Akasia News

Auringon massa tungettuna tapahtumahorisonttiin

Teksti ja kuva: Saku Soukka

Istun pöydän äärellä ja vilkaisen läppärin näytön yli maisemaa, joka avautuu avoimesta ovesta. Puutarhan puiden oksat heiluvat tuulen voimasta ja saavat aikaan suhisevaa ääntä, joka sekoittuu tuulettimen suhinaan ja hukkuu paikoin myös meren aaltojen pauhuun. Olen kahden kuukauden residenssissä Villa Karossa Grand-Popo -kylässä Beninissä, tällä hetkellä neljän muun suomalaisen taiteilijan kanssa samaan aikaan. Aikomukseni on kerätä täällä viimeiset valokuva- ja äänimateriaalit useamman vuoden työn alla ollutta teoskokonaisuutta varten.

Pakkaan reppuun pyyhkeen, kameran, nauhoituslaitteen, puhelimen, muistivihkon, lukemista ja menen ulos. Kävelen ison, viisi residenssihuonetta yhdistävän parvekkeen portaat alas ja residenssin puutarhan läpi merenrannalle. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja hikinoro valuu pian otsaa pitkin. Myös reppu hiostaa selkää, joten siirrän sen pelkästään oikealle olkapäälle, ja tartun sormenpäillä t-paidasta ja heiluttelen sitä niin, että se ei ole enää liimaantuneena selkääni. Selän ja paidan väliin tulvahtava ilma tuntuu miellyttävältä kunnes hikinen t-paita painautuu taas ihoa vasten kuin märkä rätti. Mutta sitten siihen tottuu – ikäänkuin se tulisi osaksi minua.

Kävelen rantaviivaan, jossa hiekka on kosteampaa ja tiiviimpää. Kostean hiekan alue on noin viisitoista metriä leveä loivasti alaspäin mereen viettävä kaistale, johon aallot rantautuvat. Riisun muut vaatteet paitsi uimahousut ja menen alaspäin viettävälle rantakaistaleelle makaamaan. Muuten menisin uimaan, mutta meren virtaukset ovat niin kovat, että ne saattavat viedä helposti mukanaan, ja monia virtauksien mukaan tempautuneita on hukkunut tälläkin rannalla. Aallot huuhtelevat jalkojani lämpimällä merivedellä. Vähän ajan kuluttua tulee isompi aalto, joka vyöryy kokonaan ylitseni ja tempaa samalla hieman mukaansa. Aallon mentyä korvissa ja nenässä on vettä ja olen yltä päältä hiekassa. Asetun vähän ylemmäs istumaan ja seuraamaan meren liikkeitä.

Katselen rantahiekalla siellä täällä lojuvia, meriveden kuljettamia roskia. Mielessäni on näiden kahden ensimmäisen residenssiviikon ajan aina välillä pyörinyt ajatus kerätä näitä roskia, tehdä niistä asetelmia rantahiekalle ja lopuksi valokuvata asetelmat. Olenkin pikku hiljaa alkanut kerätä roskia talteen, ja niitä näyttää kyllä riittävän. Ne ovat enimmäkseen muovisia; lääkepurkkeja, hammastahnatuubeja, pullonkorkkeja, juomapulloja, sandaaleja, hammasharjoja, lääkeruisku, hengityssuojain, kanisteri jne. Yhdessä hammastahnatuubissa lukee isolla ”GLOBAL”. Löydän myös tyhjän muovipussin, jonka avulla kannan ensimmäisen erän roskia läheiseen kaktuspuskaan säilöön. Piilotan puskaan myös reppuni, koska tuntuu houkuttelevalta ajatukselta kerätä seuraava pussillinen ilman painavaa reppua hiostamassa selkää. Käyn tekemässä noin 50 metrin keräyskierroksen, ja kun palaan kymmenen minuutin kuluttua puskan luokse, totean kauhukseni repun hävinneen. Voi ei! Miten tämä on edes mahdollista näin lyhyessä ajassa ja huomaamattani? Se on varmaankin se noin 16-vuotias poika, jonka näin täällä etäältä aiemmin. Vilkuilen joka suuntaan, mutta en näe ketään. Silmäilen myös läheisiä kaktuspuskia siltä varalta että reppu olisi heitetty johonkin niistä, mutta ei. Taisin todella juuri menettää työskentelyvälineeni ja puhelimeni, ja residenssini on vasta alussa. Pettymyksen tunne tulvahtaa kehoon. Mitä oikein voisin tehdä? Eihän minulla ole rahaa ostaa uutta kameraa, ja myydäänkö täällä edes sellaisia digijärjestelmäkameroita, jonka tarvisin.

Kävelen takaisin residenssitalolle, ja nyökkään konemaisesti Eevalle, joka on yksi residenssin asukkaista. Hän istuu huoneensa edustalla isolla yhteisellä parvekkeellamme lukemassa kirjaa, josta hän nostaa katseensa ja tervehtii minua yllättyneenä naurahtaen. Näytän varmaan ihan uitetulta ja hämmentyneeltä koiralta pelkissä uimahousuissa, märkänä ja juuri ryöstettynä. Otan huoneeni avaimen parvekkeella olevasta kukkaruukusta, haen huoneestani pyyhkeen ja menen suihkuun. Nyt haluan olla hetken yksin, pestä rantahiekat pois, saada tunteet hieman tasaantumaan ja muodostaa oman suhteeni tapahtuneeseen ennen kuin alan puhumaan asiasta muille. Huomenna minun oli tarkoitus matkustaa naapurimaahan Togoon ja sen pääkaupunkiin Loméen kuvaamaan, äänittämään ja ihan vaan elämään, mutta nyt ei kyllä huvita matkustaa mihinkään.

Kahden päivän kuluttua istun pakettiauton takapenkillä ja pidän oikeaa kättäni ulkona avoimesta ikkunasta. Auto työntää kättäni eteenpäin niin kovaa vauhtia, että ilma tuntuu olevan menossa vastakkaiseen suuntaan, samoin kuin maisemat, joita katselen. Ilmanvastus on toisinaan kovempi työntäen kättäni välillä vimmaisemmin. Asetan kämmenen sopivaan kulmaan siten että se ohjaa viileää ilmavirtaa hikisille kasvoilleni. Autoa ajaa Villa Karon autokuski Alphonse ja hänen vieressään etupenkillä istuu residenssin kirjanpitäjä Richard. He ovat molemmat paikallisia ja juttelevat keskenään vilkkaasti ranskaa, tai ehkäpä ranskan ja minan kielen sekoitusta. Olemme menossa läheiseen Hillacondjin kaupunkiin, missä Richardilla on jotain pankkiasioita hoidettavanaan, ja minä menen samalla nostamaan rahaa pankkiautomaatista. Menetin melkein kaikki käteiseni repun häviämisen myötä, ja nyt tarvitsen sitä lisää. Harkitsen uuden puhelimen ostamista nyt matkan aikana, mutta uuden kameran hankinta saa jäädä tuonnemmaksi.

Ikkunassa vilisee tienvarsikojuja, käveleviä ja varjoissa oleskelevia ihmisiä sekä peltoaukeamia. Tuntuu hankalalta olla näin kuvauksellisissa paikoissa ilman mahdollisuutta valokuvata – varsinkin kun olen asennoitunut etukäteen, että sitä tulen täällä tekemään. Tuntuu kuin kymmenittäin hyviä kuvia vilahtelisi silmieni edessä heti kun minulla ei ole kameraa käsillä. Mutta olen kuitenkin selkeästi päässyt repun menettämisen aiheuttaman pahimman ahdistuksen yli. Enhän voi asialle mitään, joten miksi jäisin sitä suremaan. Minun täytyy vain keksiä taiteellinen toimintani täällä uusiksi nyt kun alkuperäinen suunnitelma ei ole enää mahdollinen. Tietenkin voisin vain elää ja kokea, ja se kaikki vaikuttaisi jollain tavalla persoonaani ja sitä kautta myös taiteen tai ihan minkä tahansa tekemiseen tai olemiseen myöhemmin. Mutta osaanko vain olla ja elää tällaisessa ajan kuluttamassa ja värikkäässä ympäristössä ilman, että voin halutessani kerätä tallenteita ympäriltäni. Olen kohta parikymmentä vuotta valokuvannut elämän eteeni tuomia paikkoja, asetelmia, ihmisiä ja niiden yhdistelmiä, ja välillä olen myös hakeutunut paikkoihin, jotka olen kokenut kuvaamisen kannalta kiinnostavina. Näin kertyneestä kuvamateriaalista olen poiminut erilleen kuvia, joilla olen virittellyt autofiktiivistä kerrontaa erilaisiin tiloihin ja konteksteihin, missä valokuvat saavat välillä rinnalleen myös tekstejä, ääniä ja installointia. Taiteesta ja sen tekemisestä on tullut osa elämääni tavalla, jossa kokemukseni ja havaintoni ja niiden pohjalta syntyneet teokset ohjailevat toisiaan. Näin on toki jokaisen taiteilijan kohdalla, mutta joidenkin kohdalla oma arkielämä näkyy suoremmin teoksissa, ja minusta usein tuntuu, että olen hyvin suora monessakin mielessä. Mutta toisaalta… ehkä usein esitän suoria ja selkeitä ajatuksia ikään kuin jonkinlaisena ehdotuksena tai peilaamispintana johonkin tiettyyn kontekstiin sen sijaan, että sanoisin jotakin ympäripyöreää. Näin sanomani asiat ovat enemmänkin asioiden ja ilmiöiden esiintuomista ja niiden ainakin osittain ulkopuolelta tarkastelua, kuin kiveen hakattuja mielipiteitäni. Ajattelen, että olemme kaikki reaktiivisia olentoja, jotka toimivat suhteessa vallitsevaan tilanteeseen niin, että eheä ja aina samana pysyvä ehdoton minä on silkka mahdottomuus – eikä se tunnu edes toivottavalta nyt kun ajattelen ihmisen taipuvaisuutta jääräpäisyyteen ja vihanpitoon toiseuden äärellä. Ihmisellä tuntuu olevan taipumusta nähdä tuttu ja turvallinen aitona ja samalla pitää ”epäaito” riittävän etäällä tai suorastaan kieltää se. Tällainen käsitys aitoudesta, joka linkittyy myös käsitykseen rehellisyydestä, tuntuu perustuvan eheyden ideaan, jossa identiteetti muodostuu enimmäkseen poissulkemisten kautta. Se vie poispäin hengittävästä sisään-ulos -liikeestä ja uuden oppimisesta. Voisin verrata tätä siihen, että kun olen kasvanut vanhoillislestadiolaisessa perheessä ja kulttuurissa 24-vuotiaaksi asti, olen aistinut tässä herätysliikkeessä vallitsevan tendenssin, jonka mukaan ajatellaan ja koetaan vanhoillislestadiolaisten olevan rehellisempiä kuin muut. Kyse on mielestäni lähinnä siitä, että kun on jokin käsitettävän kokoinen yhteisö, ihmisten välille muodostuu helpommin luottamuksellisuutta kuin suuremman ihmismäärän keskuudessa, jossa ihmisiä tulee ja menee enemmän. En ajattele, että emme saisi olla rajoittuneita, vaan pikemminkin niin että meidän tulisi hyväksyä sekä toistemme rajoittuneisuus että rajattomuus ja niiden väliset yhdistelmät. Oman sisäisen maailman tutkiminen ja mahdollisimman kattava tiedostaminen itsereflektion kautta on mielestäni avain sellaiseen auki olemiseen, joka ei sulje pois jonkinlaisten itselle sopivien rajojen, tapojen ja fokuksen säilyttämistä omassa henkilökohtaisessa elämässä.

Liittyen aiempiin ajatuksiini arjen dokumentoinnista; tietenkin myös muut kuin taiteilijat elävät elämän ja dokumentaaristen tallenteiden avulla tapahtuvan elämän tarkastelun välisen vaihtelun kautta. Esimerkiksi sosiaalisissa medioissa itseilmaisu ja oman visuaalisen ja tekstuaalisen ajattelun esittely yleisölle on monille arkipäivää. Ja koska sosiaalisissa medioissa on usein lähtökohtaisena oletuksena oman elämän ja arvomaailman eli oman identiteetin hahmottelu ja esittely, tapahtuu vuorovaikutus muiden digitaalisten hahmojen kanssa siellä yleensä siltä pohjalta. Jokaisessa kulttuurissa ja ajassa ovat vallalla tietynlaiset arvostukset, ja karkean kaksijakoisesti sanottuna voimme joko rakentaa itsestämme kuvaa, joka täyttää nuo vallalla olevat ihanteet ja niihin liittyvät odotukset, tai sitten voimme tarkoituksellisesti tai tahattomasti luoda sellaisia mielikuvia, jotka ovat yleisestä näkökulmasta katsottuna heikkoja ja huonoja – tai yleisiä moraalikäsityksiä horjuttavia. Vastustus yleistä kauneudentajua ja sen vaalimista vastaan liittyy usein pyrkimykseen muodostaa omanlainen visuaalinen ja aistillinen maailma – tai sitten käsitteellinen maailma, jossa visuaalisuudella ei ole niin paljon merkitystä tai se on hyvin minimalistista. Itse en kuitenkaan ajattele dualistisesti käsitteellisyyden ja esteettisyyden olevan välttämättä vastakkaisia voimia tai suuntia. Enkä myöskään ajattele esteettisyyden automaattisesti liittyvän kapitalistisen mainonnan lainalaisuuksiin, koska visuaalisuudelle ja yleensäkin ympäristölle sekä aistillisuudelle hereillä ja herkkänä oleminen parhaimmillaan vapauttaa ihmisen liiallisesta tuotteiden ostelusta ja purkaa mainoksien tyrkyttämien tuotteiden ja palveluiden sekä yksilön välistä riippuvuussuhdetta, jossa turtuneisuus vain koventaa panoksia. Ajattelen, että yksi itseilmaisun merkittävistä merkityksistä piilee sen eheyttävässä ja hoitavassa vaikutuksessa, ja tätä hoitavaa vaikutusta ei tapahdu, jos teoksen tekijä ja sen katsoja ei ole omalle senhetkiselle sisäisyydelleen tarpeeksi kommunikoiva ja kuunteleva. Toki sisäiseen tilaamme väistämättä vaikuttaa ulkoiset olosuhteet, joten ei ole olemassa puhtaasti sisäsyntyistä itseilmaisua, vaan kyse on aina myös ulkoisen reflektoinnista. Ja lisäksi taide, tai mikä tahansa luova itsen ja maailman ilmaisu, on merkityksellistä sen tekijöille ja yleisölle hyvin eri tavoin ja hyvin monitasoisesti.

Olen tämän matkani aikana kiinnittänyt huomiota siihen, miten tärkeitä älypuhelimet tuntuvat olevan monille nuorille. Jos joskus otan henkilökuvaa jostakin paikallisesta nuoresta, hän usein pitää puhelintaan jollakin tavalla näkyvillä, ja sillä tuntuu olevan merkittävää status-arvoa hänelle. Myös vanhanmallisia puhelimia, ilman mahdollisuutta käyttää internettiä, näkee täällä Beninissä ja muualla Afrikassa usein. Suomessa sellaisen näkeminen herättää yleensä hilpeyttä ja uteliaisuutta. Olen sen monesti huomannut, koska itselläni oli pitkään käytössä tällainen vanhanmallinen puhelin. Ostin ensimmäisen älypuhelimen viime syksynä ennen kuukauden mittaista Italian matkaani, suurelta osin sen takia, jotta pystyisin matkallani helpommin löytämään yöpaikkoja ja liikkumismahdollisuuksia maateitse maan ympäri matkustaessani. Ehkä beniniläisille ja varmasti monille muille afrikkalaisille älypuhelin edustaa jonkinlaista digitaalista vapautta, yhteyttä ulkomaailmaan ja laitetta, jonka avulla voi ottaa etäisyyttä ja vaihtelua ympärillä vallitseviin olosuhteisiin. Samaan aikaan se luultavasti toimii monien käytössä apuvälineenä entistä tiiviimmän yhteydenpidon pitämisessä läheisten kanssa, sekä tutkivamman ja tarkemman katseen suuntaamisessa itseä ja omaa ympäristöään kohti, sekä porttina samaan kollektiiviseen tietoisuuteen, tietoyhteiskuntaan, minkä niin sanottujen kehittyneiden maiden asukkaat enemmän tai vähemmän keskenään jakavat. Sosiaalisia medioita käytetään tietenkin hyvin eri tavoin, ja niissä on helppo ajautua hakemaan lajitovereiden hyväksyntää tavalla, joka saattaa ulkopuoliselle näyttäytyä epätasapainoisena täyttymyksenhakukierteenä. Kasvotusten ihmisten kanssa kohtaamiseen ja ympäristön suoraan havainnointiin perustuvan suhteellisuudentajun hämärtyminen saa helposti lisäkierroksia, mitä syvemmälle representaatioiden ja simulaatioiden maailmaan mennään. Tätä on kuitenkin hyvä verrata esimerkiksi taidemaailmaan uppoutumiseen, joka on myös representaatioiden ja simulaatioiden maailma. Sosiaalisten medioiden ja muiden digitaalisten rinnakkaistodellisuuksien kanssa kyse on loppujen lopuksi siitä, miten käytämme uusia maailmoja ja niiden kerrostumia avaavia teknisiä välineitämme, ja millaisen tasapainon luomme suoran ja välillisen elämän kokemisen välille.

Täällä Grand-Popossa paikalliset ihmiset tuntuvat muistavan meidän residenssiasukkaiden nimiä hämmästyttävän hyvin. Välillä joku heistä tulee yllättäen tervehtimään nimellä, vaikka et ole nähnyt henkilöä kuin kerran lyhyesti ja monta viikkoa sitten. Tähän varmasti vaikuttaa se, että meitä on täällä residenssissä maksimissaan viisi kerrallaan, ja meidän kanssamme on kannattavaa tehdä kaikenlaista pikkubisnestä, kuten oppaana toimimista tai pähkinöiden, hedelmien, marjamehujen, kankaiden tai käsitöiden myymistä. Mutta luultavasti samaan aikaan vaikuttaa myös se, että täällä paikalliset eivät päivittäin kaada päähänsä samanlaisia määriä oman välittömän kokemusmaailman ulkopuolisia informaatiosuihkuja kuten monet esimerkiksi eurooppalaiset tekevät. Ja että uusia ihmisiä ei täällä pikkukylässä todennäköisesti näe jatkuvalla syötöllä. Lisäksi olen kiinnittänyt erityisesti huomiota siihen, miten suvereeneja tanssijoita monet paikalliset kyläläiset ovat. Paikallinen ilmapiiri tuntuu tukevan hyvin monenlaista kehon liikuttelua musiikin tahdissa. Juhlissa on usein akustinen rumpuryhmä paikalla, joka saa osan juhlijoista veivaamaan ja hytkyttämään vartaloaan jo juhlien alkuvaiheessa. Luultavasti siitä on tullut luontevaa osittain sen takia, että tanssi on usein läsnä paikallisissa uskonnollisissa menoissa. Lisäksi musiikilliseen rytmiin uppoutumista kohtaa myös kalastajien keskuudessa heidän laulaessaan ja vetäessään verkkoja ylös merestä metallikellojen kilinän tahdissa.

Repun menettämisestä aiheutunutta ahdistusta lievitti olennaisesti päätös aloittaa kirjoittamaan täällä. Olen aina pitänyt kirjoittamista kiehtovana itseilmaisun muotona muun muassa sen välineteknisen yksinkertaisuuden takia, ja nyt viimeisen vuoden aikana olen aina välillä ajatellut, että voisin koittaa, miltä tuntuu kirjoittaa kertovaa tekstiä. Aiemmin olen kirjoittanut lähinnä runoja, opiskeluun liittyviä tekstejä ja jonkin verran myös lehtiartikkeleita ennen kuvataideopiskeluja ja niiden aikana, mutta nyt on selkeästi sopiva aika ja paikka sille, että kirjoitan ihan vaan kertomalla elämäni tapahtumista ja päähän juolahtavista ajatuksista. Toki niissä runoissakin, joita aina silloin tällöin kirjoitan, on narratiivisuutta. Erona on lähinnä se, että kun ajattelen kirjoittavani runoa, kirjoitan kronologisesti poukkoilevampaa ja vapaammin assosioivaa tekstiä. Mutta nyt tuntuu hyvältä kirjoittaa välillä ikään kuin seikkaperäisemmin.

Muutama päivä repun häviämisen jälkeen olen käymässä Beninin naapurimaassa Togossa ja sen pääkaupungissa Loméssa. Saan Messenger-viestin Eevalta, jonka toinen puhelin minulla on lainassa. Viestissä hän kertoo, että reppuni on löytynyt. Näen viestin vilaukselta puhelimen näytöllä, kun istun nettikahvilassa ja minut juuri kyydittänyt mopokuski kertoo minulle veljestään, joka asuu Suomessa Tampereella. En voi olla tarkastamatta luinko oikein, ja koska olen jutellut mopokuskin kanssa jo jonkun aikaa, toivotan hänelle hyvää päivänjatkoa; en halua alkaa selittää hänelle reppuasiaani. Avaan Messengerin nyt kun minulla on vielä hetken aikaa wifi-yhteys käytössä. Kyllä! Niin siinä lukee. Tuntuu uskomattoman vapauttavalta. Jos repussa on kaikki vielä tallella, voin unohtaa kaikki hankalat säätämiset uuden puhelimen etsimiseen ja käyttöönottamiseen liittyen sekä jatkaa valokuvausta ja äänien keräilyä.

Myöhemmin saan kuulla, että repun vienyt poika oli palauttanut sen vanhempiensa kanssa residenssin johtajan kotiovelle, ja siinä oli kaikki tallella. Luulen, että sen palautumiseen oli suurelta osin vaikuttanut se, että Grand-Popossa asuva nuorimies Gustavo sanoi minulle aiemmin menevänsä puhumaan kylän pojille siitä, miten vakava juttu se on jos poliisi saa noin arvokkaiden tavaroiden varastamisesta kiinni. Repusta oli tosiaan tehty ilmoitus poliisille, ja pari tuntia häviämistapahtuman jälkeen paikansimme residenssitalolla repussa olevan iPhoneni Geosignal-nettisivuston avulla. Se kertoi puhelimen olevan Grand-Popon ja läheisen Comén kaupungin välillä. Tulkitsin tilanteen niin, että joku oli todennäköisesti viemässä reppua Coméen, ja ehkä siitä vielä eteenpäin, jotta saisi myytyä tavarat. Ja että puhelimen paikannus loppui jostain syystä matkan aikana, kun se ei enää liikkunut. Minä olin jo luopunut toiveista saada reppua takaisin, mutta Gustavo oli optimistisempi ja kävi puhumassa nuorille pojille erityisesti siellä päin, missä puhelimeni paikannuksen perusteella oli ainakin jossain vaiheessa ollut. Palattuaan puhuttelureissultaan hän tuli kertomaan minulle yhden pojan reagoineen epäilyttävästi, ja että meidän pitäisi mennä sinne yhdessä huomenna. Olin kuitenkin jo sopinut meneväni Loméen seuraavana päivänä, ja suhtauduin hieman skeptisesti Gustavon puheisiin, koska mieleeni oli jo juurtunut ajatus siitä, että reppu oli viety Coméen tai ehkä pidemmällekin, ja sieltä sitä olisi todella vaikea löytää. Ajattelin myös, että jos reppuni tosiaan oli tällä kyseisellä pojalla, ei minun läsnäoloni häntä jututtaessa välttämättä edistäisi sen palautumista. Sanoin siis Gustavolle, että menisin Loméen niin kuin olen majoittajani kanssa sopinut, ja painotin että ei mitään väkivaltaisia toimia jos hän jatkaa kuulustelujaan. Hän selvästi ymmärsi tämän, enkä usko että hän olisi moisiin toimiin muutenkaan turvautunut. Tuntui kuitenkin tarpeelliselta sanoa tämä, koska olen täällä ollessa nähnyt vanhempien ihmisten lyövän lapsia.

Loméssa nettikahvilassa iloisena greippijuomaa juodessani ja puhelinta näpytellessäni ajattelen, että Gustavo oli luultavasti ollut oikeassa siihen liittyen, että oli puhunut myös repun viejälle, sillä todennäköisesti poika oli palauttanut repun puhuttelun takia. Soitan Gustavolle saman tien. Yhteys on huono eikä hän ymmärrä mitä sanon, koska vastaa että niin, jos et ole täällä kanssani hoitamassa sitä asiaa, sitä reppua on vaikea saada takaisin. Lähetän hänelle perään viestin jossa selitän, että reppu on palautettu Villa Karoon, ja että palaan itsekin sinne huomenna.

Nyt kun viikko Lomén matkan jälkeen kirjoitan tätä residenssihuoneessani, on jo yö ja kello on kohta kaksitoista. Viimeisen tunnin aikana lintu on lentänyt kahdesti avoimesta ovesta sisään residenssihuoneeseeni. Kyseessä on ollut kaksi eri trooppista pikkulintua, jotka molemmat tekivät hämmästyttävän samankaltaisen vierailun, joka kesti noin puoli minuuttia. Istuessani oviaukon edessä kirjoituspöydän ja tietokoneen äärellä, säikähdin molemmilla kerroilla pimeydestä ylitseni pujahtavaa olentoa ja kauhuissani painauduin heti hieman kasaan ja käännyin katsomaan mitä katonrajassa tapahtuu. Huomatessani että kyseessä on pikkulintu tarkkailin sitä, jotta tietäisin koko ajan missä se on sillä pelkäsin, että lintu – sekin kauhun vallassa – tekee jotain ihan silmitöntä kuten törmää minuun. Ja vaikka törmäys ei todennäköisesti juuri sattuisikaan, niin silti molemmilla kerroilla kyyristelin pöytäni ääressä ja seurasin kauhistuneena pää pyörien kuinka vieras olento räpiköi huoneen yläosassa ympäriinsä laidalta toiselle kunnes se löysi reitin takaisin ulos oviaukosta. Huone on aika korkea ja rakenteeltaan harjakattoinen. Harjan kohdalla korkeutta on noin viisi metriä ja siitä kohdasta roikkuu kahden metrin pituisen metallitangon päässä pyörivä kattotuuletin, jonka siivet ovat reilun puolen metrin mittaiset. Molempien lintujen vierailun aikana tuuletin oli päällä ja ne pysyttelivät sen yläpuolella. Jälkimmäinen hämmentyi luultavasti tuulettimesta niin paljon, että kopsahti vähän ennen tiensä ulos löytämistään kattoon ja vinkaisi. Lapsuudessa lintu lensi kotitalomme sisälle pari kertaa, ja muistan ne jotenkin maagisina ja jännittävinä tapahtumina. Ehkä se outous ja taika tulee siitä, että asiat ovat hetkellisesti vinksallaan, ja jotakin mitä ei pitäisi olla jossakin, on juuri siellä. Mutta tavallaan oli ihan loogista, että linnut kävivät vierailemassa täällä, koska nyt illalla satoi usean tunnin ajan, ja hyönteisiä on nyt näkynyt normaalia enemmän parvekkeella ja huoneessani.

Saku Soukka vietti Villa Karossa kaksi kuukautta keväällä 2019.

Syyskauden 2019 stipendiaatit, voilà!

Aurinko paistaa, mutta ketkä lähtevätkään residenssiin ensi syyskaudella. Saimme jälleen paljon hakemuksia, joista lautakunta valitsi stipendiaatit residenssiin. Onnea kaikille valituille!

Jeff Bizieau, tanssija, koreografi
Ayla Brinkmann,
muusikko, tanssija, näyttelijä
Katriina Haikala, kuva- ja performanssitaiteilija
Marie Kajava, näytelmäkirjailija ja dramaturgi
Joanna Karwowska, yhteiskuntatieteilijä, valokuvaaja
Sampo Kiviniemi, valokuvaaja, maanmittausinsinööri
Wilma-Emilia Kuosa, tanssitaiteilja
Laura Lähteenmäki, kirjailija
Mari Manninen, tietokirjailija
Elias Niskanen,
breakdance-tanssija
Larisa Pelle, dokumentaristi
Ilppo Pohjola, elokuvaohjaaja, tuottaja
Paavo Räbinä,
kuvataiteilija
Emma Salokoski, muusikko
Juho Takkunen, toimittaja

Villa Karon korkeakouluharjoittelija syyskaudella on jo meille tuttu Kezia Kautto. Hänen upea työpanoksensa, omistautuminen ja iloinen asenne ovat poikkeuksellisen merkittäviä ja tärkeitä syitä jatkaa hänen harjoitteluaan vielä toisella viisikuukautisella jaksolla.

Stipendien hakuaika keväälle 2020 on käynnissä 20. syyskuuta saakka!

Kuva: Liisa Näsi (2018)