Akasia News

Harjoittelijan haavissa: Pedro Aibéo

World Music School In Grand-Popo

What kind of expectations did you have before coming to Villa Karo?

Already about three years ago, a friend of mine suggested me that I should apply for Villa Karo. As I don’t yet know Finnish very well, I couldn’t read so much material beforehand, so my first impressions of Villa Karo were much based on photos.

I had some mental pictures of it, which we all usually do: regarding Villa Karo and its surroundings, I was expecting a much simpler house, not so well designed and more of a deserted place. I have traveled before in similar places in remote fishing areas, so I was prepared for the sort of creepy villages and smelly muddy beaches. And yes, I was expecting a lot of seafood! In general, I thought Grand-Popo to be much rougher and a much simpler place, sandier and with far less vegetation. I also expected to be more isolated: I remember that before coming to Grand-Popo, I was prepared to spend a lot more time alone and I thought I will be reading and drawing a lot.

Soon after, I noticed I wasn’t going to be alone at all. Neither was this an isolated village. And seafood? Well, not so much around, it’s more just fish, but good one.

Could you tell about your projects or ideas you were working with as a scholarship holder?                  

Some months ago we started to make some contacts for the World Music School (WMS) in Africa, through the African diaspora in Helsinki. Currently the World Music School has schools in Helsinki, Shanghai and Porto. I asked myself, why not Africa? I am of course interested in knowing what others in the same field of mine are not doing, so I can surprise and innovate. As far as I know, I don’t know anyone else trying to do the same. And with that in mind, I proposed to study the feasibility of a World Music School for Villa Karo and such was accepted. So mainly, as a scholarship holder, I was working for the music school. I also got an invitation to go to Nigeria to present my work on Architectural Democracy for the 1st Art Biennale of Lagos, so it was a good combination of efforts.

Personally, it is simply enjoyable to go somewhere and leave open space for surprises. It is much better to meet people face to face, have some kind of a joint project and go deeper in each other’s lives than just play around as a tourist.

Were you able to develop the things you wanted to?

Yes. I am getting better with planning things the older I get. Finally! There were some setbacks, which were easily solved. Of course, one makes plans which are not all laid out publicly, sometimes these work, sometimes don’t, but luck comes from being prepared in case these do work. Having a strategy is fundamental as well as being a dreamer, no matter the shame it may bring from its failure. The few successes are worth the sea of falls. With a bit of luck, I think we will continue to work here in the future. I don’t like to put things aside, only if that really doesn’t work. Rather I like to develop it further. Well, the thing I didn’t manage to do was that I didn’t have time to read and draw that much – there was too much social life!

What kind of ideas would you give to someone who is thinking about future projects in Villa Karo?

Educating young girls and music would be very important. It sounds very specific, why girls and why music? I think it is just practical. I see music as being very important, because it has a practical application in daily life: you are memorizing rhythms, texts and stories and growing socially with others, for example. It also provides an empowering tool for women: Africa needs to put a lot more effort on women’s empowerment. As long as there isn’t proper family planning for example, problems of over population and migration will increase. Here women are seen more as baby factories, not as persons. This is urgent, it’s simply the half of the population!

The curriculum in the schools here is good, but the implementation is not. Teachers and the quality of teaching are not evaluated. Also very simple structural things could be improved. An example, in math books the exercises may not be understandable because they are not adapted to the local culture. In general, technical problems are related with water and electricity. 16 years ago I’ve been part in projects for bio gas plants which work well in the beginning but fall into ruins short after. We as Europeans are imposing our way of doing, but Beninese have to find their own way and be a bit more arrogant. Briefly, more value should be put on education.

What were the most memorable moments?                         

A trip to Nigeria was surely one I will not forget. At the border of Benin and Nigeria, we were forced to get out of the bus by the military into the pitch black forest at gun point, being named “white bastard” with a gun on my head. This made me feel that Benin is a lot more like a home. I felt so relieved when I crossed the border and was back in Benin a few days after!

Since the very first night when I arrived to Villa Karo, there was “our group” which I will dearly remember, even though I wasn’t yet settled up. I was free of expectations, I didn’t know anybody. I also had a great and fun opportunity to play my bagpipes on Villa Karo’s monthly concert day. And on that evening, all of a sudden, there was a reggae band on the stage with me and of course, there was an obligatory party included!

What did you learn from Beninese and Nigerian people?

I still feel very ignorant about West Africa. My only contacts to Sub-Saharan Africa are from Mozambique and Angola, but it is still very dim. The local “rough ways” always made me suspicious and I still find it hard to adapt to cultures with very direct sexual habits, such as language and dances, like kizomba etc. Here is something similar – of course, you always find similarities at first, but the more you spend time, the more you find differences. Already when I came from Nigeria, I noticed some differences, like if I now see a Beninese and a Nigerian in Helsinki, probably I would be able to distinct them. In general I would say that Nigerians are more nationalistic and more aggressive, also more Anglo-Saxon-culture centered. Beninese are, from my point of view, more elegant. One cannot expect the same working style as we have in Europe: it is more hierarchical in West Africa, sometimes you can use that for good purposes, but also for negative sides. And on that lays a larger problem. A Master can lead you into, but then also another Master can lead you out of the green pastures.

A good thing in Benin is that the roads are never good, which means they don’t speed up so much. Yes, here are accidents also, but for example compared with Vietnam, I feel safer in driving around.

How does it feel to go back home?

I have traveled a lot and changed places so many times, so I don’t get so much of that nostalgia anymore. Anyway, I appreciate now much more the present, small moments, feeling healthy and I am feeling a bit poetic even. I wonder, what will be the next present moment, where I am not thinking about future and maybe not worrying about it so much. I keep myself hysterically busy with the things I enjoy the most. Five weeks was surely enough for me to enjoy, travel, make good friends and also to work to an optimal level on the World Music School in Grand-Popo.

***

Pedro Aibéo is a trained Design Architect and Civil Engineer. He is at present a Kone Säätiö Research Fellow, a Visiting Associate Professor at UNAM University, Mexico and at Wuhan University of Technology, China, and a Lecturer and Doctoral Candidate at Aalto University, Finland on “Architectural Democracy”. He is the founder and Artistic Director of “Cidadania” theatre+games group, a professional Musician at Homebound, the founder and Chairman of the World Music School Helsinki, a drawing teacher at the croquis nights and at Kiasma and a comic novelist.

He spent five weeks in Grand-Popo as Villa Karo’s scholarship holder to research on the feasibility of a World Music School in Grand-Popo.

Madlena de Popo – Histoire d’une esclave

Madlena de Popo – Histoire d’une esclave

Todellisiin tapahtumiin perustuva tarina Madlenasta on tiettävästi vanhin orjanaisen elämästä dokumentoitu tarina ja ainutlaatuinen, sillä mitään vastaavaa ajankuvausta orjakaupasta ja elämästä meren toisella puolella ei ole tästä näkökulmasta säilynyt. Madlena vietiin Grand-Popon kylästä Beninistä noin vuonna 1700 Karibialle St.Thomasin saarelle, joka kuului siihen aikaan Tanskalle. Erinäisten tapahtumien seurauksena hän sai mahdollisuuden kirjoittaa kirjeen Tanskan kuningattarelle Sophie Magdalenalle gbe-kielellä ja signeerasi kirjeensä “Madlena de Popo”. Alkuperäinen kirje on säilynyt Tanskan Kansallismuseossa ja tapahtumat on dokumentoitu tanskalaisen historioitsijan Louise Sebron väitöskirjassa “Mellem afrikaner og kreol – Etnisk identitet og social navigation in Dansk Vestindien 1730-1770”, (Lundin Yliopisto, 2010). Nyt tarina – ja Madlenan sielu – viedään takaisin Grand-Popoon. Vaikka tarina kulkee Madlenan kautta, siinä kerrotaan muista hänen kaltaisistaan myös nykyaikana.

Museotoimikunnan ajatuksia

”Kenelläkään ei ole oikeutta pyyhkiä pois ainuttakaan sivua kansan historiasta, sillä kansa ilman historiaa on kuin maailma ilman sielua”, totesi kuuluisa kamerunilainen toimittaja Alain Foka. Todellisuudessa meidän täytyy tehdä historiastamme kulttuurisen kehityksen alkuunpanevan voiman lisäksi opettavaa ja taloudellista.Tällä periaatteella olemme rakentaneet uuden museomme. Emme säästele voimiamme kun vaalimme tätä aarretta: järjestämme erilaisia näyttelyitä, työpajoja sekä opastettuja kierroksia. Musée Karon rakennus on entinen pankki, jonka kunnostustyöt museoksi aloitettin vuonna 2012. Nyt rakennus tulee palvelemaan näyttelytilana sekä mahdollistamaan taide- ja kulttuurityöpajojen järjestämisen. Lisäksi siellä on varastotilaa esineille, jotka eivät ole vielä esillä. Musée Karo olkoon paikka kulttuurivaihdolle, jotta kulttuurin soihtu Afrikassa – ja kaikkialla maailmassa – voisi nousta mahdollisimman korkealle! Ensimmäisessä näyttelyssä on neljä pääaihetta: orjalaivan malli ja orjakauppareitit, Villa Karon kokoelmista valittu esineistö, 20-ruutuinen sarjakuva ja viimeisenä kuvaus nykyorjuudesta. Näyttelyn teema on sama teema kuin monissa muissa beniniläisissä museoissa, jotka kertovat orjakaupasta. Näyttelyn nimi tulee Popon Madlenalta, jonka tarinan kerromme beniniläisen Hector Sononin sarjakuvan avulla. Myös Grand-Popossa harjoitettiin orjakauppaa ja Madlena on grandpopolaisen tositarinan sankaritar. Tarkoituksemme ei ole korostaa orjakaupan surullista puolta vaan avata henkevää ja kulttuurista keskustelua, jonka kautta käsitellä tätä surullista ajanjaksoa historiassamme.

Georgette Bango

***
Kun näyttelyn teemaksi valikoitui Afrikan orjakauppa, tuntui se oikealta päätökseltä. Sitten esiin nousi epäily, olemmeko sittenkin tarttuneet liian sensitiiviseen aiheeseen – koskettaako orjuus vieläkin liikaa paikkakunnan ihmisiä tai voimmeko me suomalaisina edes ehdottaa moista aihetta? Tapaamiset Holger Weissin, Risto Marjomaan ja Kalle Kananojan kanssa vahvistivat käsitystä, että aineistomme on tutkittuun tietoon pohjautuvaa. Tutustuminen tanskalaisen historioitsija Louise Sebron kautta popolaiseen Madlenaan vahvisti omaa käsitystäni, että olemme oikeilla jäljillä. Oikein tai ei, grandpopolaiset itse eivät ole tutkineet omaa osuuttaan orjakaupassa tai sitten he eivät ole halunneet sitä tehdä. Kun työryhmämme afrikkalaiset jäsenet eivät aihetta vastustaneet, Madlenan tarinasta rakentui näyttelyn keskeinen teema. Olemme rakentaneet afrikkalaisen näyttelyn ennen kaikkea afrikkalaisille. Itse ihastuin Madlenaan ja tarkoitukseni on Louise Sebron avulla vielä täydentää popolaisen orjanaisen henkilökuvaa hänen poikansa Mingon kautta. Ja kenties saamme vielä vastauksen Madlenan kysymykseen nykyiseltä Tanskan kuningattarelta, vaikkakin noin 300 vuotta myöhemmin. Kun näyttely päättyy, tiedetään enemmän Grand-Popon roolista orjakaupassa.

Matti-Juhani Karila

***
Museotoimikunnan pääosa, Matti-Juhani, Tintti ja minä saavuimme Grand-Popoon 22.10., Julia pari päivää myöhemmin. Näyttelytilan rakennustyöt olivat kesken. Toimikunta viimeisteli näyttelyä mielessään 13 päivää, kunnes pääsimme 4.11. porailemaan reikiä seiniin. Työmme keskeytyi vielä kahdeksi päiväksi 7.-8.11. lattian valun johdosta. Lattian pinnoitus oli kesken vielä avajaisissakin 11.11. Paljon kuitenkin valmistui avajaisiin. Erityisiä viime hetken sankareita olivat nuoret paikalliset moniosaajat Boris ja Enoc, jotka kiipeilivät bambu-alakatossa ja sen päällä vielä viimeisenä yönä. Näin saimme näyttelyvalaistuksenkin asennettua (olimme tuoneet Suomesta 60 kohdevalaisinta). Tekstaajataituri Daté maalasi tekstejä seiniin yötä päivää ja veti tikkaansa piiloon minuuttia ennen kuin avajaisvieraat astuivat sisään. Hector Sononin sarjakuva on oivallinen. Hän oli loistava valinta piirtäjäksi. Orjalaivan 137 vaaksan mittaista saviorjaa saivat keramiikkamestari Marcellinen ja hänen apulaisensa Agathen käsissä maagisen yksilöllisyyden kukin. Orjat on pakattu laivan halkaistuun pienoismalliin niin, että katsoja voi kokea olevansa laivassa mukana. Laivamallin tekijät kyllä epäonnistuivat ja malli ei vastannut odotuksiamme, mutta mustaksi maalattuna se luo tarvittavat puitteet orjaveistosten puhuttelevalle lumolle. Näyttelysalin ala on 127 neliömetriä. Vesikatto on kalteva. Ennen alakaton tekoa tilan korkeus oli toisella seinällä 5,45 metriä, toisella 3,65 metriä. Alakatto oli sovittu rakennettavaksi mahdollisimman lähelle vesikattoa. Kattopalkistoa oli tarkoitus käyttää valaistuksen kiinnittämiseen ja teosten ripustuksiin. Ensitöikseni marssin 22.10. Kwassin kanssa työmaalle. Alakattoa oltiin paraikaa tekemässä vaakasuoraksi 3,1 metrin korkeuteen. Tilasta oli kaapattu 30 % pois, samoin kaikki ripustusmahdollisuudet. Ihmettelin mokomaa. ”Mutta silloinhan rakenteet olisivat jääneet näkyviin!” Niinpä.

Jouko Koskinen

***
Kun Musée Karo avattiin 11.11.2015 kello 11.00 Grand-Popossa, numerologi ja Fâ-asiantuntija Gratien Ahouanmenou vakuutti tämän tarkoittavan hyvää, koska numero 1 esiintyy ajankohdassa niin monta kertaa. Museota ja näyttelyä rakennettiin koko ajan rintarinnan: kun teoksia nostettiin seinille, rakennettiin vielä tietä museoon. Toisinaan mielessä tuntui hämärtyvän se, kuinka paljon museotoimikunnalta odotettiin itse rakennuksen teknisen pystyttämisen kommentointiin ja tämä hämärtyminen johtui myös osaltaan siitä yksinkertaisesta asiasta kuin pitkästä välimatkasta Annankadun ja Grand-Popon raitin välillä. Voi olla hankalaa sanoa Kampista käsin, minkälainen lattia- tai kattomateriaali pitää olla, millä työkaluilla se toteutetaan ja millä aikataululla. Museorakennus on entinen pankki, missä myös villakarolaiset hoitivat pankkiasiansa. Nykyään Grand-Popon pankki on raitin ja valtatien risteyksessä, Carrefourissa. Kun pankki oli siirtynyt, rakennuksessa toimi hetken aikaa pieni kahvila. Myöhemmin kuitenkin rakennus siirtyi Villa Karolle ja uusien tilojen rakentaminen alkoi. Rakennus laajeni noin kolminkertaiseksi, mikä mahdollistaa myös isojen näyttelyiden pystyttämisen, kunnon säilytystilat, työpajatilat, toimiston ja kattamattoman kauniin patioalueen keskelle rakennusta. Nyt avattiin pelkästään aula ja näyttelysali ja muiden tilojen osalta rakennustyöt jatkuvat. Voimme kuitenkin jo nyt ylpein mielin suositella Musée Karoa kaikille Grand-Popon kävijöille!

Julia Autio

***
Uudenuutukaisen näyttelysalin seinille asetimme esille Popon Madlenan tarinaan kytkeytyvää esineistöä Villa Karon omista kokoelmista: vanhoja karttoja 1800-luvun Afrikasta, orjuutta ja orjakauppaa kuvaavia teoksia sekä vodun-uskontoon liittyviä veistoksia. Louise Sebron tutkimuksen mukaan Madlena ei kasteen saatuaan hylännyt vodun-jumaliaan kokonaan vaan kääntyi kristinuskon jumalan lisäksi tarvittaessa myös Legban, Mami Watan tai Heviosson puoleen. Oli hurjan kiintoisaa sukeltaa kokoelmavarastoon ikään kuin Madlenan silmin katsellen. Näyttelyssä nähdään myös uushankintoja, kuten vodunin joustavuudesta todistava ristiinnaulittua hahmoa muistuttava veistos sekä Matti-Juhani Karilan juuri ennen avajaisia Togosta löytämä keraaminen Legba kolmine komeine päineen. Vodun kuuluu tiiviisti grandpopolaiseen arkipäivään ja legboja tapaa esimerkiksi markkinoille johtavan reitin varrella useassakin kohtaa. Madlenan kohtalon myötä kokoelmat esittäytyivät minulle myös aivan uudessa henkilöhistoriallisessa valossa. Kolmipäinen Legba seisoo näyttelyssä kuin esinäytöksenä tai kunnianosoituksena Hector Sononin sarjakuvassaan kuvaamalle menneelle, orjakaupan myötä uuden suunnan saaneelle elämäntarinalle. Madlenan lisäksi näyttelyn päähenkilöihin kuuluu myös entinen lapsiorja Komi. Orjakauppa ei ikävä kyllä ole jäänyt menneisyyteen, kuten nykyään teini-ikäisen beniniläispojan kertomus osoittaa. Mopokorjaamossa palkatta raatanut Komi sai lopulta sijaiskodin ja mahdollisuuden koulunkäyntiin Future Foundation -järjestön kautta. Olimme kaikki kovin iloisia nähdessämme Komin myös näyttelyn avajaisissa!

Katariina Timonen

***
Näyttelytoimikuntaan kuuluu myös Anna Ovaska, jota saamme kiittää erityisesti näyttelysalin ympäri kiertävän aikajanan työstämisestä. Koko toimikunta haluaa lausua lämpimät kiitokset kaikille näyttelyn teossa auttaneille, niin Beninissä, Togossa, Tanskassa, Ranskassa kuin Suomessakin. Näyttelytoimikuntaan kuuluu myös Anna Ovaska, jota saamme kiittää erityisesti näyttelysalin ympäri kiertävän aikajanan työstämisestä. Koko toimikunta haluaa lausua lämpimät kiitokset kaikille näyttelyn teossa auttaneille, niin Beninissä, Togossa, Tanskassa, Ranskassa kuin Suomessakin.

Kuvat: Jyri Pitkänen (2015)