on moninaista, mutta ehkä jotain alatyylilajeja tarvitaan,” Jenny pohtii.

Residenssin aikana Jenny onnistui suunnitelmissaan. “Visiot toteutui, mutta alunperinkin minulla oli liikkumavaraa. Tiesin että on kuuma ja etten voi treenata kuten Suomessa. Yllättävää oli että aivotoimintakin hidastui tässä kuumuudessa, enkä mitenkään kehitellyt ideoita inspiroituneena aivot sauhuten!” (naurua)

Grand-Popossa pelkkään olemiseen, ihmettelyyn ja arjen löytämiseen meni paljon aikaa, mutta se ei Jennyä haitannut tiukkojen tavoitteiden puuttuessa. “Tiesin että seitsemässä viikossa tapahtuu jotain, mutta ei Suomen tahdilla.” Jennyllä oli myös oma arkinen haasteensa: vegaanius. “Aluksi ei osannut katsoa, missä ruokaa myydään, mutta ajan kanssa oppi, mistä mitäkin hedelmiä saa.”

Residenssin aikana Jenny ehti käydä Loméssa ja Ouidahissa. “Ouidah on tosi söpö paikka. Söpö voi olla huono sana, kun miettii alueen historiaa, mutta siellä oli oma rauhallinen tunnelmansa. Zinsoun museo oli myös kiva.” Jenny piipahti opettamassa akrobtiaa Comén Carrefour de Jeunesse -nuorisotalolla, jossa pidetään erilaisia ilmaisia työpajoja. “Siellä oli hauska meininki, kun oli paljon kaikenlaista. Harjoiteltiin akrobatiaa aika vapaamuotoisesti. Yhteistä kieltä ei juuri ollut: näytin vain jotain ja osa teki perässä, osa katseli. Lapset olivat tosi taitavia ja heti messissä.”

Suomessa Jennyä odottavat monenlaiset tapaamiset ja kokoukset. Mutta mitä Grand Poposta jää ikävä? “Kaipaan myöhemmin merta ja sen ääntä. On maagista kuulla yöllä meren äänet huoneessa, kun tuuletin ei ole päällä. Myös öiset myrskyt ovat olleet vaikuttavia. Värit ihmisten vaatteissa ja Lissa Gbassan seinissä. Varmaan hikoiluakin tulee ikävä Suomessa!” (naurua)

Kuva: Jenny Mansikkasalo (2019)
Virtual Reality -dokumentin kuvausta Grand Popossa
Kevään 2019 stipendiaatit valittu!