Akasia News

Virtual Reality -dokumentin kuvausta Grand Popossa

Teksti ja kuvat: Olli Laine

Dokumentaristina haluan laajentaa tarinankerronnan välineitä ja osaamistani. Siksi opiskelen elokuvakerrontaa, jossa kuva on perinteisen kaksiulotteisen kankaan sijaan pallomainen, 360 asteen video. Valmista elokuvaa katsotaan VR-headsetillä (Virtual Reality), jolloin katsoja pääsee virtuaalisesti kuvauspaikalle. Siellä hän voi kääntyillä ja katsella vapaasti ympärilleen; nähdä ja kuulla ympäröivän maailman sellaisena kuin se on kuvaushetkellä ollut. VR-dokumenttielokuvassani nimeltään INDIGENOUS kuvaan arkea globaalissa etelässä (Grand-Popo, Benin) ja globaalissa pohjoisessa (Inari, Suomi). Lopputuloksena on VR-laseilla katsottava dokumenttielokuva, joka kertoo alkuperäiskansojen elämästä 2010-luvun lopulla. Katsoja-kokijan tehtäväksi jää nähdä eroavaisuudet ja yhtäläisyydet näiden ulkoisesti kovin vastakkaisten maailmojen välillä.

VR-elokuvaa kuvataan ns. 360 asteen kameralla, joka kuvaa ja äänittää ympäristöään joka suuntaan. Valmista elokuvaa katsoessaan kokijan pää, silmät ja korvat ovat ikäänkuin kameran paikalla. Tässä tallennetaan lokaatiokuvaa valtameren rannalta Grand-Popossa.

Villa Karon residenssissä syksyllä 2018 seurasin grandpopolaisen Donald “Dodo” Agbodjakinin elämää, mm. maanviljelyä, kalastamista, tanssimista ja musisoimista, ruuanlaittoa ja syömistä. 

VR-elokuvan päähenkilö Donald Agbodjakin ja elokuvan ohjaaja Olli Laine ensimmäisen kuvauspäivän päätteeksi. 360-purkkiin saatiin Dodon työskentelyä chiliviljelmillään. Dodon kädessä kuvauksissa käytetty 360-kamera.

Donald Agbodjakin katsoo ensimmäistä kertaa eläissään VR-elokuvaa. Dodon silmien edessä pyörii raakamateriaalia INDIGENOUS-elokuvan ensimmäisistä Beninin kuvauksista.

Kalastus on merkittävä elinkeino Donald Agbodjakinille.

Linkkejä:

Virtual Cinema Lab -yhteisö: http://virtualcinema.aalto.fi/

Profiilini VCL:ssä  http://virtualcinema.aalto.fi/view/olli-laine/

Projekti VCL:ssä: http://virtualcinema.aalto.fi/view/indigenous-vr-documentary/

Le Salon de Coiffure Artistique – yhteisöllinen kampaamo

Le Salon de Coiffure Artistique – yhteisöllinen kampaamo

Kuva: Tuuli Kangas

Musée Karon näyttelyssä 27.12.2018 – 31.1. 2019 nähdään hiuksiin liittyneessä yhteisötaideprojektissa mukana olleille malleille toteutetuista kampauksista otettuja muotokuvia. Näyttelyn valokuvaajina ovat kaksi suomalaista taidekasvattajaa, Elina Gyldén (TaM) ja Tuuli Kangas (TaM). Villa Karon loppuvuoden 2018 stipendiaatteina he ideoivat, fasilitoivat ja tuottivat Le Salon de Coiffure Artistique -yhteisötaideprojektin yhteistyössä paikallisten, beniniläisten kampaajien ja Musée Karon kanssa. Musée Karon yhteyteen perustetussa kokeellisessa kampaamossa tavoitteena oli luoda puitteet yhteisölliselle kohtaamispaikalle, joka oli suunnattu eri-ikäisille, erilaisista kulttuuritaustoista lähtöisin oleville naisille.

“Yhteisötaiteessa voidaan yhdistellä ja toimia monenlaisten taiteenalueiden parissa. Projektissamme risteilimme toiminnallisesti käsityön, muodin, valokuvauksen ja nykytaiteen osa-alueilla. Yhteisötaiteessa taide pyritään monesti tuomaan ulos taideinstituutioista ja perinteisistä laitoksista. Projektissamme toimittiin toisinpäin, Grand-Popolaiset kampaajat Adeline, Flora, Marthe ja Francisca kutsuttiin salongeistaan työskentelemään Villa Karon yhteydessä toimivaan Musée Karoon. Näin museonympäristöstä tuli keskeinen osa tapahtumaa ja teoksen tekemistä. Näemme, että tämä osaltaan elävöitti ja kehitti museon toimintaa, avaten paikallisille uudenlaisen yhteistyön tekemisen paikan.

Parhaimmillaan yhteisötaideprojekti voi vahvistaa paikallisidentiteettiä, sekä syventää paikan kokemusta. Uskomme että projektimme auttoi kampaajia, assistentteja ja malleja ymmärtämään, että he ovat tärkeä osa yhteisöä, johon heidän oma toimintansa vaikuttaa.

Projektissamme pyrittiin dialogiin, joka mahdollisesti avaisi osapuolille jotakin merkityksellistä ja uutta naisten kaunistautumisen ja koristautumisen perinteestä eri kulttuureissa. Oleellinen osa toimintaamme oli myös esittää sen osallistujat arvokkaasti ja heitä kunnioittavasti.

Yhteisötaiteessa olennaista on ihmissuhteet, vuorovaikutus ja osallistuminen. Kampaamossamme syntyneissä kohtaamistilanteissa tutustuminen uusiin ihmisiin tapahtui monin viestintätavoin – toisinaan ranskaksi, toisinaan englanniksi tai minan kielellä. Kampauksen universaali kieli osoittautui luontevimmaksi tavaksi löytää projektin eri osapuolten välille yhteistä jaettavaa.

Kokonaisuudessaan projektimme on ollut hieno matka tutustua beniniläiseen kampausmuotoiluun ja paikallisten kampaajien huikeaan ammattitaitoon. Valokuviin taltioidut lopputulokset kampauksista muistuttavat toisinaan mitä moninaisimmista materiaaleista syntyneitä veistoksia. Kyseiset kampaukset tuovat esille paikallisen vahvan käsityöperinteen, joka myös Grand-Popossa siirtyy kampaajien ammattikunnan perimätietona uusille ammattiin kouluttautuville sukupolville.”

Kuva: Elina Gyldén

Kuva: Tuuli Kangas

Kuva: Tuuli Kangas

Kuva: Tuuli Kangas

Le Salon de Coiffure Artistique -yhteisöllisessä kampaamossa kuvatut kampausmuotokuvat ovat esillä Villa Karon Musée Karossa 27.12.2018 – 31.1.2019.

***

Harjoittelijan haavissa: Jenny Mansikkasalo

Sirkustaiteilija Jenny Mansikkasalolla on työn alla uusi esitys, jota hän saapui suunnittelemaan Villa Karoon. “Rassasin aivojani ja treenailin tähän liittyen jo Suomessa sekä tein pienen demon. Residenssissä haluan miettiä etenkin dramaturgista näkökulmaa.” Jenny ei ollut ensimmäistä kertaa Afrikassa, sillä hän vietti edellistalven Etelä-Afrikan Kapkaupungissa vapaaehtoisena opettajana sirkuskoulu ZipZapissa.

Sirkusharrastus tuntuu olevan nousussa lasten keskuudessa ja pääkaupunkiseudulla sirkuskouluihin pitää jonottaa. Vaikka rahoituksen puute jarruttaa toimintaa, suomalaiselle nykysirkuksella menee Jennyn mukaan mukavasti. “Suomalainen nykysirkus on maailmalla aika tunnettua ja sillä pyyhkii ihan hyvin. Muutamia companyita kiertää tosi paljon ympäri maailmaa, joten ilmeisesti jotain omaleimaista siinä on.”

Ala on vielä pieni ja marginaalinen, mutta Helsingissä ja Turussa on paljon sirkusesityksiä. Monet tekijät kamppailevat saman kysymyksen kanssa: mistä lisää yleisöä? “Itseä mietityttää sirkuksen profilointi kaikelle kansalle: haluavatko ihmiset nähdä modernia sirkusta vai perinteisiä temppuja? Viimeisimmässä esityksessä meillä ei ollut oikeastaan temppuja, vaan se oli yhdistelmä esitystaidetta, jota kutsuimme nykysirkukseksi. Ehkä jonkun mielestä se ei ollut sirkusta ollenkaan!”

Alalla törmätäänkin usein määritelmän hankaluuteen. Sirkus jaetaan karkeasti perinteiseen ja nykysirkukseen: niiden välille voidaan sijoittaa vielä uusi sirkus. Suomessa lähes kaikki tuntevat perinteisen Sirkus Finlandian ja modernin Cirque de Soleilin. “Itse tekemäni sirkus on vielä Soleilista modernimpaa. Nykysirkus on ollut aika samanlaista jonkin aikaa, joten minua kiinnostaa nykysirkuksen kehittäminen. Suomessa on niin erilaisia taiteilijoita ja on hyvä että ala on moninaista, mutta ehkä jotain alatyylilajeja tarvitaan,” Jenny pohtii.

Residenssin aikana Jenny onnistui suunnitelmissaan. “Visiot toteutui, mutta alunperinkin minulla oli liikkumavaraa. Tiesin että on kuuma ja etten voi treenata kuten Suomessa. Yllättävää oli että aivotoimintakin hidastui tässä kuumuudessa, enkä mitenkään kehitellyt ideoita inspiroituneena aivot sauhuten!” (naurua)

Grand-Popossa pelkkään olemiseen, ihmettelyyn ja arjen löytämiseen meni paljon aikaa, mutta se ei Jennyä haitannut tiukkojen tavoitteiden puuttuessa. “Tiesin että seitsemässä viikossa tapahtuu jotain, mutta ei Suomen tahdilla.” Jennyllä oli myös oma arkinen haasteensa: vegaanius. “Aluksi ei osannut katsoa, missä ruokaa myydään, mutta ajan kanssa oppi, mistä mitäkin hedelmiä saa.”

Residenssin aikana Jenny ehti käydä Loméssa ja Ouidahissa. “Ouidah on tosi söpö paikka. Söpö voi olla huono sana, kun miettii alueen historiaa, mutta siellä oli oma rauhallinen tunnelmansa. Zinsoun museo oli myös kiva.” Jenny piipahti opettamassa akrobtiaa Comén Carrefour de Jeunesse -nuorisotalolla, jossa pidetään erilaisia ilmaisia työpajoja. “Siellä oli hauska meininki, kun oli paljon kaikenlaista. Harjoiteltiin akrobatiaa aika vapaamuotoisesti. Yhteistä kieltä ei juuri ollut: näytin vain jotain ja osa teki perässä, osa katseli. Lapset olivat tosi taitavia ja heti messissä.”

Suomessa Jennyä odottavat monenlaiset tapaamiset ja kokoukset. Mutta mitä Grand Poposta jää ikävä? “Kaipaan myöhemmin merta ja sen ääntä. On maagista kuulla yöllä meren äänet huoneessa, kun tuuletin ei ole päällä. Myös öiset myrskyt ovat olleet vaikuttavia. Värit ihmisten vaatteissa ja Lissa Gbassan seinissä. Varmaan hikoiluakin tulee ikävä Suomessa!” (naurua)

Kuva: Jenny Mansikkasalo (2019)

Kevään 2019 stipendiaatit valittu!

Päivä lyhenee ja iltapäivä hämärtyy jo varhain. Ensi keväälle kuitenkin on paljon valonsäteitä luvassa varsinkin seuraaville valituille stipendiaateille. Onnea kaikille heille! Odotamme innolla kevään antia ja toivomme paljon hyvää dialogia.

Pro meliore inter homines consensione! Eli paremman yhteisymmärryksen puolesta.

Joonas Ahlava, valokuva- ja kuvataiteilija
Noora Gaily, kieltenopettaja
Mia Hafren, näyttelijä, laulaja
Jouni Kaipia, arkkitehti, valokuvataiteilija
Marie Kajava, näyteläkirjailija, dramaturgi
Leila Koivunen, historioitsija
Sinéad Obrey, runoilija-kirjailija
Sirkku Rosi, kuvataiteilija
Eeva Rönkä, muotitaiteiljia
Elli Salo, näytelmäkirjailija, dramaturgi, suomentaja
Mia Simanainen, muusikko, säveltäjä
Saku Soukka, valokuvataiteilja
Annina Tuhkunen, tanssija, koreografi
Aino Venna, muusikko, säveltäjä

Villa Karon korkeakouluharjoittelija kevätkaudella on Kezia Kautto. Hän on Villa Karon 39. harjoittelija. Onnea harjoittelukaudelle!

Stipendien hakuaika syksylle 2019 on käynnissä 15. maaliskuuta saakka!

Kuva: Liisa Näsi (2017)

 

Ruumiin ravintoa Beninissä

Matkalaisen mieltä askarruttaa usein ruoka – ja mistä sitä seuraavaksi saa. Ennen Beniniin saapumista en tiennyt paikallisesta ruokakulttuurista juuri mitään. Oletuksena oli hedelmien ja tuoreiden meren herkkujen helppo saatavuus ja toisaalta tiettyjen länsimaisten tuotteiden puuttuminen. Ruoka on aihealue, jonka tulokas mielellään kartoittaa heti kättelyssä uudessa elinympäristössä, sillä maistuva ruoka vaikuttaa viihtyvyyteen valtavasti.

Kun silmä alkaa pikkuhiljaa tottua Grand Popon katukuvaan ja bongata sieltä ravintoloita ja ruuan myyjiä, voi evästarjontaa alkaa haarukoimaan ennakkoluulottomammin. Ainakin spagetti, riisi, kuskus, munakas ja tomaattikastike ovat eurooppalaisen tuntemaa perustarjontaa. Kalaa syödään lihaa enemmän, joten tutuksi tulevat erilaiset merikalat, kuten bar eli meriahven ja kookas barracuda. Katkarapuja ja muita mereneläviä on tarjolla jokaisessa tasokkaammassa ravintolassa. Ruokaa maustetaan usein vain suolalla ja pippurilla, mutta kysymällä lisämausteeksi voi saada kupillisen murskattua chiliä eli piment [pimã].

Beniniläinen keittiö sisältää monia erilaisia “tahnoja” eli pâte [pat]. Näitä lisukkeita tehdään lähinnä maissista tai maniokista eri menetelmin: esimerkiksi akassa on fermentoitu maissimöykky. Grand-Popon tienoolla maissi muodostaa ruokavalion pohjan, mutta Pohjois-Beninissä jamssi on yleinen perusruoka. Tahnojen kanssa syödään usein tomaattipohjaisia kastikkeita, joissa voi olla kalaa, kasviksia, lihaa tai paikallista halloumin tuntuista paimentolaisjuustoa, peuhl [pœl]. Uusi tuttavuus itselleni oli myös crincrin [crɛ̃crɛ̃], vihreälehtinen aromaattinen juutinsukuinen kasvi, jota käytetään kastikkeissa pinaatin tapaan.

Entä onko Beninissä jotain vakiintuneita ateria-aikoja? Paikallisten kollegoiden mukaan päivän aikana syödään yleensä kolme kertaa: aamupala, lounas ja päivällinen. Välipaloina voi järsiä vaikka sokeriruokoa tai banaanilastuja. Säästäväinen suosii kadunvarren ruokamyyjiä, joilta saa simppeliä ja halpaa perusruokaa, kuten riisiä ja papuja. Aamupuuro ei ole vieras asia Beninissä vaan sitä myydään aamuisin sokerilla maustettuna kadun varrella. Harva ateriaväli selittänee ravintoloiden valtavan annoskoon: iso spagettivuori pitää nälän poissa pitkään.

Ruokakauppojen tarjonta Grand Popossa saattaa olla niukkaa, joten länsimaisessa yltäkylläisyydessä elävän mielessä herää jos minkälaisia ruokafantasioita. Niihin löytyy kyllä lievitystä, esimerkiksi paikallisen italialaismiehen pizzaillat viikonloppuisin. Maukas kiviuunipizza viinin kera vie makunystyrät hetkeksi koti-Eurooppaan. Kaupoista löytyy kyllä jonkun verran keksejä ja karkkia, mutta tropiikissa kannattaa toki nauttia tropiikin tuotteista. Paras jälkiruoka on ehdottomasti tuore ja mehukas pikkuananas. Trooppiseen fiilikseen pääsee myös Villa Karon puutarhurin noutaman kookospähkinän avulla: ensin hörpätään vesi ja sitten kaavitaan hedelmäliha kuorenpalaa lusikkana käyttäen.

Hyvää makumatkaa!

Teksti ja kuva: Katja Kärki, Villa Karon syyskauden 2018 harjoittelija

 

Henkilökuvassa Jules Hedihon

Jules Hedihon on syntynyt Grand-Popossa, mutta muutti 5-vuotiaana perheensä kanssa Gaboniin. Hän asui Gabonissa 15-vuotiaaksi asti, jonka jälkeen koitti paluu takaisin Beniniin. Jules asuu yhdessä äitinsä ja yhden pikkuveljensä kanssa Grand-Popossa, kun taas molemmat isosiskot asuvat Abomey-Calavissa.

Jules aloitti työt Villa Karossa viime vuoden joulukuussa ja hän huolehtii stipendiaattien aamiaistarjoilusta viikonloppuisin. Aikaisempaa kokemusta keittiössä työskentelystä on kertynyt jonkin verran, sillä esimerkiksi viime vuonna Jules työskenteli neljän kuukauden ajan Nigerissä kodinhoitajana ja viikonloppuisin hän teki töitä ravintolassa. Hän myös suoritti kolmen kuukauden työharjoittelun Possotoméssa sijaitsevassa hotellissa, jossa hänen työnkuvaansa kuului keittiössä avustamisen lisäksi huoneiden siivous. Työharjoittelun jälkeen hän jäikin hotelliin vielä viideksi kuukaudeksi töihin.

Tammikuun alussa Julesista tuli toinen paikallisen R-kioskin pitäjistä. R-kioski aloitti toimintansa viime vuonna samoihin aikoihin kuin rokotetutkimus käynnistyi. Julesin mielestä parhaillaan käynnissä oleva rokotetutkimus on vaikuttanut hyvin positiivisesti Grand-Popon kyläyhteisön tunnelmaan ja tutkimuksen myötä on tarjoutunut hieno tilaisuus tutustua suomalaisiin sekä vaihtaa näkemyksiä keskenään. Jules kertoo pitävänsä enemmän kokkina työskentelystä, sillä hän kokee työn enemmän omaksi jutukseen. Hän toteaa, että välillä on raskasta tehdä kahta työtä, kun vapaapäivät ovat vähissä. Jules pitää paljon urheilusta ja eritoten jalkapallon pelaamisesta. Hänen harmikseen aikaa urheilulle ei jää niin paljon kuin haluaisi, sillä työt pitävät hänet sen verran kiireisenä.

 

Teksti ja kuvat: Fabienne Zogg

Maco Oey & Grand Poppoo

Villa Karossa sai alkunsa uusi musiikkibändi, Grand Poppoo, jossa musisoivat Villa Karon loppukevään stipendiaateista Maco Oey ja Sami Kontola sekä beniniläiset Steve Abeni ja Pierre Assogba. Kiitos oivallisen nimen keksimisestä kuuluu Villa Karon stipendiaatti ja kuvataiteilija Riiko Sakkiselle. Grand Poppoon ensimmäinen konsertti järjestettiin torstaina 5.4. Villa Karossa. Konserttia edelsi näyttävä mainostuskampanja: konserttijulisteita jaeltiin ympäriinsä ja järjestettiinpä mainostusta varten myös mopokulkue megafonia unohtamatta. ”Innostus konsertin järjestämiseen syntyi halusta näyttää Villa Karolle ja muille paikallisille, minkälaisten projektien parissa me stipendiaatit (Kontola, Mattila ja Sakkinen) olimme residenssijaksomme aikana työskennelleet.”

Konsertissa kuulluissa kappaleissa laulettiin niin suomeksi, englanniksi, minaksi, swahiliksi kuin jorubaksi. Yleisöä oli mukavasti kokoontunut Villa Karon mosaiikille ja tunnelma oli valloittavan lämminhenkinen. Yleisö eli hyvin mukana, ja huipennuksena mosaiikille kerääntyikin suurehko joukko ihmisiä tanssimaan loppukappaleen tahdissa. Lissa Gbassan seinälle heijastettiin samanaikaisesti kuvia, joita Sakkinen oli stipendiaattijaksonsa aikana ottanut, ja lisäksi konsertissa esiintyi kolmaskin Villa Karon stipendiaatti, muusikko Anni Mattila. Hän esitti konsertissa residenssijaksonsa aikana työstettyjä kappaleita pianon säestyksellä. Oey kertoo ilahtuneensa yleisön heittäytymisestä ja toivoo, että mukanaolleille jäi konsertista paljon mieleenpainuvia muistijälkiä.

Yhdessä muusikko Menard Mpondan kanssa Oey pitää Tampereella peruskouluissa musiikkityöpajoja, joissa yhdistyy iloinen yhdessä tekeminen ja rohkea heittäytyminen. Musiikkityöpajoissa muun muassa lauletaan, soitetaan rumpuja sekä harjoitellaan soittotekniikkaa. Samankaltaiset harjoitukset ja menetelmät ovatkin osoittautuneet toimiviksi kulttuurista riippumatta. Musiikkityöpajojen järjestämisen ohessa Oey ja Mponda ovat vierailleet Tansaniassa kouluttamassa paikallisia opettajia. Tarkoituksena oli jatkaa työskentelyä samankaltaisten tehtävien parissa myös Beninissä, mutta suunnitelmat kuitenkin muuttuivat Mpondan joutuessa yllättäen lentämään Tansaniaan. Mpondan poislähdön seurauksena Oey kävi yksin viidessä peruskoulussa pitämässä koululaisille musiikkityöpajoja. Oey kertoo, että musiikinopetusta ei valitettavasti ole usein paikallisissa kouluissa saatavilla muuta kuin juhlapäiviä varten, jolloin saatetaan järjestää esimerkiksi erilaisia tanssi- ja laulukilpailuja. Lisäksi soittimien määrä kouluissa on yleensä hyvin rajallinen. Alkuperäiseen työsuunnitelmaan kuului myös osallistuminen Ghanassa järjestettävään Green Festival -tapahtumaan. Suunnitellun reissun peruuntuessa avautuikin uusi tilaisuus hieman toisenlaisen projektin työstämiselle.

Miten Grand Poppoo kokoonpano sitten muodostui?

”Tavoitteenani oli löytää uusia ideoita ja tehdä omaa musiikkia. Olen mielelläni vuorovaikutuksessa paikallisten kanssa ja tykkään ryhmätyön tekemisestä. Parasta Beninissä oleskeluni aikana onkin ollut yhdessäolo ja iloisuus.” Kaikki lähti siitä, kun paikallinen muusikko, Steve Abeni pyysi Oeyta virittämään kitaransa, minkä jälkeen Abeni ryhtyi improvisoimaan Oeyn soittaessa kitaraa. Myöhemmin Pierre Assogba liittyi mukaan ja seuraavaksi olikin lyömäsoitintaiteilija Sami Kontolan vuoro. Kokoonpanon jäsenet kokoontuivat useaan otteeseen yhdessä musisoimaan Villa Karoon, ja yhteistyön tuloksena syntyi kappale Mariama, jonka minan-, ranskan- ja jorubankielisestä sanoituksesta vastaavat Abeni ja Assogba. Yhdessä soittamisen myötä syntyi innostus kappaleen taltioimiseen, joten lopulta matka vei Cotonouhun äänitysstudioon. Tavoitteena on työstää kappale  Suomessa loppuun asti ja saada se julkaistuksi. Mariama-kappaleen musiikkivideota työstettiin yhteisvoimin Villa Karossa: Sakkinen vastasi taiteellisesta näkemyksestä, ohjauksesta ja visuaalisesta toteutuksesta rokotetutkimukseen osallistuneen Sampo Kiviniemen toimiessa kameramiehenä.

Oleskelunsa aikana Oey yritti ahkerasti opetella minan kieltä. ”Paikalliset ihmiset aina arvostavat kohdemaan kielen opettelua ja samalla se on mielestäni osoitus paikallisen kulttuurin, kuten myös ihmisten kunnioittamisesta.” Residenssijakson aikana syntyi toinenkin uusi kappale nimeltä Minan kieli korvissa soi! Oey kertoo olevansa onnellinen siitä, millaisia virikkeitä on paikallisesta musiikista saanut ja iloitsee myös uusien näkökulmien löytämisestä. Oeyn mukaan jokainen Afrikassa käynti muuttaa ihmistä. Tukea Villa Karosta omiin projekteihin on saatavilla, mutta loppujen lopuksi se, missä määrin haluaa ottaa kontaktia paikallisiin on pitkälti itsestä ja omista työskentelymetodeista kiinni. Vuorovaikutustaidot ovat tärkeässä roolissa residenssissä ollessa, kun eletään tiivisti eri taustoista tulevien ihmisten kanssa, joilla saattaa olla hyvinkin erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä. Lisäksi Oeysta on ollut hienoa nähdä uusien ystävyyssuhteiden muodostuvan, ja ehkä tulevaisuudessa saattaa kehkeytyä uusia yhteistyöprojekteja muiden stipendiaattien kanssa. Uusi residenssijakso Teksasissa odottaa, ja innolla jäämme myös odottamaan jatkoa Grand Poppoon tarinalle.

 

Muusikko ja opettaja Marco “Maco” Oey vietti Villa Karossa kolme viikkoa maalis-huhtikuussa 2018.

 

 

Villa Karon stipendiaatit syksyllä 2018

Syksy on saapunut ainakin residenssikalenteriimme. Ensimmäiset stipendiaatit matkustavat Grand-Popoon jo kahden viikon kuluttua. Onnea kaikille stipendiaateille! Toivomme paljon inspiraatiota ja vahvoja kokemuksia residenssikaudelta.

Miia Autio, valokuvataiteilija
Elina Gyldén, kuvataidekasvattaja
Tuuli Kangas, kuvataidekasvattaja
Petri Kautto, muusikko
Jenni Kinnunen, käsikirjoittaja
Olli Laine, dokumentaristi
Elina Laitinen, vaatesuunnittelija
Jenny Mansikkasalo, sirkustaiteilija
Marianne Mäkelä, dokumenttituottaja
Pauliina Palo, näyttelijä
Heli Pekkonen, dokumentaristi
Hannu Tuominen, tietokirjailija
Roger Wanamo, säveltäjä

Villa Karon EDUFI-korkeakouluharjoittelija syyskaudella on Katja Kärki. Hän on Villa Karon 38. harjoittelija ja saapuu tänään Grand-Popoon. Onnea harjoittelukaudelle!

Stipendien hakuaika keväälle 2019 on käynnissä 15. syyskuuta saakka!

Kuva: Hannu Lindroos

Politiikkaa, mainosta ja silmäkarkkeja

Julkinen taide. Sitä pohdiskellessa mieleen nousevat monumentit, erilaiset taidefestivaalit ja graffitit. Kuten vaikkapa Manta, Lux Helsinki ja Kulosaaren graffitimuuri. Ja kun kääntää pään kohti aurinkoista Afrikkaa niin Étoile rouge Cotonoussa, Salon urbain de Douala ja Villa Karon tutkimuskeskuksen viereisen raunion seinämaalaus. Europpalaiset kaupungit ovat merkittävästi eri näköisiä kuin afrikkalaiset ja niin on myös julkisessa tilassa koettava taide. Euroopassa ihminen suunnittelee, rakentaa, fiilaa ja höylää; hänen kädenjälkensä on vahva niin arkkitehtuurissa kuin julkisissa taideteoksissa sekä niiden esillepanossa. Afrikassa ihmisen jälki on heikompi, luonto ja olosuhteet ovat monesti sitä vahvempia. Julkinen taidekin on yleensä vähemmän kuratoitua, se popsahtelee näkyville itsenäisemmin kuin pohjoisessa.

Monumentit ovat oma lukunsa, ne ovat poliittisia ja historiallisia, ja vahvasti sidoksissa vallanpitäjiin. Ne palvelevat poliittista johtoa, mutta mahdollistavat samalla tekijöilleen taiteen tekemisen laajemminkin. Taiteellinen toimintaympäristö on joissain Afrikan maissa hankala. Jos taiteilija saa toimeksiannon hallitukselta esimerkiksi monumentin veistämiseen tai häneltä tilataan töitä presidentin palatsiin, tarkoittaa se usein taloudellisia edellytyksiä ja vapautta tehdä omaa taidetta täysillä. Tällaisesta asemasta nautti yksi alueen suurtaiteilijoista: Beninissä syntynyt ja Togossa vaikuttanut, Ranskan Akatemian palkitsema mestari Paul Ahyi, joka on mm. suunnitellut Togon lipun. Hänen veistoksiaan on nähtävillä Loméssa mm. Dékonin alueella, sekä Länsi-Afrikassa laajemminkin.

Beninistä ensimmäisenä mieleen tulevat monumentit ovat Atlantin yli rahdattujen orjien muistomerkki Porte du non retour Ouidahissa ja Cotonoun massiivinen punainen tähti, Étoile rouge. Itseäni sykähdyttää myös pienempi orjaveistos Coméssa valtatien risteyksessä. Orjuusmonumentit muistuttavat kipeästä historiallisesta ajanjaksosta ja sen uhrien kokemasta käsittämättömästä vääryydestä ja tuskasta. Étoile rouge on Cotonoun liikenteen solmukohdassa oleva kommunistinen monumentti. Aikanaan se hehkutti kommunistisen järjestelmän mahtavuutta, nykyään se on muistomerkki Beninin marxilaisesta aikakaudesta. Moderniin aikaan se liittyy esimerkiksi siten, että nigerialaiset nettihuijarit ovat kunnostautuneet huippuunsa myymällä Étoile rougen netissä hyväuskoiselle keräilijälle merkittävän kovalla hinnalla.

Beniniläiset talot ovat välillä mahtavan iloisen värisiä, kuin karkkeja rujojen betoniharkkojen välissä. Näitä ilopillereitä pitää mielellään taideteoksina, mutta aika usein ne ovat oikeastaan eri firmojen brändivärisävyillä maalattuja. Neonvihreistä taloista saa ostaa Moov-operaattorin puheaikaa ja auringonkeltaisista Flag-olutta. Kaupallista toki, mutta esteettisesti mukavampaa kuin tyypilliset mainosjulisteet. Talojen ulkoseinät ovat muutenkin kätevä alusta taiteen tekemiselle. Länsi-Afrikassa tämä harvemmin tarkoittaa länkkärigraffiteja, vaan lähinnä talon emäntä-/isäntäväen omaa taidetta. Ulkoista ilmettä ei ole säädetty ja talon omistaja tekee seinillään mitä haluaa. Muotisuunnittelijoiden ateljeiden seinillä poseeraa hahmoja leningeissään, valtava Bob Marley toivottaa vieraan tervetulleeksi rastafarin kotiin ja panafrikkalaiseen kuppila tarjoaa virvokkeita seeprakuvioisten muurien takana. Kuten muraalit yleisesti, niin nämäkin usein muuttavat muotoaan, vaihtuvat, katoavat. Vieläpä paljon nopeammin kuin meillä Euroopassa.

Kiasman ulkopuolella oli ARS11-näyttelyn aikaan nigerialaisen Emeka Ogboh’n ääniteos Lagos Soundscape. Itse kokisin mielelläni enemmänkin ääni-, valo- ja tilataideteoksia afrikkalaisessa ympäristössä. Grand-Popon säkkipimeä yö ja aaltojen pauhut antaisivat siihen kyllä jännittävän taustan.

 

Linni Olamo, toiminnanjohtaja

Teksti on julkaistu alunperin ruotsiksi Akpé 1/2018 kulttuurilehdessä.

Post-Popo-syndrooma

Istun pariisilaisessa kirjastossa, toisessa arrondissementissa, kävelyetäisyydellä kuninkaallisesta palatsista, loisteliaiden kupolien alla, valtavien maalauksien koristamassa lukusalissa. Olen juuri kirjoittanut puhtaaksi suuren osan Beninissä kirjoittamistani teksteistä, kahlannut läpi luonnoskirjani, ja hetken aikaa täällä länsimaisen yltäkylläisyyden keskellä Benin tuntuu taas käsinkosketeltavan läheiseltä.

On kulunut hieman yli kaksi viikkoa siitä, kun palasin Eurooppaan lähes yhdeksänviikkoiselta seikkailultani. Viime kuukausina olen saanut huomata, kuinka suhteellinen käsite aika oikeastaan on. Yhdeksän viikkoa Beninissä voi näemmä vilahtaa ohi silmänräpäyksessä ja olla toisaalta niin täynnä kaikkea uutta ja erilaista, että jälkikäteen on vaikea ymmärtää kaiken sen mahtuneen niin lyhyeen aikaan. Kaksi viikkoa Euroopassa oleilua voi näemmä myös tuntua ikuiselta tuloksettomalta yritykseltä prosessoida kaikkea Afrikassa koettua.

Lähdin Beniniin etsimään ja havainnoimaan hiljaisuutta, sydän ja silmät avoimina uusille tuulille ja tulevaisuudelle. Löysin etsimäni, mutta löysin niin valtavasti muutakin, että vaikka Helsinkiin palattuani lineaarisuuteen ja selkeyteen pyrkivät aivoni yrittivät parhaansa mukaan purkaa koettua koherentiksi paketiksi, havahduin pari päivää kysymystulvassa kiemurreltuani siihen, etten kyennyt selittämään kokemaani ihmisille, jotka eivät olleet jakaneet tuota kahden kuukauden seikkailua kanssani tai vierailleet siinä erikoislaatuisessa paikassa, jota sain hetken aikaa kutsua jos en nyt kodikseni niin tukikohdakseni nyt ainakin.

Havahduin siihen, ettei kaikkea Beninissä koettua – kenties nimenomaan lineaarisen, selkeän ja koherentin vastakohtaa – mitenkään voikaan puristaa sellaiseen pakettiin johon sitä yritin mahduttaa; selkeään filtteröityyn tulkintaan siitä, kuinka kaksi kuukautta auringon alla vaikutti minuun. Nyt ajattelen, että joitain asioita on turha edes yrittää selittää sanoin.

Kysyvien kanssa kykenen jakamaan arkisia asioita, tuokioita, havaintojani. Kerron kuuman kosteuden, kolapuut ja akaasiat, yöllisen tähtitaivaan, kallelleen kääntyneen ja matalalla kalluvan punaiseksi värjäytyneen kuun. Kerron lintujen kokoiset lepakot, korviahuumaavasti hiekkarantaa vasten jylisevän meren, ihmisten ystävällisyyden, elämänasenteen. Kerron, kuinka poskiani kivisti kolme ensimmäistä päivää, koska hymyilin taukoamatta. Kerron voodoopapistani, minun vuokseni uhratuista kukoista, joiden veren vuodatusta edes paikallinen seuralaiseni ei kyennyt katsomaan, simpukoista ja kolapähkinöistä maalattialla. Kerron onnea elämään tuovista seremonioista, joissa valkoisiin pukeutuneet Mami Watan naiset heittäytyvät meren aaltoihin ja niistä paikallisista uskomuksista ja tavoista, joihin ehdin tutustua. Kerron Finlandiasta, rätisevistä kaiuttimista soitettuna itsenäisyyspäivän juhlassa lempeässä lämpimässä merituulessa, kerron pitkästä joulupöydästä Lissa Gbassassa. Kerron kulttuurien kohtaamiset, keskustelut polygamiasta ja naisen asemasta ainoana eurooppalaisena pitkässä juhlapöydässä. Kerron seikkailuni moottoripyörän selässä rannikon toisesta päästä toiseen ja vierailuni paikallisissa kodeissa.

Mutta sydämen tyhjyyttä, haikeutta siitä mitä kaikkea olen jättänyt taakseni palatessani tänne ja sitä kuinka kaukaiselta se kokonainen taakse jätetty maailma yhtäkkiä tuntuu, sitä en kykene kertomaan. En kerro kaukaisen maailman kokonaisvaltaista erilaisuutta, en osaa pukea sanoiksi sitä kuinka hyvältä ja helpottavalta se tuntui, enkä sitä kuinka helppo sen keskelle oli solahtaa. En kerro kaivertavaa haikeutta siitä, etten enää aamuisin herää terassille puhaltavaan merituuleen, liiskaudu beniniläisnaisen kainaloon täpötäydessä puskataksissa tai pese itseäni saavivedellä päivästä toiseen. En kerro haikeutta siitä, että nyt kävelen villakangastakki tiukasti ympärilleni kiedottuna kylmiä tuulisia kivettyjä katuja maailmassa joka täyttyy aperitiiveista ja luksusliikkeistä ja loisteliaista leivoksista ja taideaarteista. En kerro haikeutta siitä, että nyt kukaan ei kiinnitä minuun erityistä huomiota vaan hukun eurooppalaisen suurkaupungin tuomaan anonymiteettiin, siihen mitä beniniläiset kutsuvat länsimaiseksi individualismiksi. En kerro kontrastista korviin särähtävän siirtomaaranskan ja tämän nyt ympärilläni kuulemani korrektin ranskan välillä vaan pidän tämän kaiken omana tietonani.

Kerron kuitenkin itselleni, että kuten aikakin, on kaikki niin kovin suhteellista, luultavasti myös nyt tuntemani kaipuu. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa mutta myös oma aikansa. Kerron olevani syvästi kiitollinen siitä kaikesta, mitä Popo minulle antoi ja mitä sain Beninissä kokea. Ja sitten kerron kenties palaavanikin vielä. Mistä sitä tietää, jos vaikka ihan pian.

 

Kirjoittaja Tiia Anttila on arkkitehti, joka vietti Villa Karossa yhdeksän viikkoa syksyllä 2017. Myös tekstin kuvat ovat hänen ottamiaan.